Esittelyssä Raistlin Laplace

[See English version here.]

NY_posterised

Raistlin Laplace on juuri saanut psykiatriltaan diagnoosin, jota hän istuutuu lukemaan keväisenä päivänä New Yorkin aurinkoisen Keskuspuiston penkille. Ohuet huulet tapailevat luisevien sormien pitelemää tuomiota: “Epistemologinen meluyliherkkyys”. Se liittyi jotenkin siihen, kuinka hahmoja (signaali) erotetaan melun (tai “kohinan”) keskeltä, kuinka esimerkiksi kanavien välille viritetty radio ei kerro paljoakaan soittolistojen laatijoiden musiikkimauista, koska melua on liikaa signaaliin nähden. Toisaalta ihmisaivot ovat hahmontunnistuskone vailla vertaa, ja voivat vaivatta havaita saatanallisia säkeitä takaperin soitetussa musiikissa tai Jeesuksen koiran anuksessa. Herra Laplacen ongelma oli käänteinen raamatusta salattuja koodeja etsivän väen tulokulmaan nähden; pakkomielteinen satunnaisuuden luomien illusoristen hahmojen välttäminen. Diagnoosi kävi tietyllä tavalla järkeen, mutta hän oli kauan sitten lakannut luottamasta asioihin, jotka kävivät järkeen.

Raistlin vietti lapsuutensa Napoli-nimisessä pikkukylässä Yhdysvalloissa. Se oli kuulostanut sopivan eurooppalaiselta hänen ranskalais-venäläisille siirtolaisvanhemmilleen, jotka halusivat tarjota ainoalle lapselleen suvaitsevaisen kasvuympäristön jostain vähemmän sotaisasta maankolkasta. Vasta muutettuaan heille valkeni, että Napoli oli tosiasiassa punaniskakylä, jossa vanhemmat käyttivät suuren osan päivästään työmatkoihin ja lapset verisiin tappeluihin naapurikylien nuorten kanssa.

Raistlin oli aina ollut olemukseltaan sairaalloinen, vaikkei juurikaan tavannut sairastaa. Hänen hintelä ja kalvakka ulkonäkönsä, sekä pistävän sinisten silmien ja pikimustan tukan luoma kontrasti sai alusta lähtien taikauskoiset vanhukset kuiskimaan. Tietoisena tästä, hän ala-asteikäisenä paikallisen kirjaston löydettyään huomasi nauttivansa suunnattomasti rajatiede-nurkkauksen kirjoista, ammentaen itseensä kaikkea okkultismista ja samanismista new age-niteisiin. Urheilusta – tai sen puoleen mistään muustakaan, mikä muita lapsia kiinnosti – hän ei koskaan välittänyt, ja olisikin kaikkein mieluiten vain halunnut viettää aikaa yksin kirjojensa parissa.

Ensimmäisen kerran hänen informaatiomaailmankaikkeutensa romahti, kun hän kaikkea kokeilleena joutui ylä-asteella myöntämään, etteivät rajatiede-nurkkauksen kirjojen rituaalit ja tekniikat toimineetkaan luvatusti. Kaikki aikuisten kirjoittama ei ollutkaan erehtymätöntä, kaikki informaatio ei sisältänytkään tietoa. Mutta tämä oli vasta alkua.

Eräänä New Yorkin syksyisenä sadepäivänä 28-vuotias Raistlin liimasi kiinni startup-yrityksensä konkurssihakemuksen sisältävän kirjekuoren ja mietti, mikä oli mennyt vikaan. Hän oli tehnyt kaiken oikein; lukenut oikeat kirjat, noudattanut menestysyritysten taktiikoita, kuunnellut satoja tunteja populaaripsykologiaa hyödyntäviä myyntikoulutusnauhoja, ottanut harkittuja riskejä ja tehnyt vuosia työtä periksiantamattomalla asenteella. Jossain vaiheessa rahat vain loppuivat ja –  velkojien hengittäessä niskaan – lisää ei tullut. Yksiönsä himmeässä valaistuksessa Raistlin hitaasti kasvavan kauhun vallassa pohti, mistä kirjailijat tiesivät niiden asioiden, joiden he väittivät tietävänsä todeksi, olevan totta? Erosivatko he tosiaan jollain tapaa hänestä itsestään, joka olisi voinut tällä hetkellä olla menestyvän teknologiayrityksen johtaja, mikäli vain muutama pikkuasia olisi sattunut menemään toisin?

