Esittelyssä Raistlin Laplace

[See English version here.]

NY_posterised

Raistlin Laplace on juuri saanut psykiatriltaan diagnoosin, jota hän istuutuu lukemaan keväisenä päivänä New Yorkin aurinkoisen Keskuspuiston penkille. Ohuet huulet tapailevat luisevien sormien pitelemää tuomiota: “Epistemologinen meluyliherkkyys”. Se liittyi jotenkin siihen, kuinka hahmoja (signaali) erotetaan melun (tai “kohinan”) keskeltä, kuinka esimerkiksi kanavien välille viritetty radio ei kerro paljoakaan soittolistojen laatijoiden musiikkimauista, koska melua on liikaa signaaliin nähden. Toisaalta ihmisaivot ovat hahmontunnistuskone vailla vertaa, ja voivat vaivatta havaita saatanallisia säkeitä takaperin soitetussa musiikissa tai Jeesuksen koiran anuksessa. Herra Laplacen ongelma oli käänteinen raamatusta salattuja koodeja etsivän väen tulokulmaan nähden; pakkomielteinen satunnaisuuden luomien illusoristen hahmojen välttäminen. Diagnoosi kävi tietyllä tavalla järkeen, mutta hän oli kauan sitten lakannut luottamasta asioihin, jotka kävivät järkeen.

Raistlin vietti lapsuutensa Napoli-nimisessä pikkukylässä Yhdysvalloissa. Se oli kuulostanut sopivan eurooppalaiselta hänen ranskalais-venäläisille siirtolaisvanhemmilleen, jotka halusivat tarjota ainoalle lapselleen suvaitsevaisen kasvuympäristön jostain vähemmän sotaisasta maankolkasta. Vasta muutettuaan heille valkeni, että Napoli oli tosiasiassa punaniskakylä, jossa vanhemmat käyttivät suuren osan päivästään työmatkoihin ja lapset verisiin tappeluihin naapurikylien nuorten kanssa.

Raistlin oli aina ollut olemukseltaan sairaalloinen, vaikkei juurikaan tavannut sairastaa. Hänen hintelä ja kalvakka ulkonäkönsä, sekä pistävän sinisten silmien ja pikimustan tukan luoma kontrasti sai alusta lähtien taikauskoiset vanhukset kuiskimaan. Tietoisena tästä, hän ala-asteikäisenä paikallisen kirjaston löydettyään huomasi nauttivansa suunnattomasti rajatiede-nurkkauksen kirjoista, ammentaen itseensä kaikkea okkultismista ja samanismista new age-niteisiin. Urheilusta – tai sen puoleen mistään muustakaan, mikä muita lapsia kiinnosti – hän ei koskaan välittänyt, ja olisikin kaikkein mieluiten vain halunnut viettää aikaa yksin kirjojensa parissa.

Ensimmäisen kerran hänen informaatiomaailmankaikkeutensa romahti, kun hän kaikkea kokeilleena joutui ylä-asteella myöntämään, etteivät rajatiede-nurkkauksen kirjojen rituaalit ja tekniikat toimineetkaan luvatusti. Kaikki aikuisten kirjoittama ei ollutkaan erehtymätöntä, kaikki informaatio ei sisältänytkään tietoa. Mutta tämä oli vasta alkua.

Eräänä New Yorkin syksyisenä sadepäivänä 28-vuotias Raistlin liimasi kiinni startup-yrityksensä konkurssihakemuksen sisältävän kirjekuoren ja mietti, mikä oli mennyt vikaan. Hän oli tehnyt kaiken oikein; lukenut oikeat kirjat, noudattanut menestysyritysten taktiikoita, kuunnellut satoja tunteja populaaripsykologiaa hyödyntäviä myyntikoulutusnauhoja, ottanut harkittuja riskejä ja tehnyt vuosia työtä periksiantamattomalla asenteella. Jossain vaiheessa rahat vain loppuivat ja –  velkojien hengittäessä niskaan – lisää ei tullut. Yksiönsä himmeässä valaistuksessa Raistlin hitaasti kasvavan kauhun vallassa pohti, mistä kirjailijat tiesivät niiden asioiden, joiden he väittivät tietävänsä todeksi, olevan totta? Erosivatko he tosiaan jollain tapaa hänestä itsestään, joka olisi voinut tällä hetkellä olla menestyvän teknologiayrityksen johtaja, mikäli vain muutama pikkuasia olisi sattunut menemään toisin?

