Milloin valitsen epäilyksen, milloin avomielisyyden?

English summary: According to Ramachandran, the choice between open mindedness and skepticism is partly determined by whether we have 1) trustworthy observations and 2) knowledge of a mechanism. In the absence of 2), one should choose open mindedness, but if both are absent, skepticism should reign.

Epäilys vai avoimuus, kas siinä pulma. Suurin osa siitä, miten ajattelemme maailman toimivan, on lähtöisin jostain yleisesti hyväksytystä ajatusrakennelmasta. Kuitenkin enemmän tai vähemmän säännöllisesti nämä auktoriteettiasemassa olevat ajatusrakennelmat sortuvat, kun jokin kokonaiskuvaan sopimaton havainto aiheuttaa vallankumouksen ajattelutavassa: evoluutio- ja suhteellisuusteoria ovat esimerkkejä tästä. Yleisellä tasolla suurin osa kaikista “oudoista” havainnoista osoittautuu väärinkäsityksiksi, mutta jotkin harvat tuovat lopulta mukanaan massiivisen muutoksen. Jälkikäteen väärinkäsityksiin panostaneita pidetään aikaansa tuhlanneina hölmöinä ja pelimerkkinsä todellisiksi osoittautuneille ilmiöille laittaneita edelläkävijäneroina.

Milloin sitten uutta, kiistanalaista ideaa pohtiessa olisi syytä valita skeptisyys, milloin taas avomielisyys? Neurotieteilijä V. S. Ramachandran ehdottaa kirjoituksessaan, että kannattaa kiinnittää huomiota kahteen asiaan:

[1] Puoltavatko (luotettavat, toistetut) havainnot ilmiön olemassaoloa?

[2] Tunnetaanko ilmiön vaikutusmekanismi?

Jos jokin ajatus on kiistanalainen vain siksi, että mekanismia ei tunneta – havaintoaineiston puoltaessa ilmiön olemassaoloa – Ramachandranin mukaan kannattaisi valita avomielisyys ja miettiä, onko jäänyt jumiin tuttuun ja turvalliseen ajatusmaailmaan.

Esimerkki: maapallon alkuaikojen suurmantereesta kiisteltäessä perusidealle oli paljon puoltavaa havaintoaineistoa (kohta [1]: kyllä), mutta mekanismi oli ennen mannerlaattoja hämärän peitossa (kohta [2]: ei). Telepatian olemassaolosta kiisteltäessä taas vaikutus pienenee sitä mukaa, mitä vähemmän koetulosta on mahdollista näpelöidä (kohta [1]: ei) JA mekanismi on hämärän peitossa (kohta [2]: ei).

Henkilökohtaisesti en ole varma, onko asia ihan näin yksinkertainen ja lisäisin ainakin, että mekanismin pitää olla myös havainnoin osoitettavissa (spekuloidahan voi kuka vain mistä vain). Mekanismin tunteminen ei myöskään välttämättä auta havaintojen tulkinnassa. Mutta jos on mahdollista rajoittaa väärässä olemisen riskejä ja panostaa pieni määrä resursseja moniin ilmiöihin, jotka todellisiksi osoittautuessaan toisivat suuren hyödyn, kannattanee valita avomielisyys. Jos taas väärässä oleminen olisi tuhoisaa – esimerkiksi ilmenee, että kristallit eivät parannakaan syöpää – kannattaa mieluummin pitäytyä vanhoissa hyväksihavaituissa konsteissa.

Neljä tapaa tunnistaa sisäinen muumiosi

English summary: To avoid getting stuck in one’s worldview, I propose four heuristics. They consist of not identifying with one’s thoughts, trying to prove oneself wrong, paying attention to surprises and inspecting events that “push one’s buttons”.

Max Planckin kerrotaan sanoneen, ettei uusi tieteellinen totuus syrjäytä edeltäjäänsä saamalla vanhan käsityksen kannattajat siirtymään puolelleen, vaan siten, että sen vastustajat ennemmin tai myöhemmin kuolevat. Erityisesti fiksut ihmiset pystyvät järkeilemään ennakkokäsityksiään uhanneen tiedon joko hömpäksi tai omaa alkuperäistä käsitystään vahvistavaksi, mutta säilyttävät silti kuolevaisuutensa. Ja näin tiede etenee – yhdet hautajaiset kerrallaan.

On helppo kuvitella, kuinka ihmiset vanhetessaan kasvavat vastustuskykyisemmiksi uusille ajatuksille. Mitä pidemmälle erikoistuu, sen vahvemmaksi varmasti muodostuu epämukavuus omaa käsitystä tukemattoman todistusaineiston edessä. Tuntuu pahalta ottaa askelia taaksepäin, kun on juuri ollut pääsemässä johonkin – meissä kaikissa asuu pieni muumio, jonka tehtävänä on suojella nykyistä maailmankuvaamme ympäröivää aarrekammiota.

Älä anna muumioiden määrätä elämästäsi!
Älä anna muumioiden määrätä elämästäsi! [kuvalähde: LEE VING 1977 image gallery]
Rakkaista, mutta toimimattomista ajatuksista täytyy kuitenkin voida päästää irti. On muistettava, että suurin osa uutisista on täysin merkitystä vailla vuoden päästä (poislukien Matti Nykänen). Suurin osa yritysten ja valtioiden pitkän tähtäimen strategioista näyttää harhaisilta viiden vuoden päästä (Neuvostoliitto yritti 13 kertaa). Ja suurin osa mullistaviksi uumoilluista keksinnöistä on unohdettu kymmenen vuoden kuluttua (kysy mistä tahansa patenttitoimistosta). Tänään tehdyt ennustukset ovat harvinaisen usein jo huomenna homeessa.

Toimintaympäristömme ja sen vaatimukset muuttuvat jatkuvasti. Ajattelu onkin pidettävä tuoreena käyttämättä sellaisia säilöntäaineita, jotka jymähdyttävät sen nykytilaansa.

Oma reseptini luovan tietotyön maailmasta, kiteytettynä neljään peukalosääntöön:

1. Älä samaistu ajatuksiisi. Pidä ideoita mieluummin noutopöytänä, josta voi mutustella eri makuja, kuin osana minuuttasi.

2. Yritä todistaa olevasi väärässä ja palkitse itsesi onnistuessasi. Mikä olisi vaihtoehtoinen selitys? Mikä olisi kaukaa haettua, mutta tärkeää jos totta? Löydätkö sille todistusaineistoa?

3. Pysähdy hetkeksi, kun huomaat yllättyväsi. Onko tapahtunut vain sattuman oikku, vai kaipaako maailmankatsomuksesi päivitystä?

4. Kiinnitä huomiota siihen, kun ärsyynnyt tai vihastut. Hermostuitko sinä vai sisäinen muumiosi, jonka rauhaa häirittiin?

[alkuperäinen versio artikkelista julkaistu myös Status-lehden numerossa 1/2013]