Mies ei nukkunut sinä yönä. Hänen mielessään pyörivät ne lukemattomat tunnit, jotka hän oli viettänyt sanomalehtien parissa oppimatta mitään maailman toiminnasta. Uusista läpimurroista kertovat tiedeuutiset, joista kaikki olivat jälkeenpäin osoittautuneet ennenaikaisiksi; kaikki ne kirjat, joiden kirjoittajat luulivat kokemuksensa johtuvan satunnaistapahtumien sijaan omasta toiminnastaan ja kyvyistään.

Kaksi vuotta myöhemmin hän luki enää vain vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita, kunnes matemaatikko-tilastotieteilijä John Ioannidisin artikkelista “Why most published research findings are false” seurannut keskustelu sai hänet sille kannalle, ettei tieteelliseenkään tietoon ole luottaminen. Informaation ja tiedon välinen suhde, josta hän oli ylä-asteella oppinut, alkoi muodostua hänelle pakkomielteeksi: Raistlin ei halunnut enää yhtään enempää informaatiota, hän janosi tietoa. Puhdas matematiikka todistettavissa olevine aksioomineen viimein tarjosi juuri tätä, ja hintelä oppimisaddiktimme paneutuikin siihen täysin rinnoin, päätyen sukulaisen suosituksen kautta pankkiin töihin. Hän asetti tavoitteekseen välttää kaikkea sellaista informaatiota, mikä ei ollut kosher – jos signaali oli heikko suhteessa meluun, mielen portit pysyivät visusti suljettuina.

Tästä seurasi odottamaton ongelma: mitä enemmän hän pyrki eristämään itsensä “hyödyttömältä hölynpölyltä”, sitä herkemmäksi hän sille tuli. Silloin harvoin kun hän enää käyskenteli ulkona, iltapäivälehtien shokkiotsikot tuntuivat vatsanpohjassa asti. Mainokset saivat hänet raivon valtaan. Hän alkoi myös välttelemään sosiaalisia tilanteita tajutessaan, kuinka helposti hyvät tarinat jäivät hänen mieleensä kummittelemaan. Hän työskenteli riskianalyytikkona, eikä halunnut alkaa pelätä lentokoneita, koska jonkun tutun tutun tuttu oli kokenut kauheita pakkolaskun tehneessä koneessa. Pakko-oireiden (kuten venäläisten matemaatikkojen nimien nopea peräkkäinen toistaminen jonkun perustellessa kantaansa anekdootein) pahetessa, Raistlinin huolestunut työnantaja ohjasi hänet ammattiavun piiriin.

Kevään voimistuvien auringonsäteiden lämmittämällä Keskuspuiston penkillä diagnoosiaan tarkasteleva Raistlin oli luvannut psykiatrilleen aloittaa terapiaryhmässä. Hänen ottamansa ahdistuslääkkeet olivat myös alkaneet tehota, mikä sai hänet ostamaan viereiseltä hodarikauppiaalta iltapäivälehden ja lukemaankin siitä pari sivua. Se ei tuntunut enää niin pahalta, suunnilleen yhtä järkevältä kuin hänen diagnoosinsakin; psykiatri oli selittänyt epistemologisen meluyliherkkyyden tarkoittavan tiedon alkuperään liittyvää ahdistusta siitä, ettei kohinan keskeltä löydykään signaalia, ja kuoleman hetkellä tajuaa eläneensä elämänsä reagoiden mielen melussa näkemiin aaveisiin, todellisten ilmiöiden sijaan.

Joitain tunteja myöhemmin nuori, koiraa ulkoiluttava opiskelija löysi ilokseen puistosta päivän lehden, jonka hän vei kotiinsa ja avasi murokulhon ääressä. Se näytti muuten lähes koskemattomalta, mutta usean artikkelin perään oli hyvin pienellä mutta varmalla käsialalla kirjoitettu: “Kolmogorov. Kolmogorov. Kolmogorov.

Oletko tietämättäsi luova?

Viime aikoina olen sattumalta altistunut luovuuteen liittyville asioille. Luin joululahjaksi saamani Saku Tuomisen uusimman kirjan Luova järkevyys, tein loppuun Headspace-meditaatiopalvelussa 30 päivän luovuuspaketin ja törmäsin päätöksentekoa käsittelevällä MOOC-kurssilla luovuuteen selviytymisstrategiana epävarmassa maailmassa. Kaikkia näkökulmia yhdisti ajatus, että luovuus on enemmänkin tekemistä kuin olemista, jotain mikä lisääntyy vaivannäön myötä sisäsyntyisyyden sijaan. Jaottelen alla tarkemmin joitain mielestäni olennaisia luovuuteen liittyviä asioita.