Mies ei nukkunut sinä yönä. Hänen mielessään pyörivät ne lukemattomat tunnit, jotka hän oli viettänyt sanomalehtien parissa oppimatta mitään maailman toiminnasta. Uusista läpimurroista kertovat tiedeuutiset, joista kaikki olivat jälkeenpäin osoittautuneet ennenaikaisiksi; kaikki ne kirjat, joiden kirjoittajat luulivat kokemuksensa johtuvan satunnaistapahtumien sijaan omasta toiminnastaan ja kyvyistään.

Kaksi vuotta myöhemmin hän luki enää vain vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita, kunnes matemaatikko-tilastotieteilijä John Ioannidisin artikkelista “Why most published research findings are false” seurannut keskustelu sai hänet sille kannalle, ettei tieteelliseenkään tietoon ole luottaminen. Informaation ja tiedon välinen suhde, josta hän oli ylä-asteella oppinut, alkoi muodostua hänelle pakkomielteeksi: Raistlin ei halunnut enää yhtään enempää informaatiota, hän janosi tietoa. Puhdas matematiikka todistettavissa olevine aksioomineen viimein tarjosi juuri tätä, ja hintelä oppimisaddiktimme paneutuikin siihen täysin rinnoin, päätyen sukulaisen suosituksen kautta pankkiin töihin. Hän asetti tavoitteekseen välttää kaikkea sellaista informaatiota, mikä ei ollut kosher – jos signaali oli heikko suhteessa meluun, mielen portit pysyivät visusti suljettuina.

Tästä seurasi odottamaton ongelma: mitä enemmän hän pyrki eristämään itsensä “hyödyttömältä hölynpölyltä”, sitä herkemmäksi hän sille tuli. Silloin harvoin kun hän enää käyskenteli ulkona, iltapäivälehtien shokkiotsikot tuntuivat vatsanpohjassa asti. Mainokset saivat hänet raivon valtaan. Hän alkoi myös välttelemään sosiaalisia tilanteita tajutessaan, kuinka helposti hyvät tarinat jäivät hänen mieleensä kummittelemaan. Hän työskenteli riskianalyytikkona, eikä halunnut alkaa pelätä lentokoneita, koska jonkun tutun tutun tuttu oli kokenut kauheita pakkolaskun tehneessä koneessa. Pakko-oireiden (kuten venäläisten matemaatikkojen nimien nopea peräkkäinen toistaminen jonkun perustellessa kantaansa anekdootein) pahetessa, Raistlinin huolestunut työnantaja ohjasi hänet ammattiavun piiriin.

Kevään voimistuvien auringonsäteiden lämmittämällä Keskuspuiston penkillä diagnoosiaan tarkasteleva Raistlin oli luvannut psykiatrilleen aloittaa terapiaryhmässä. Hänen ottamansa ahdistuslääkkeet olivat myös alkaneet tehota, mikä sai hänet ostamaan viereiseltä hodarikauppiaalta iltapäivälehden ja lukemaankin siitä pari sivua. Se ei tuntunut enää niin pahalta, suunnilleen yhtä järkevältä kuin hänen diagnoosinsakin; psykiatri oli selittänyt epistemologisen meluyliherkkyyden tarkoittavan tiedon alkuperään liittyvää ahdistusta siitä, ettei kohinan keskeltä löydykään signaalia, ja kuoleman hetkellä tajuaa eläneensä elämänsä reagoiden mielen melussa näkemiin aaveisiin, todellisten ilmiöiden sijaan.

Joitain tunteja myöhemmin nuori, koiraa ulkoiluttava opiskelija löysi ilokseen puistosta päivän lehden, jonka hän vei kotiinsa ja avasi murokulhon ääressä. Se näytti muuten lähes koskemattomalta, mutta usean artikkelin perään oli hyvin pienellä mutta varmalla käsialalla kirjoitettu: “Kolmogorov. Kolmogorov. Kolmogorov.

Suunnistusta lumeen ja riskien näreikössä

Kirjoitin hiljattain onnen oikoteiden markkinoinnista tutkimustiedolla. Palasin aiheen ääreen kun minulta kysyttiin, olisiko ihmisten syytä antaa pitää harhaluulonsa ja mahdollisesti hyötyä lumevaikutuksesta, eikä kertoa mitä mieltä tiede on heidän popsimistaan pillereistä. Entä millaisia asioita on syytä kokeilla itse? Yritän vastata kysymyksiin alla.

