Esittelyssä Raistlin Laplace

[See English version here.]

NY_posterised

Raistlin Laplace on juuri saanut psykiatriltaan diagnoosin, jota hän istuutuu lukemaan keväisenä päivänä New Yorkin aurinkoisen Keskuspuiston penkille. Ohuet huulet tapailevat luisevien sormien pitelemää tuomiota: “Epistemologinen meluyliherkkyys”. Se liittyi jotenkin siihen, kuinka hahmoja (signaali) erotetaan melun (tai “kohinan”) keskeltä, kuinka esimerkiksi kanavien välille viritetty radio ei kerro paljoakaan soittolistojen laatijoiden musiikkimauista, koska melua on liikaa signaaliin nähden. Toisaalta ihmisaivot ovat hahmontunnistuskone vailla vertaa, ja voivat vaivatta havaita saatanallisia säkeitä takaperin soitetussa musiikissa tai Jeesuksen koiran anuksessa. Herra Laplacen ongelma oli käänteinen raamatusta salattuja koodeja etsivän väen tulokulmaan nähden; pakkomielteinen satunnaisuuden luomien illusoristen hahmojen välttäminen. Diagnoosi kävi tietyllä tavalla järkeen, mutta hän oli kauan sitten lakannut luottamasta asioihin, jotka kävivät järkeen.

Raistlin vietti lapsuutensa Napoli-nimisessä pikkukylässä Yhdysvalloissa. Se oli kuulostanut sopivan eurooppalaiselta hänen ranskalais-venäläisille siirtolaisvanhemmilleen, jotka halusivat tarjota ainoalle lapselleen suvaitsevaisen kasvuympäristön jostain vähemmän sotaisasta maankolkasta. Vasta muutettuaan heille valkeni, että Napoli oli tosiasiassa punaniskakylä, jossa vanhemmat käyttivät suuren osan päivästään työmatkoihin ja lapset verisiin tappeluihin naapurikylien nuorten kanssa.

Raistlin oli aina ollut olemukseltaan sairaalloinen, vaikkei juurikaan tavannut sairastaa. Hänen hintelä ja kalvakka ulkonäkönsä, sekä pistävän sinisten silmien ja pikimustan tukan luoma kontrasti sai alusta lähtien taikauskoiset vanhukset kuiskimaan. Tietoisena tästä, hän ala-asteikäisenä paikallisen kirjaston löydettyään huomasi nauttivansa suunnattomasti rajatiede-nurkkauksen kirjoista, ammentaen itseensä kaikkea okkultismista ja samanismista new age-niteisiin. Urheilusta – tai sen puoleen mistään muustakaan, mikä muita lapsia kiinnosti – hän ei koskaan välittänyt, ja olisikin kaikkein mieluiten vain halunnut viettää aikaa yksin kirjojensa parissa.

Ensimmäisen kerran hänen informaatiomaailmankaikkeutensa romahti, kun hän kaikkea kokeilleena joutui ylä-asteella myöntämään, etteivät rajatiede-nurkkauksen kirjojen rituaalit ja tekniikat toimineetkaan luvatusti. Kaikki aikuisten kirjoittama ei ollutkaan erehtymätöntä, kaikki informaatio ei sisältänytkään tietoa. Mutta tämä oli vasta alkua.

Eräänä New Yorkin syksyisenä sadepäivänä 28-vuotias Raistlin liimasi kiinni startup-yrityksensä konkurssihakemuksen sisältävän kirjekuoren ja mietti, mikä oli mennyt vikaan. Hän oli tehnyt kaiken oikein; lukenut oikeat kirjat, noudattanut menestysyritysten taktiikoita, kuunnellut satoja tunteja populaaripsykologiaa hyödyntäviä myyntikoulutusnauhoja, ottanut harkittuja riskejä ja tehnyt vuosia työtä periksiantamattomalla asenteella. Jossain vaiheessa rahat vain loppuivat ja –  velkojien hengittäessä niskaan – lisää ei tullut. Yksiönsä himmeässä valaistuksessa Raistlin hitaasti kasvavan kauhun vallassa pohti, mistä kirjailijat tiesivät niiden asioiden, joiden he väittivät tietävänsä todeksi, olevan totta? Erosivatko he tosiaan jollain tapaa hänestä itsestään, joka olisi voinut tällä hetkellä olla menestyvän teknologiayrityksen johtaja, mikäli vain muutama pikkuasia olisi sattunut menemään toisin?

Mies ei nukkunut sinä yönä. Hänen mielessään pyörivät ne lukemattomat tunnit, jotka hän oli viettänyt sanomalehtien parissa oppimatta mitään maailman toiminnasta. Uusista läpimurroista kertovat tiedeuutiset, joista kaikki olivat jälkeenpäin osoittautuneet ennenaikaisiksi; kaikki ne kirjat, joiden kirjoittajat luulivat kokemuksensa johtuvan satunnaistapahtumien sijaan omasta toiminnastaan ja kyvyistään.

Kaksi vuotta myöhemmin hän luki enää vain vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita, kunnes matemaatikko-tilastotieteilijä John Ioannidisin artikkelista “Why most published research findings are false” seurannut keskustelu sai hänet sille kannalle, ettei tieteelliseenkään tietoon ole luottaminen. Informaation ja tiedon välinen suhde, josta hän oli ylä-asteella oppinut, alkoi muodostua hänelle pakkomielteeksi: Raistlin ei halunnut enää yhtään enempää informaatiota, hän janosi tietoa. Puhdas matematiikka todistettavissa olevine aksioomineen viimein tarjosi juuri tätä, ja hintelä oppimisaddiktimme paneutuikin siihen täysin rinnoin, päätyen sukulaisen suosituksen kautta pankkiin töihin. Hän asetti tavoitteekseen välttää kaikkea sellaista informaatiota, mikä ei ollut kosher – jos signaali oli heikko suhteessa meluun, mielen portit pysyivät visusti suljettuina.

Tästä seurasi odottamaton ongelma: mitä enemmän hän pyrki eristämään itsensä “hyödyttömältä hölynpölyltä”, sitä herkemmäksi hän sille tuli. Silloin harvoin kun hän enää käyskenteli ulkona, iltapäivälehtien shokkiotsikot tuntuivat vatsanpohjassa asti. Mainokset saivat hänet raivon valtaan. Hän alkoi myös välttelemään sosiaalisia tilanteita tajutessaan, kuinka helposti hyvät tarinat jäivät hänen mieleensä kummittelemaan. Hän työskenteli riskianalyytikkona, eikä halunnut alkaa pelätä lentokoneita, koska jonkun tutun tutun tuttu oli kokenut kauheita pakkolaskun tehneessä koneessa. Pakko-oireiden (kuten venäläisten matemaatikkojen nimien nopea peräkkäinen toistaminen jonkun perustellessa kantaansa anekdootein) pahetessa, Raistlinin huolestunut työnantaja ohjasi hänet ammattiavun piiriin.

Kevään voimistuvien auringonsäteiden lämmittämällä Keskuspuiston penkillä diagnoosiaan tarkasteleva Raistlin oli luvannut psykiatrilleen aloittaa terapiaryhmässä. Hänen ottamansa ahdistuslääkkeet olivat myös alkaneet tehota, mikä sai hänet ostamaan viereiseltä hodarikauppiaalta iltapäivälehden ja lukemaankin siitä pari sivua. Se ei tuntunut enää niin pahalta, suunnilleen yhtä järkevältä kuin hänen diagnoosinsakin; psykiatri oli selittänyt epistemologisen meluyliherkkyyden tarkoittavan tiedon alkuperään liittyvää ahdistusta siitä, ettei kohinan keskeltä löydykään signaalia, ja kuoleman hetkellä tajuaa eläneensä elämänsä reagoiden mielen melussa näkemiin aaveisiin, todellisten ilmiöiden sijaan.

Joitain tunteja myöhemmin nuori, koiraa ulkoiluttava opiskelija löysi ilokseen puistosta päivän lehden, jonka hän vei kotiinsa ja avasi murokulhon ääressä. Se näytti muuten lähes koskemattomalta, mutta usean artikkelin perään oli hyvin pienellä mutta varmalla käsialalla kirjoitettu: “Kolmogorov. Kolmogorov. Kolmogorov.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s