Luovuus: mikä ja miten?

Luovuus ei liity vain taiteisiin tai mainostoimistoihin. Tuomisen kirjassa (lue kirjan teemoista täältä ja täältä) määritellään luovuus käytännöllisesti: jokainen ihminen, joka haluaa tehdä asioita eri tavalla, paremmin on luova. Pohjalla on elämän pienten ärsyttävyyksien huomaaminen: miksi tämäkin on järjestetty näin? On hyödyksi osata havainnoida ajatuksiaan ja miettiä, miten asiat ympärillä voisi tehdä toisin (myös tämä on sitä paljon puhuttua mindfulnessia). Valitettavan usein organisaatioissa ei ole tähän aikaa ja ihmiset suunnistavat asenteella “nyt on kiire, emme me ehdi mitään kompasseja katsoa!”. Paitsi silloin, kun yritys on varta vasten ostanut luovuuskonsultilta jonkinlaisen luovuustyöpajaideamyllyn: tuloksena kehitetään valtava määrä ideoita, joista yhtäkään ei tosissaan yritetä toteuttaa.

Kuinka sitten uusia ideoita saadaan? Varmin tapa on kirjata parikymmentä tyhmää ideaa täysin kritiikittä ja jos se onnistuu helposti, kirjoittaa kymmenen lisää. Tehtävä on pirullisen vaikea ja ensimmäiset 10–20 ovat todennäköisesti roskaa, mutta tämä on usein välttämätöntä puurtamista.

[The] quality of productivity is a probabilistic consequence of productive quantity – D. K. Simonton

Toisin sanoen:

Mitä useampia ideoita keksit, sitä todennäköisemmin keksit jonkin hyvän idean.

Headspacen Andy Puddicombe korostaa aloittelijan mieltä, kykyä kohdata jokainen hetki ja ajatus vailla ennakko-odotuksia (hyvä kirjoitus aiheesta täällä). Älä siis tartu listattuihin ajatuksiin, vastusta niitä tai yritä saada “hyviä ajatuksia” – listaa vain ideoita. Äläkä tyydy siihen, että olet päässyt kuuteen- tai kahdeksaantoista, vaan keksi kunnes olet saavuttanut tavoitteesi.

Luovuus tulevaisuuden muuttamisessa

Ottaen huomioon, ettei ennusteisiin tulevaisuuden tapahtumista ole juurikaan luottamista, vaihtoehtoinen taktiikka on lähteä luomaan haluamaansa tulevaisuutta.

Haistata pitkät sille, mitä ihmiset tarvitsevat tai mikä toimisi tai mistä ihmiset ovat valmiit maksamaan.

– Alf Rehn, Vaaralliset ideat (s.95)

Alf Rehn teoksessaan Vaaralliset ideat kertoo aidosti uusien ajatustapojen syntyvän hölynpölypajojen sijaan konflikteista; sellaisista ideoista, jotka ääneen lausumalla saa vihamiehiä. Häntä mukaillen voi ehdottaa tällaista pohdintaa:

Mitä aiheeseen liittyen ei saa koskaan tehdä, mikä siinä on kiellettyä tai sopimatonta?

Kirjassa The 5 Elements of Effective Thinking (teemoista täällä ja täällä), kirjoittajat ehdottavat uuden näkökulman saamiseksi jonkin etuliitteen liittämistä tuttuun sanaan. Heidän esimerkissään ensimmäinen maailmansota, joka aikanaan tunnettiin vain nimellä “suuri sota” tai “sodat lopettava sota” ei välttämättä olisi johtanut toiseen vastaavaan, mikäli sitä oltaisiin ajateltu etuliitteellä “ensimmäinen”. Oltiin tästä mitä mieltä hyvänsä, tekniikka voi hyvinkin toimia. Mieti kuinka sanat “ensimmäinen” ja “viimeinen” muuttavat näkemystäsi kun liität ne koulutustasi, työpaikkaasi tai puolisoasi ilmaisevan substantiivin eteen. Rehnin ideaan laajentaen, myös sopimattomat etuliitteet muuttavat kohdesanan nostamia mielikuvia, kuten sanalle menetelmä tehdään tässä:

vaarallinen tai antelias menetelmä
itsekäs myötätuntoinen
paheksuttu pitkäjänteinen
hyytävä tuottelias
kielletty tarkka
irstas viisas
Lasciate ogne speranza, voi ch’intrate

On tärkeää huomata, millaisia asioita pyrkii automaattisesti välttämään tai vastustamaan, ja tarvittaessa ottaa hymyillen kurssi niitä kohti.