Mielestäni toisten uskomusten romuttaminen on arvokysymys, johon vastaus vaihtelee tilanteen vakavuuden sanelemalla jatkumolla. Jos jollekulle tulee hyvä mieli homeopaattisista “lääkkeistä”, onko syytä korjata tämän harhakäsityksiä siitä, mitä tapahtuu kun vettä ravistetaan? Entä jos hän saa syövän ja kieltäytyy muusta hoidosta uskomuksen vuoksi? Entä jos hän sen lisäksi on julkkis, jolla on vaikutusvaltaa muiden ihmisten käyttäytymiseen? Pahoja kysymyksiä, joihin vastauksia täytynee lähteä purkamaan omasta arvojärjestelmästään, ehkä punniten mahdollista tuhoa mahdolliseen mielipahaan verrattuna (palaan hyödyn ja haitan suhteeseen vielä alla). Itse olen huomannut, että väittely ylipäänsä mistään aiheesta mielipiteensä jo lopullisesti päättäneiden kanssa ei yleensä ole vaivan arvoista.

Cochrane Collaboration (ehkä maailman tunnetuin kriittisten tieteellisten yhteenvetojen luojaorganisaatio) teki katsauksen plaseboefektin kliiniseen vaikuttavuuteen ja keskimääräiseksi vaikutuskooksi tuli noin nolla. Joidenkin mukaan se johtuu Cochranen tavasta tehdä katsauksia, sillä näyttöä lienee esimerkiksi plasebokirurgiankin toimivuudesta… Tutkimusten määrästä ylipäänsä kertonee se, että lumevastetta on testattu jopa vastasyntyneillä (spoiler: vaikutusta ei löytynyt). On siis hyvä tiedostaa, lumelääkkeen vaikutuspotentiaalikin on vähän kiikun kaakun.

Entä kysymys siitä, millaisia asioita pitäisi kokeilla itse? Yksi tapa on tehdä “kattotarkastelu” hyötyjen ja haittojen välillä. Kummassa tulee aikaisemmin katto vastaan? Jos mahdollisen haitan katto on matalalla (eli ei mahdollisuutta aiheuttaa itselleen isoa/pysyvää vahinkoa) ja mahdollisen hyödyn katto ylhäällä   tai sitä ei ole (eli saattaa saada erittäin isoa hyötyä, johtui se plasebosta tai jostain muusta)  niin kannattaa kokeilla mahdollisimman monia kategorian asioita, jos jokin vaikka toimisi. Jos taas potentiaalinen hyöty ei ole kovin suuri, mutta on esim. pieni mahdollisuus saada tuotteen käytöstä johtuen vahingossa vastakkaisen sukupuolen sukuelimet, ei homma välttämättä ole kevyenkään kokeilemisen arvoinen.

Tietenkin seuraavaksi ongelmaksi muodostuu, mistä tiedetään mikä on riskaabelia ja mikä ei. Yksi tapa nähdä tilanne on miettiä sitä evoluution kannalta; asioita, joita on ”kokeiltu” piiiitkään, voi pitää keskimäärin uusia kehitelmiä turvallisempina. Keskimäärin.

Tämä johtaa myös laajempaan ajatukseen siitä, että olemassaolevaa järjestelmää ronkkivat parannusyritykset ovat suuremmalla todennäköisyydellä haitallisia kuin hyödyllisiä. Kerron salaisuuden: mielestäni on todella surullista ja epämotivoivaa, että käytännössä kaikki ”helpot ratkaisut” ovat fuulaa. Kaikella on hintansa  tietyillä lääkkeillä voi hetkellisesti parantaa keskittymiskykyä ja muistia, mutta aivojen sörkinnän jälkeen lepo (ja vieroitus) on välttämätöntä. Perussääntö lienee, että mitä tehokkaampi tuote, sitä isommat haitat.

On joitain asioita, jotka on vuosituhansien testauksen tuloksena osoittautuneet suhteellisen vaarattomiksi; kahvilla voi hetkellisesti parantaa muistia ja alkoholin kohtuukäytöllä saada hyvän olon (juuri ilmestyi tutkimus, jossa todettiin esim. viinin ja suklaan “syöpää estävien” vaikutusten olevan todennäköisesti höpöä). Liikunnalla taas voi saavuttaa molemmat hyödyt ja istumista vähentämällä välttää monet vaivat. Mutta vielä ei itselleni ole tullut vastaan sellaista yksittäistä oikotietä suorituskyvyn huikeaan parantamiseen, jolla ei olisi ollut hyötyään vastaavaa hintaa. Onneksi pieniä ja nimenomaan itselle sopivia temppuja (kuten moniajon lopettaminen ja ehdollisesta hyväntahtoisuudesta luopuminen) yhdistelemällä voi silti saavuttaa suuren vaikutuksen.

 

Lisälukemistoa kiinnostuneille:

Lohdullinen epävarmuus

English summary: To manage living in an uncertain world, there’s a threefold technique also summarised here (see reading list in the end of this post for more on the subject). A quote to follow: “By all means make forecasts — just don’t believe them”.

Vuonna 2011 satuin ostamaan työmatkojen ratoksi audiokirjakauppa Audiblen alennusmyynneistä Leonard Mlodinowin kirjan nimeltä The Drunkard’s Walk: How Randomness Rules Our Lives. Kirja ihmetytti, hengästytti sekä aiheutti pitkän ketjun lukuelämyksiä (ml. Nassim Talebin provosoivat opukset) ja muita tapahtumia, jotka lopulta johtivat muun muassa tilastotieteestä innostumiseen (tästä ehkä lisää toiste), tohtoriopintoihin ja myös siihen, että sinä tällä hetkellä luet tätä tekstiä.

Kuten jokainen yrittäjä ja onnettomien romanssien jälkeen upean kumppanin löytänyt henkilö tietää, satunnaistapahtumilla on elämiimme valtava vaikutus. Toisaalta tämä tarkoittaa, ettei ole mahdotonta, että huominen tuo mukanaan kaiken pilaavan katastrofin – toisaalta taas asiat voivat myös muuttua parempaan. Mistä tiedämme, mitä tulee tapahtumaan?

Inhottavaa on, että me emme yksinkertaisesti tiedä. Positiivista on, että meidän ei välttämättä tarvitsekaan tietää.

Ei se mitään, ensi kerralla suojakäsineen kanssa! Kuva: Ismo Pitkänen

Kirjassaan Dance with Chance (kirjan idea tiivistettynä) kolme alansa huippua – päätöksenteon tutkija, tilastotieteilijä ja psykologi – pyrkivät vastaamaan kysymykseen “Miksi ennusteet epäonnistuvat, ja mitä tehdä niiden sijasta?”. He ehdottavat kolmiosaista taktiikkaa, jonka olen suomentanut vapaalla kädellä Hyväksy–Arvioi–Laajenna (HAL) -taktiikaksi.

1. Hyväksy tulevaisuuden epävarmuus

Runoilija John Keatsin lanseeraamalla termillä negatiivinen kyvykkyys nimitetään taitoa elää epävarmuuksien keskellä;  hyväksyä epävarmuus ilman jatkuvaa tarvetta kuvitella, että tiedämme tulevaisuudesta enemmän kuin todellisuudessa voimmekaan tietää. Sillä vaikka mitä uskottelemmekaan itsellemme, emme olisi voineet vuosikymmen sitten ennustaa meille myöhemmin tapahtuneita asioita.

Henkilökohtaisesti olen hyötynyt mindfulness-harjoittelusta epävarmuuden hyväksymisen taidon kehittämisessä.

2. Arvioi epävarmuuden laajuus

Ilmaise epävarmuus määrällisesti: pohdi mielessäsi mahdollisia tulevaisuuksia ja määritä, mikä on 95%n todennäköisyydellä pahimman ja parhaimman skenaarion välinen ero (toisin sanoen, olisit oikeassa 95 kertaa sadasta, tai 19 kertaa 20:sta). Yritä päästä mahdollisimman lähelle tuota 95%:a, et hyödy mitään arvioimalla yrityksesi saavan ensi vuonna nollasta miljoonaan uutta asiakasta (mikä voisi olla totta esim. 99,9999% todennäköisyydellä).

3. Laajenna arviotasi

Päätöksenteon tuloksia tutkittaessa on havaittu, että paras arviomme siitä, mitä 95%:a mahdollisista tapahtumista pitää sisällään, menee yleensä metsään. Siksi kuilu todennäköisen parhaimman ja huonoimman skenaarion välillä pitääkin vielä kertoa kahdella (tai ei ainakaan alle 1,5:llä). Jos olet arvioinut, että 95% todennäköisyydellä tienaat kolmen vuoden päästä vaikka 1500– 2500 euroa kuussa, suunnittele sen varalle, että tienaisit mitä tahansa tuhannen ja kolmen tuhannen euron välillä. Jos olet arvioinut, että talosi (tai säästöjesi) arvo 20 vuoden kuluttua on välillä 300 000 – 325 000 euroa, laajenna arviotasi esim. välille 290 000 – 340 000 ja varaudu siihen.

Tämän lisäksi kannattaa miettiä, voiko jokin äärimmäisen epätodennäköinen tapahtuma totaalisesti tuhota sinut ja voiko (tai kannattaako) siihen varautua. Asuntokuplien puhkeaminen, työttömyys, sota ja pörssiromahdukset tapahtuvat harvoin odotetusti. Haluat ehkä hajauttaa sijoituksiasi ja vakuuttaa itsesi sairauden varalle, mutta meteori-iskuun lienee turha varautua. Huomioi myös, että mitä pidemmälle ajassa yrität katsoa, sitä epävarmemmaksi arvio muuttuu.

Yhteenveto

Johtopäätöksenä voitaneen sanoa, että elämän ennustaminen ei ole mahdollista, maailma on luonteeltaan epävarma ja se on pohjimmiltaan hyvä asia. Epävarmuus tarkoittaa muutoksen pysyvyyttä, mikä taas tarkoittaa, että a) hämmästyttävät onnenpotkut ovat mahdollisia ja b) on ylipäätään vain neljä mahdollista tilannetta: 1) asiat pysyvät samana, 2) asiat menevät huonompaan, 3) asiat paranevat, 4) joku edellämainittujen yhdistelmä. Kohta 1) on menneisyyden huomioonottaen äärimmäisen epätodennäköinen, ja muista kohdista ei voi etukäteen tietää. Ainoa, mitä on tehtävissä, on valmistautuminen – tässä tulee apuun HAL-taktiikka.

Lopuksi kannattaa muistaa, että arvelut tulevaisuudesta ovat aina arvauksia ja vaikka ne olisivatkin välttämättömiä, ei pidä unohtaa niihin liittyvää epävarmuutta. Kuten aiemmin mainitsemani tutkijat asian ilmaisevat; “By all means make forecasts — just don’t believe them”.

Kirjallisuutta:

  • Nassim Nicholas Taleb – Fooled by Randomness: The Hidden Role of Chance in Life and in the Markets (suom. Satunnaisuuden hämäämä: Sattuman salattu vaikutus elämässä ja markkinoilla). The Black Swan: The Impact of the Highly Improbable (suom. Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus). Antifragile: Things That Gain from Disorder (suom. Antihauras: Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä).

Menneisyyden minä, tuo ikuinen pölvästi?

English summary: I’m often baffled by some implications of pessimistic (meta-)induction. There’s this eerie feeling that Future Me is looking at Current Me in the same way, as the Current Me rolls his eyes to Past Me. There’s a case to be made for compassion towards the past versions of ourselves, as well as past societies that have preceded ours.  

En tiedä teistä, mutta oma menneisyyden minäni on ollut melkoinen hölmöläinen. Naiivi paskiainen, joka on tai ei ole tiennyt, mikä itselleen ja muille on parhaaksi, muttei ainakaan ole osannut toimia sen mukaisesti. Nykyisyyden minäni tietenkin tietää paremmin ja hänellä on tapana katsoa menneisyyden minääni päätään pyöritellen. Olen tietenkin iloinen, että nykyisyyden minä on fiksumpi kaveri kuin menneisyyden minä, mutta herää kysymys: mitä tulevaisuuden minä ajattelee nykyisyyden minästä? Ja entäs sitten, kun katsomme nykyisyyden yhteiskunnan silmin menneisyyden yhteiskuntaa ja mietimme tulevaisuuden yhteiskunnan ajatuksia molemmista?

Kuva: Ismo Pitkänen
Kuva: Ismo Pitkänen

On olemassa filosofinen näkökulma (nk. pessimistinen metainduktio), jonka mukaan hienot teoriat ihmiskunnan historiassa ovat aina jossain vaiheessa osoittautuneet vääriksi – emme enää usko sellaisiin intuitiivisiin itsestäänselvyyksiin, kuten eetteriin avaruuden täyttäjänä tai flogistoniin tulen polttoaineena. Miksi meillä siis olisi syytä uskoa, että yhteiskunnassa tai omassa päässämme tosina pidetyt ajatukset olisivat sen enempää totta, kuin mitä olivat aikaisempien sukupolvienkaan käsitykset?

Oli toiveikkuuteen perusteita tai ei, haluaisin tulevaisuuden minäni ajattelevan, että nykyisyyden minä tekee parhaat päätökset sen tiedon valossa, mitä hänellä on. Samaan tapaan haluaisin oppia katsomaan menneisyyden minääni siltä kantilta, että tällä oli tietty määrä valoa päässään ja tämän valon avulla hän teki parhaat mahdolliset päätökset.

Voisiko samanlaisella lempeydellä katsoa ihmiskuntaa, jolle on kaikissa historian vaiheissa mitä todennäköisimmin menneisyyden yhteiskunta näyttäytynyt hölmöläisten kylänä? Vaikka usein ”leikillään” sanotaankin, että ennen kaikki oli paremmin, kyse on yleensä vain hyvien asioiden muistelusta kun huonot puolet ovat unohtuneet. En usko, että mikään yhteiskunta tarkoituksella tekee asioita huonommin kuin voisi ja suurin osa ihmisistä varmasti mielestään toimii parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkä meidän pitäisikin tuntea enemmän empatiaa menneisyyden olioita kohtaan.

Kuva: Ismo Pitkänen
Kuva: Ismo Pitkänen

Mikä tärkeintä, meidän olisi voitava katsoa niin itseämme, kuin nykyistä yhteiskuntaammekin tämän myötätunnon linssin läpi – luultavasti parhaillaan tulevaisuuden minä ja tulevaisuuden yhteiskunta katsovat meitä kulmiaan kohotellen. Siksi olisi syytä suhtautua vähemmän tosissaan siihen, minkä ”tiedämme todeksi” ja suuremmalla armolla niitä kohtaan, joiden väärässä olosta olemme varmoja.

Vai oletko eri mieltä?

Alkuperäinen juttu julkaistu Status-lehden numerossa 2/13.

Milloin valitsen epäilyksen, milloin avomielisyyden?

English summary: According to Ramachandran, the choice between open mindedness and skepticism is partly determined by whether we have 1) trustworthy observations and 2) knowledge of a mechanism. In the absence of 2), one should choose open mindedness, but if both are absent, skepticism should reign.

Epäilys vai avoimuus, kas siinä pulma. Suurin osa siitä, miten ajattelemme maailman toimivan, on lähtöisin jostain yleisesti hyväksytystä ajatusrakennelmasta. Kuitenkin enemmän tai vähemmän säännöllisesti nämä auktoriteettiasemassa olevat ajatusrakennelmat sortuvat, kun jokin kokonaiskuvaan sopimaton havainto aiheuttaa vallankumouksen ajattelutavassa: evoluutio- ja suhteellisuusteoria ovat esimerkkejä tästä. Yleisellä tasolla suurin osa kaikista “oudoista” havainnoista osoittautuu väärinkäsityksiksi, mutta jotkin harvat tuovat lopulta mukanaan massiivisen muutoksen. Jälkikäteen väärinkäsityksiin panostaneita pidetään aikaansa tuhlanneina hölmöinä ja pelimerkkinsä todellisiksi osoittautuneille ilmiöille laittaneita edelläkävijäneroina.

Milloin sitten uutta, kiistanalaista ideaa pohtiessa olisi syytä valita skeptisyys, milloin taas avomielisyys? Neurotieteilijä V. S. Ramachandran ehdottaa kirjoituksessaan, että kannattaa kiinnittää huomiota kahteen asiaan:

[1] Puoltavatko (luotettavat, toistetut) havainnot ilmiön olemassaoloa?

[2] Tunnetaanko ilmiön vaikutusmekanismi?

Jos jokin ajatus on kiistanalainen vain siksi, että mekanismia ei tunneta – havaintoaineiston puoltaessa ilmiön olemassaoloa – Ramachandranin mukaan kannattaisi valita avomielisyys ja miettiä, onko jäänyt jumiin tuttuun ja turvalliseen ajatusmaailmaan.

Esimerkki: maapallon alkuaikojen suurmantereesta kiisteltäessä perusidealle oli paljon puoltavaa havaintoaineistoa (kohta [1]: kyllä), mutta mekanismi oli ennen mannerlaattoja hämärän peitossa (kohta [2]: ei). Telepatian olemassaolosta kiisteltäessä taas vaikutus pienenee sitä mukaa, mitä vähemmän koetulosta on mahdollista näpelöidä (kohta [1]: ei) JA mekanismi on hämärän peitossa (kohta [2]: ei).

Henkilökohtaisesti en ole varma, onko asia ihan näin yksinkertainen ja lisäisin ainakin, että mekanismin pitää olla myös havainnoin osoitettavissa (spekuloidahan voi kuka vain mistä vain). Mekanismin tunteminen ei myöskään välttämättä auta havaintojen tulkinnassa. Mutta jos on mahdollista rajoittaa väärässä olemisen riskejä ja panostaa pieni määrä resursseja moniin ilmiöihin, jotka todellisiksi osoittautuessaan toisivat suuren hyödyn, kannattanee valita avomielisyys. Jos taas väärässä oleminen olisi tuhoisaa – esimerkiksi ilmenee, että kristallit eivät parannakaan syöpää – kannattaa mieluummin pitäytyä vanhoissa hyväksihavaituissa konsteissa.

Neljä tapaa tunnistaa sisäinen muumiosi

English summary: To avoid getting stuck in one’s worldview, I propose four heuristics. They consist of not identifying with one’s thoughts, trying to prove oneself wrong, paying attention to surprises and inspecting events that “push one’s buttons”.

Max Planckin kerrotaan sanoneen, ettei uusi tieteellinen totuus syrjäytä edeltäjäänsä saamalla vanhan käsityksen kannattajat siirtymään puolelleen, vaan siten, että sen vastustajat ennemmin tai myöhemmin kuolevat. Erityisesti fiksut ihmiset pystyvät järkeilemään ennakkokäsityksiään uhanneen tiedon joko hömpäksi tai omaa alkuperäistä käsitystään vahvistavaksi, mutta säilyttävät silti kuolevaisuutensa. Ja näin tiede etenee – yhdet hautajaiset kerrallaan.

On helppo kuvitella, kuinka ihmiset vanhetessaan kasvavat vastustuskykyisemmiksi uusille ajatuksille. Mitä pidemmälle erikoistuu, sen vahvemmaksi varmasti muodostuu epämukavuus omaa käsitystä tukemattoman todistusaineiston edessä. Tuntuu pahalta ottaa askelia taaksepäin, kun on juuri ollut pääsemässä johonkin – meissä kaikissa asuu pieni muumio, jonka tehtävänä on suojella nykyistä maailmankuvaamme ympäröivää aarrekammiota.

Älä anna muumioiden määrätä elämästäsi!
Älä anna muumioiden määrätä elämästäsi! [kuvalähde: LEE VING 1977 image gallery]
Rakkaista, mutta toimimattomista ajatuksista täytyy kuitenkin voida päästää irti. On muistettava, että suurin osa uutisista on täysin merkitystä vailla vuoden päästä (poislukien Matti Nykänen). Suurin osa yritysten ja valtioiden pitkän tähtäimen strategioista näyttää harhaisilta viiden vuoden päästä (Neuvostoliitto yritti 13 kertaa). Ja suurin osa mullistaviksi uumoilluista keksinnöistä on unohdettu kymmenen vuoden kuluttua (kysy mistä tahansa patenttitoimistosta). Tänään tehdyt ennustukset ovat harvinaisen usein jo huomenna homeessa.

Toimintaympäristömme ja sen vaatimukset muuttuvat jatkuvasti. Ajattelu onkin pidettävä tuoreena käyttämättä sellaisia säilöntäaineita, jotka jymähdyttävät sen nykytilaansa.

Oma reseptini luovan tietotyön maailmasta, kiteytettynä neljään peukalosääntöön:

1. Älä samaistu ajatuksiisi. Pidä ideoita mieluummin noutopöytänä, josta voi mutustella eri makuja, kuin osana minuuttasi.

2. Yritä todistaa olevasi väärässä ja palkitse itsesi onnistuessasi. Mikä olisi vaihtoehtoinen selitys? Mikä olisi kaukaa haettua, mutta tärkeää jos totta? Löydätkö sille todistusaineistoa?

3. Pysähdy hetkeksi, kun huomaat yllättyväsi. Onko tapahtunut vain sattuman oikku, vai kaipaako maailmankatsomuksesi päivitystä?

4. Kiinnitä huomiota siihen, kun ärsyynnyt tai vihastut. Hermostuitko sinä vai sisäinen muumiosi, jonka rauhaa häirittiin?

[alkuperäinen versio artikkelista julkaistu myös Status-lehden numerossa 1/2013]

Tavallista vai taikaa

English summary: we’re drawn to pay attention to weird things, because they’re weird and thus potentially meaningful in some evolutionary sense. But, on the contrary, the “ordinary” things are almost invariably more meaningful to us in an environment, where pseudo-information runs rampant. I make a case for wondering about the “ordinary” stuff, and concentrating less on the things that seem amazing/new/sensational. 

Ilmassa killuvat linnut ja muita ihmeellisiä itsestäänselvyyksiä

Irtauduin kerran talven keskeltä pitkään odotetulle lomalle Costa Rican lämpöön. Lomalukemistooni kuului taikuri-psykologi (mikä upea titteli!) Richard Wisemanin kirja Yliluonnollinen ilmiö, joka nimensä mukaisesti käsittelee nk. selittämättömiä ilmiöitä.

Lopuksi, kun kirjassa oli selitetty koko joukko erilaisia ilmiöitä ennustamisesta ja enneunista spiritismiin ja telekinesiaan, Wiseman viittasi mielenkiintoiseen ajatuskokeeseen:

Kuvittele, että joku löytäisi joen, jossa virtaa viini, tai keksisi keinon saada esineen kellumaan ilmassa. Kuinka paljon olisit valmis maksamaan, että pääsisit katsomaan viinijokea tai leijailevaa esinettä?

On luonnollista ajatella, että moisten ihmeiden näkemisestä voisi maksaa ilolla isonkin summan. Mutta kun kuulemme niiden olleen uutisankkoja, olo tuntuu jotenkin tyhjältä.

Kun kuulemme miten ennustajat toimivat tai meille kerrotaan, kuinka ihmiset eivät oikeasti käytä vain pientä osaa aivokapasiteetistaan, tuntuu kuin maailmasta katoaisi pieni ripaus taikuutta. Mutta toisaalta… Entä ne käsittämättömät asiat, joita koemme joka päivä –  ne, jotka häviävät tietoisuudestamme kun otamme ne itsestäänselvyyksinä? Jos levitaation ja ehtymättömän viinivaraston käytännön hyödyt (tai, jos asiaa ajattelee tarkemmin, ehkä ennemminkin “seuraukset”) jätetään huomiotta, eikö joki täynnä vettä ole lopulta tietyllä tapaa yhtä ihmeellinen kuin joki täynnä viiniä, tai maata kohti pyrkivä esine yhtä ihmeellinen kuin taivasta kohti pyrkivä? Tieteentekijöillekin toimintaperiaatteltaan selittämätön voima vetää meitä joka päivä kohti maan keskipistettä, emmekä edes huomaa sitä!

Mutta marssiessamme apatian suolla, unohdamme tavallisten asioiden ihmettelyn ja keskitymme jo pian huuhaaksi osoittautuviin

Näitä asioita mietin, kun lillun vedessä, viidakon ympäröimällä suojaisella poukamalla. Kuinka älytöntä on, että linnut pysyvät ilmassa, tai miten vesi on painavimmillaan juuri neljässä celsiusasteessa? Kuinka kuun sirpistä heijastuva valo tulee planeettamme läheisestä, valtavasta tulipallosta – ja kun katsomme kyseistä tulipalloa, näemme sen siinä kohtaa taivasta, missä se todellisuudessa oli kahdeksan minuuttia sitten?

Kun palaan loskaiseen Suomeen, yritän tietoisesti huomata uutta asioissa ympärilläni, eikä kelikään tunnu niin kamalalta. Tiedän, että tulevaisuudessakin toistuvasti hukun arjen kiireisiin ja unohdan, miten älytöntä on tuurin määrä, joka on sinutkin johdattanut lukemaan tätä postausta näin pitkälle. Mutta ei se mitään.

Anopillani on ollut joskus tapana puhua “Arkipaskasta”. Määritelmällisestihän arkipaska on arkipaskaa – mutta se voi myös olla melkoisen hämmästyttävää! Ja sen huomaamiseen ei tarvita edes selvänäkemistä.

Lukemistoa:

Yliluonnollinen ilmiö: Totuus on jossain sisällämme

Sleights Of Mind: What the Neuroscience of Magic Reveals About Our Brains

The Invisible Gorilla and Other Ways Our Intuition Deceives Us