Kuinka tulla luovaksi?

Tuominen tiivistää kirjansa ydinfilosofian näin:

Pidämme huolta siitä, että olemme uteliaita ja innostuneita. Emme ota asioita annettuina, vaan kysymme ja kyseenalaistamme. Kohdatessamme ongelmia alamme valittamisen sijaan etsiä uusia vaihtoehtoisia toimintatapoja ja näemme runsaasti mahdollisuuksia ympärillämme. Kokeilemme uusia asioita hyväksyen, että kaikki ei välttämättä aina toimi, emmekä päätä etukäteen, onko kokeilemamme idea suuri vai pieni. Sen sijaan havainnoimme ja reagoimme, tarvittaessa nopeastikin. (s. 194)

Ei mikään helppo nakki, mutta kaikkea ei tarvitsekaan tehdä kerralla. Rehn tarjoaa matalampaa kynnystä “maailman lyhimmän luovuuskurssin” muodossa:

Pidä huolta, että omaksut joka päivä jotain uutta, jotain odottamatonta, mitä et tiennyt aikaisemmin, mutta rajoittamatta millään lailla sitä, mistä tämän uuden tiedon hankit. (s. 148)

Yksinkertaisimmillaan, jos haluaa tulla luovaksi, on tärkeintä tehdä jotain. Kehitä siis paljon ideoita, pyöräytä vaikka adjektiivigeneraattorilla satunnaisia etuliitteitä ongelmillesi ja keksi niiden pohjalta ratkaisuja, heittäen soveliaisuussäännöt edes hetkeksi ulos ikkunasta.

Uusia ideoita halajava siis…

  1. Kiinnittää huomiota ulkoiseen ympäristöön ja sisäisiin olotiloihin, pannen merkille, kun jonkin asian voisi tehdä paremmin ja tarttuu toimeen.
  2. Huomioi uusien näkökulmien löytämisen toivossa asiat, joita hän pyrkii automaattisesti välttämään tai vastustamaan, sekä altistaa itsensä säännöllisesti satunnaisille asioille.
  3. Suhtautuu omiin ajatuksiinsa kevyen leikkimielisesti, tiedostaen ettei mikään ajatus ole “todellisuutta” tai jotain korvaamattoman arvokasta.

Lohdullinen epävarmuus

English summary: To manage living in an uncertain world, there’s a threefold technique also summarised here (see reading list in the end of this post for more on the subject). A quote to follow: “By all means make forecasts — just don’t believe them”.

Vuonna 2011 satuin ostamaan työmatkojen ratoksi audiokirjakauppa Audiblen alennusmyynneistä Leonard Mlodinowin kirjan nimeltä The Drunkard’s Walk: How Randomness Rules Our Lives. Kirja ihmetytti, hengästytti sekä aiheutti pitkän ketjun lukuelämyksiä (ml. Nassim Talebin provosoivat opukset) ja muita tapahtumia, jotka lopulta johtivat muun muassa tilastotieteestä innostumiseen (tästä ehkä lisää toiste), tohtoriopintoihin ja myös siihen, että sinä tällä hetkellä luet tätä tekstiä.

Kuten jokainen yrittäjä ja onnettomien romanssien jälkeen upean kumppanin löytänyt henkilö tietää, satunnaistapahtumilla on elämiimme valtava vaikutus. Toisaalta tämä tarkoittaa, ettei ole mahdotonta, että huominen tuo mukanaan kaiken pilaavan katastrofin – toisaalta taas asiat voivat myös muuttua parempaan. Mistä tiedämme, mitä tulee tapahtumaan?

Inhottavaa on, että me emme yksinkertaisesti tiedä. Positiivista on, että meidän ei välttämättä tarvitsekaan tietää.

Ei se mitään, ensi kerralla suojakäsineen kanssa! Kuva: Ismo Pitkänen

Kirjassaan Dance with Chance (kirjan idea tiivistettynä) kolme alansa huippua – päätöksenteon tutkija, tilastotieteilijä ja psykologi – pyrkivät vastaamaan kysymykseen “Miksi ennusteet epäonnistuvat, ja mitä tehdä niiden sijasta?”. He ehdottavat kolmiosaista taktiikkaa, jonka olen suomentanut vapaalla kädellä Hyväksy–Arvioi–Laajenna (HAL) -taktiikaksi.

1. Hyväksy tulevaisuuden epävarmuus

Runoilija John Keatsin lanseeraamalla termillä negatiivinen kyvykkyys nimitetään taitoa elää epävarmuuksien keskellä;  hyväksyä epävarmuus ilman jatkuvaa tarvetta kuvitella, että tiedämme tulevaisuudesta enemmän kuin todellisuudessa voimmekaan tietää. Sillä vaikka mitä uskottelemmekaan itsellemme, emme olisi voineet vuosikymmen sitten ennustaa meille myöhemmin tapahtuneita asioita.

Henkilökohtaisesti olen hyötynyt mindfulness-harjoittelusta epävarmuuden hyväksymisen taidon kehittämisessä.

2. Arvioi epävarmuuden laajuus

Ilmaise epävarmuus määrällisesti: pohdi mielessäsi mahdollisia tulevaisuuksia ja määritä, mikä on 95%n todennäköisyydellä pahimman ja parhaimman skenaarion välinen ero (toisin sanoen, olisit oikeassa 95 kertaa sadasta, tai 19 kertaa 20:sta). Yritä päästä mahdollisimman lähelle tuota 95%:a, et hyödy mitään arvioimalla yrityksesi saavan ensi vuonna nollasta miljoonaan uutta asiakasta (mikä voisi olla totta esim. 99,9999% todennäköisyydellä).

3. Laajenna arviotasi

Päätöksenteon tuloksia tutkittaessa on havaittu, että paras arviomme siitä, mitä 95%:a mahdollisista tapahtumista pitää sisällään, menee yleensä metsään. Siksi kuilu todennäköisen parhaimman ja huonoimman skenaarion välillä pitääkin vielä kertoa kahdella (tai ei ainakaan alle 1,5:llä). Jos olet arvioinut, että 95% todennäköisyydellä tienaat kolmen vuoden päästä vaikka 1500– 2500 euroa kuussa, suunnittele sen varalle, että tienaisit mitä tahansa tuhannen ja kolmen tuhannen euron välillä. Jos olet arvioinut, että talosi (tai säästöjesi) arvo 20 vuoden kuluttua on välillä 300 000 – 325 000 euroa, laajenna arviotasi esim. välille 290 000 – 340 000 ja varaudu siihen.

Tämän lisäksi kannattaa miettiä, voiko jokin äärimmäisen epätodennäköinen tapahtuma totaalisesti tuhota sinut ja voiko (tai kannattaako) siihen varautua. Asuntokuplien puhkeaminen, työttömyys, sota ja pörssiromahdukset tapahtuvat harvoin odotetusti. Haluat ehkä hajauttaa sijoituksiasi ja vakuuttaa itsesi sairauden varalle, mutta meteori-iskuun lienee turha varautua. Huomioi myös, että mitä pidemmälle ajassa yrität katsoa, sitä epävarmemmaksi arvio muuttuu.

Yhteenveto

Johtopäätöksenä voitaneen sanoa, että elämän ennustaminen ei ole mahdollista, maailma on luonteeltaan epävarma ja se on pohjimmiltaan hyvä asia. Epävarmuus tarkoittaa muutoksen pysyvyyttä, mikä taas tarkoittaa, että a) hämmästyttävät onnenpotkut ovat mahdollisia ja b) on ylipäätään vain neljä mahdollista tilannetta: 1) asiat pysyvät samana, 2) asiat menevät huonompaan, 3) asiat paranevat, 4) joku edellämainittujen yhdistelmä. Kohta 1) on menneisyyden huomioonottaen äärimmäisen epätodennäköinen, ja muista kohdista ei voi etukäteen tietää. Ainoa, mitä on tehtävissä, on valmistautuminen – tässä tulee apuun HAL-taktiikka.

Lopuksi kannattaa muistaa, että arvelut tulevaisuudesta ovat aina arvauksia ja vaikka ne olisivatkin välttämättömiä, ei pidä unohtaa niihin liittyvää epävarmuutta. Kuten aiemmin mainitsemani tutkijat asian ilmaisevat; “By all means make forecasts — just don’t believe them”.

Kirjallisuutta:

  • Nassim Nicholas Taleb – Fooled by Randomness: The Hidden Role of Chance in Life and in the Markets (suom. Satunnaisuuden hämäämä: Sattuman salattu vaikutus elämässä ja markkinoilla). The Black Swan: The Impact of the Highly Improbable (suom. Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus). Antifragile: Things That Gain from Disorder (suom. Antihauras: Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä).