Ease of motivating citizens to act on different phases of the epidemic / rajoitusmotivaatio epidemian eri vaiheissa

Itseohjautuvat kansalaiset, kriisinkestävä yhteiskunta

This post outlines some musings from the trenches of the Finnish Coronavirus battle, based on thoughts I laid out in two recent newspaper interviews (1, 2).  It’s in Finnish, but please contact me for any questions. Also appeared on my other blog, motivationselfmanagement.com.

Olen ollut tänä vuonna paljon tekemisissä suomalaisten terveysviranomaisten ja kansainvälisen tiedeyhteisön välisten näkemyserojen kanssa. Yksi huolestuttavimmista piirteistä, joita olen havainnut, on koulutettujen ihmisten (mukaanluettuna lääkärit) piireissä toistellut varoitukset ”veneen keikuttamisesta”. Ajatuskulku menee jotenkin niin, että luottamus viranomaisiin aiheuttaa hyvin toimivan viranomaiskoneiston, jolloin ”luottamuksen nakertaminen” nähdään hyökkäyksenä parhaansa tekeviä yhteiskunnallisia instituutioita vastaan. Syy ja seuraus menevät tietenkin päinvastaiseen suuntaan, eli hyvin ja läpinäkyvästi toimiva viranomaiskoneisto aiheuttaa luottamusta, ja esimerkiksi kevään aikana nähdyt tärkeiden asiakirjojen salailutapaukset ruokkivat epäluottamusta.

Luottamuksen ansaitseminen ei ole ihan turha asia ja suljettujen ovien takana toimiminen saattaa johtaa ikäviin seurauksiin. Maailmallahan on käyty paljon keskustelua siitä, riistääkö valtio kansalaistensa vapautta pakottamalla heidät käyttämään kasvomaskeja vai onko kyseessä tupakoinnin rajoittamisen kaltainen tapa pyrkiä takaamaan kaikille oikeus terveeseen elämään. Suomalaisesta näkökulmasta tämä on tietenkin järjetön keskustelu; pääosin ymmärrämme esim. selvinpäin ajamisen ja vilkun käytön – maskien tavoin – suojelevan muita kuin itseämme, ja olemme muutenkin tottuneet siihen, että meille kerrotaan kuinka terveydestä tulee pitää huolta.

Toki ehkä vähän liikaakin.

Johtavat terveysviranomaiset kevään ja kesän mittaan panostivat erittäin paljon sen viestimiseen, että nyt ei ole kenelläkään täällä mitään hätää (ks. esim. “Virus jyllää kolmesta kuuteen kuukautta ja sitten se katoaa“). Ehkä taustalla oli ajattelu, että huoli kiihdyttää ihmiset paniikinomaiseen berserkkitilaan, eikä ihmisille voi siksi antaa vastuuta riskiarvioistaan. (Sivuhuomiona, tutkimusnäyttö viittaa siihen, että Hollywoodin luomasta kuvasta poiketen, kriiseissä toimitaan pääosin altruistisesti ja rationaalisesti.) Mutta on sekä yhteiskunnallisen riskinhallinnan, että yksilön henkisen kriisinkestävyyden kannalta viisaampaa huolestua tietynlaisista uhista ensin paljon ja sitten tiedon karttuessa vähentää huolestuneisuutta1.

paniikki
Lääkärin realiteetteja kuvastava vastaus kysymykseen “Miten ihmiset voi[si]vat alkaa hahmottamaan tartuttamisen ja sairastumisen riskejä laajasti mutta tasapainoisesti?”

Jos alkujaan suhtautuu potentiaalisesti hyvinkin viheliäiseen patogeeniin positiivisella ajattelulla (kuten esim. silloin, kun vielä viestittiin ilmateitse tarttumisesta turhana pelotteluna), jatkuva huonojen uutisten virta (ilmateitse tarttuminen, pitkäaikaissairauden vakavuus, jne.) voi alkaa jossain vaiheessa kuormittamaan niin, että ihminen lakkaa kiinnittämästä huomiota virusviestintään, jolloin rajoitustoimien jatkamisesta tulee yhä hankalampaa. Tämä ei kuitenkaan ole uutisten, vaan huolettoman lähtökohdan syytä. Vaikka harva silloin ymmärsi viestin, jo tammikuussa oli selvää, miten tulisi kohdella räjähdysaltista uhkaa. Sittemmin tieteellisissä julkaisuissa on osoitettu, että pandemiat ovat itse asiassa vakavimpia globaalia hyvinvointia uhkaava tekijöitä (ks. 1 ja 2).

On sekä yhteiskunnallisen riskinhallinnan, että yksilön henkisen kriisinkestävyyden kannalta viisaampaa huolestua tietynlaisista uhista ensin paljon ja sitten tiedon karttuessa vähentää huolestuneisuutta.

Järjestelmät, joissa valta on keskitetty harvoille kokonaiskuvaa hallitseville tahoille, ovat hauraita. Tämä on opittu yhtä lailla terroristiverkostoissa kuin liike-elämässäkin, jossa on viime aikoina alleviivattu entistä enemmän itsensä johtamisen tärkeyttä. Aikamme suurin itseorganisoitumishaaste tuleekin tässä: kun rajoitukset alkavat taas purra ja virusta näkyy yhä vähemmän, riskin näkyvyys vähenee ja ihmiset hölläävät käyttäytymistään, vaikkei tulipaloa ole vielä kokonaan sammutettu. Koronavirus ”kytee” vähäoireisilla ja testeihin hakeudutaan vähemmän, kunnes tapaukset taas räjähtävät käsiin.

Ease of motivating citizens to act on different phases of the epidemic / rajoitusmotivaatio epidemian eri vaiheissa

Toinen aalto on jo täällä. Miten vältämme kolmannen?

Maskit muistuttajana katukuvassa

Näytti siltä, että maskeista luotiin kevään ja kesän aikana kovalla työllä suurta mörköä. Sen aikana esim. maskit päällä kaupassa Tampereella käyneitä kavereitani yritettiin tulla sylkemään päin – vaimollekin huudeltiin kadulla oluttölkin takaa ”Ei tost oo apua!”. Ja sanon näytti siltä, koska Hanlonin partaveitsi velvoittaa pitämään sen mahdollisuuden auki, että kyse oli vain epäpätevyydestä. Mielestäni on kuitenkin päivänselvää, ettei ihmismieli lue suosituksia kirjaimellisesti, jolloin “Emme anna suositusta kasvomaskien käyttöön” tulkitaan helposti “Emme suosittele kasvomaskien käyttöä” tai “Suosittelemme olemaan käyttämättä kasvomaskeja”. Viranomaisten maskidenialismi on ollut tähän asti sanalla sanoen vastuutonta. Toivon, että maskisuosituksen puolivillaisuudesta huolimatta alamme syksyn edetessä nähdä maskeja paljon enemmän katukuvassa, aina siihen saakka kunnes virus on nitistetty.

Testaamisen uusia tuulia

Toivon, että näemme pian uusia testiratkaisuja. Mahdollisuuksien piiriin ovat esimerkiksi tulossa syljestä virusta seulovat pikatestit, jotka ovat nykyistä nenään työnnettävää puikkoa huomattavasti helppokäyttöisemmät ja miellyttävämmät, vaikkakin vähemmän herkät. Lisäksi oireettomia tartuttajia voidaan seuloa esim. kouluista niin, että kaikki luokan oppilaat sylkevät pussiin, pussin sisältö analysoidaan, ja jos sieltä löytyy virusta, kaikki luokkalaiset eristetään tai laitetaan karanteeniin automaattisesti. Maailmalla erinomaisia tuloksia tuoneesta tietokonetomografiasta ei ole Suomessa toistaiseksi edes voinut keskustella.

Yhteishenkeä painottava viestintä

Voisimmeko myös viestiä paremmin? Rajoitustoimia motivoivassa viestinnässä toisten auttamisen tulisi olla asian ytimessä, esim. kansainvälistä Masks4All-liikettä mukaileva ”Suojaa minua, suojaan sinua” (tai Suojaa selustaani, minä suojaan sinun!). Tässä lisäksi kuusi vinkkiä, erästä tieteellistä julkaisua Suomen kontekstiin mukaellen:

  1. Selkeät ja tarkat ohjeet: Viestiminen riittävän yksinkertaisesti ja ja konkreettisia esimerkkejä antaen – kuitenkin ymmärtäen, että tiedon tarjoaminen on tarpeellista, muttei itsessään riittävää käyttäytymiseen vaikuttamiseksi. Erinomaisen tärkeää on olla selkeä siinä, että A) tauti on äärimmäisen vaarallinen, B) se leviää hengitysilmassa, hämmästyttävän nopeasti ja oireettakin, C) voimme päästä siitä eroon käyttäytymistämme muuttamalla.
  2. Suojellaan toisiamme -viestit: Sen painottaminen, että estämällä koronaviruksen leviämistä, suojellaan muita. Viestit, jotka kohdistuvat vain omiin riskeihin, eivät ole tehokkaita mikäli vastaanottaja ei koe itse olevansa altis riskille.
  3. Yhtenäisen rintaman viestit: Ryhmäjäsenyyden (esim. omaan perheeseen, kuntaan, kaupunkiin tai suomalaisuuteen kuulumisen) korostaminen, kuitenkin välttäen “me-vastaan-muut”-henkeä.
  4. Meikäläiset toimivat näin -viestit: Viruksen leviämistä rajoittavan käyttäytymisen esittäminen sellaisena, joka on osa ryhmään kuulumista, ja johon oman ryhmän jäsenet kannustavat.
  5. Suunnittelun ja suunnitelmien säännöllistä arviointia tukevat viestit: Tukimateriaali, joka antaa konkreettisia ohjeita sen suunnitteluun, kuinka esim. perhepiirin kesken voidaan toimia suositusten mukaan hankaloittaen kuitenkin omaa elämää mahdollisimman vähän.
  6. Mahdollistamista tukevat viestit: Kerrotaan konkreettisesta tarjolla olevasta avusta, esim. liittyen sosiaalitoimen palveluihin.

Itseohjautuvuus ja väärät kartat

Väärän kartan päättelyvirheellä (false map fallacy) tarkoitetaan sitä, että ajatellaan minkä tahansa mallin olevan parempi, kuin ei mallia ollenkaan. Mutta jos olet seikkailemassa Belgradissa, Tukholman kartasta on vain haittaa ja tarvitset ennemminkin havaintokykysi ja avoimen mielen. Monet kevään virustorjunnan ongelmista johtivat siitä, että koronavirusta yritettiin pakottaa influenssamalliin, vaikka parempaa tietoa oli saatavilla.

Kun ainoa työkalusi on influenssamalli, kaikki ongelmat alkavat näyttämään influenssalta.

– Henri Lampikoski, lääkäri ja Eroon koronasta -verkoston perustajajäsen

Kuten maailmallakin, kansalaiskeskustelu oli merkittävä tekijä, joka Suomessa sai epäröivän hallituksen muuttamaan politiikkansa laumasuojan tavoittelusta tolkullisiin toimiin. Esimerkiksi Eroon koronasta -verkostossa olemme työskennelleet palkatta päivittäin oman toimemme ohella paremman tiedonkäytön puolesta, mitä ei ole helpottanut se, että tilannekuvatietoa on herunut viranomaisilta varsin vähän. Ehkä tulevaisuudessa käytämmekin suomalaisten kouluttautuneisuuden paremmin hyödyksi päätöksenteossa, emmekä yritä päättää uhkien huolestuttavuudesta keskitetysti kaikkien kansalaisten puolesta. Toivottavasti siis opimme tästä ja alamme johtamaan yhteiskuntaamme yhdessä, varovaisuusperiaate mielessä pitäen.

Yksilöiden ja heidän lähipiirinsä pienet päivittäiset valinnat ovat koronasta eroon pääsemisen avain

Tästä pääsemme myös takaisin itsensä johtamiseen: Yksilöiden ja heidän lähipiirinsä pienet päivittäiset valinnat ovat koronasta eroon pääsemisen avain, byrokratian hitaasti pyörivät rattaat auttavat jos auttavat. Virus voidaan tukahduttaa yhtä eksponentiaalisella nopeudella, kuin millä se on levinnytkin.

ps. Onko sinustakin tuntunut, että ”Korona yllätti viranomaiset” on uudenlainen vakiouutistyyppi? Erinomainen yhteenveto aiheesta löytyy täältä.

pps. Löydät kuvitetun oppaan suomalaiselle koronarintamalle täältä; tärkeimpiä suomennettuja artikkeleita täältä, ja omat suosikkini täältä.

ppps. Olen tässä postauksessa käsitellyt pääosin kevään sekoiluja, mutta kesän ja syyskuun välille mahtuu hämmästyttävä määrä samaa sarjaa.

Tuhoutumattomuuden tiellä: henkinen kriisinkestävyys

Tuhoutumattomuuden tiellä -juttusarjassa tarkastellaan keinoja shokeista selviytymiseen.

Varoitus: mikäli a) olet luonteeltasi huoleton ja sinun on helppo sopeutua äärimmäisiin tilanteenmuutoksiin, ja/tai b) pääasiallinen tapasi selviytyä elämästä on olla ajattelematta ikäviä asioita, tämä kirjoitus tuskin palvelee hyvinvointiasi.

Turvallisuuskomitea järjesti 18.5.2015 kutsuvierasseminaarin aiheella henkinen kriisinkestävyys (tiivistelmää seminaarista ja Martti Ahtisaaren puhe kokonaisuudessaan täällä). Pääsin tilaisuudessa osallistumaan mielenkiintoiseen keskusteluun kriiseistä selviytymisestä ja niihin varautumisesta.

Psykologi, avustustyöntekijä Ferdinand Garoff kertoo kriisin vaiheista. Missä kohdassa uskot yksilöllä olevan eniten vaikutusmahdollisuuksia?

Kansallisella tasolla Puolustusvoimat määrittelee henkisen kriisinkestävyyden näin: “Henkisellä kriisinkestävyydellä tarkoitetaan kansakunnan kykyä kestää turvallisuustilanteiden aiheuttamat henkiset paineet, selviytyä niiden vaikutuksilta ja nopeuttaa kriiseistä toipumista”. Yhteiskunnan turvallisuusstrategian kolme tehtävää ovat opetustoimen ylläpito, kulttuuri-identiteetin vaaliminen (mm. muinaismuistoja suojelemalla) ja hengellisten palveluiden turvaaminen (mm. kansankirkon toiminnan ylläpito).

Tässä kohtaa mieleni tekee älähtää, sillä maallistuneelle yksilölle ei viimeisistä tunnu paljoakaan iloa koituvan. Ymmärrän kuitenkin, että kriisin iskiessä kansallisella tasolla, yhteenkuuluvuuden tunne ja uskonto auttavat monia. Silti kysymys herää siitä, millainen voisi olla sekulaarisen yksilön oma turvallisuusstrategia, ja kuinka henkiseen iskunkestävyyteen voisi vaikuttaa silloin, kun asiat ovat vielä hyvin (lue: hallittavissa)? Kysymys ei ole uusi:

“Onnekkaimmatkin meistä taajaan kohtaavat kurjuutta ja vakavia vastoinkäymisiä elämän taipaleella; mielen vahvistamisen tällaisia epäonnen iskuja vastaan tulisi olla  elämämme ensisijaisista tutkimuskohteita ja pyrkimyksiä.”

Thomas Jefferson, 1763

Olen eräässä aiemmassa kirjoituksessa esitellyt adaptiivisen maaston käsitteen, perustellen monipuolistumisen ja jatkuvan uudistumisen lisäksi varautumisen olevan välttämätöntä selviytymiselle. Mutta kuinka varautua odottamattomaan?

2000-luvun länsimaissa esimerkiksi Jeffersonin aikaa riivanneet taudit ovat entistä harvinaisempia, mutta omassakin perhe- ja ystäväpiirissäni menetyksiä ovat jo aiheuttaneet mm. auto-onnettomuudet, syöpäkasvaimet, sydän- ja verisuonitaudit, katuväkivalta, työuupumus ja masennus. Lisäksi keskimääräiselle ihmiselle käy lukemattomia läheltä piti -tilanteita, joista suurimmasta osasta hän ei edes ole tietoinen; syöpäsolu lakkaakin jakautumasta, humalainen kuski kaasuttaa punaisia päin viisi minuuttia sen jälkeen, kun olet ylittänyt suojatien, työpaikan konkurssi estyy, orastava kansainvälinen konflikti ratkaistaan neuvotteluin.

Sivuhuomio: ei muuten ole syytä uskoa, että väkivaltaisten konfliktien määrä olisi laskussa, päin vastoin: on arvioitu, että yli 10 000 kuolonuhria vaativa sota on globaalisti kolmisen kertaa todennäköisempi, kuin miltä se edellisen 70:n vuoden perusteella tuntuu.

Tieteellinen tieto siitä, mikä ihmisen saa selviytymään ja jopa kasvamaan trauman seurauksena, on laajaa mutta yllättävän heikkolaatuista [1], ja tutkijoita onkin kehotettu korvaamaan määrää laadulla [2] (maksumuuriton johdanto traumanjälkeisestä kasvusta tehtyyn tutkimukseen täällä).

Esittelen siis länsimaisen psykologian pohdintojen sijaan alla kolme itselleni mieluista, itämaisesta filosofiasta peräisin olevaa ehdotusta kriisinkestävyyden kehittämiseen. Jaottelen ne kolmeen eri “riskitasoon” sen mukaan, kuinka mahdollisena pidän niiden soveltamisesta juontuvia ei-haluttuja sivuvaikutuksia.

Riskitaso 1: Harjoita suhtautumistapaasi

Buddhalaisessa mielenfilosofiassa puhutaan “kahdesta kohteensa läpäisevästä nuolesta”. Mieltä järkyttävä tapahtuma on ensimmäinen nuoli; tämä on usein hallitsemattomissa. Toinen nuoli iskee meihin, kun jäämme miettimään, millä kaikilla tavoin tapahtuma olikaan harmillinen. Vaikka voisimmekin väistää jälkimmäisen nuolen, usein jäämme typerinä kiroamaan kohtaloamme.

Toisenlaista näkökulmaa kuvastaa tämä (klassista kiinalaista tarinaa mukaileva) kertomus:

Olipa kerran Martti Maanviljelijä. Eräänä aurinkoisena päivänä Martin kyntöhevonen päättää vaihtaa alaa ja karata aitauksestaan. Martin naapurit tästä kuultuaan tulevat esittämään surunvalituksiaan; “kuinka harmillinen tapahtuma!”. Martti tähän toteaa tyynesti “niin, suottaapi olla”. Seuraavana päivänä kyntöhevonen palaa, tuoden mukanaan kolme villihevosta (kyllä, vielä oli villihevosia). Naapurit ihmettelevät äimän käkenä, “onpas upea tuuri!”, mihin Martti taas toteaa “niin, suottaapi olla”.

(Kuvalähde ja alkuperäistarina)

Kuinkas käykään, seuraavana päivänä Martin poika – juuri ennen yliopiston humanistisen tiedekunnan pääsykokeita – katkaisee kirjoituskätensä pudottuaan kesytyshommissa hevosen selästä. “Kävipäs kurjasti!”, naapurit päivittelevät taas, mihin Martti jälleen “niih, suottaapi olla”. Sairaalassa Martin poika tapaa kauniin lääkäriopiskelijan, rakastuu ja päättää itsekin opiskella lääkäriksi. Arvannet naapurien ja Martin välisen keskustelun.

Tarinan opetus? On ylimielistä kuvitella tietävänsä, ovatko jonkin tapahtuman seuraukset hyviä vai huonoja. Henkilökohtaista tragediaa yhtään vähättelemättä, jopa tieto siitä, että sairastat kuolemaan johtavaa tautia, saattaa aiheuttaa paljon hyvää ympärilläsi (kun ystäväsi alkavat ajattelemaan elämän rajallisuutta ja sitä, kuinka he oikeastaan haluavat omansa viettää, ties millainen dominovaikutus siitä voi syntyä).

Tämä ei siis tarkoita, että asioihin pitäisi suhtautua etääntyneesti tai väliinpitämättömästi: jos emme kerran voi tietää, mitä jostain seuraa, kannattaisiko odottaa siitä seuraavan aina jotain hyvää? Hyvien seurausten arvuuttelu toimii myös kätevänä luovuusharjoitteena, mutta kannattaa miettiä, kuinka suuren osan elämästään haluaa käyttää tuntemattoman tulevaisuuden spekulointiin (esim. käsillä olevan hetken kokemisen sijaan, ks. seuraava osio).

Sivuhuomio: joillekin ihmisille on helpottavaa ajatella kaikilla tapahtumilla olevan tarkoituksensa. Itse en tällaisesta ajattelutavasta välitä (suhtautumiseni ns. teodikea-ongelmaankin tiivistyy tässä sarjakuvassa); mutta jos se jollekulle toimii, niin mikäs siinä.

Riskeistä

Tässä kuvailtuun suhtautumistavan harjoittamiseen ei juurikaan liity riskejä, kunhan muistaa, että tulevien (ei menneiden) tapahtumien todennäköisyyksiin voi usein vaikuttaa.

Ensimmäinen nuoli: työpaikan kahvinkeitin ilmoittaa eräänä perjantai-iltapäivänä kriisin alkaneen. Toinen nuoli: itku ja hammasten kiristys?

Riskitaso II: Opettele kohtaamaan elämä kokonaisuudessaan

Bhikkhu Sumedhan [3] mukaan buddhalainen näkökulma kipuun, stressiin ja sairauteen tiivistyy siihen, että toimitaan moraalisesti ja opitaan ymmärtämään omaa mieltä. Ymmärrys taas rakentuu sellaisen tarkkailun avulla, jossa mielen toimintaa seurataan sivustakatsojana ja opitaan päästämään ajatuksista irti (esimerkiksi hengitykseen keskittyen).

Teoriana on, ettei kipu (ensimmäinen nuoli) aiheuta mielen häiriintymistä, vaan halu päästä kivusta eroon (toinen nuoli). Shinzen Youngia mukaillen; “kärsimys = kipu x ketutus”. Kun kipu opitaan tuntemaan mahdollisimman hyvin ja lopetetaan vastaan pyristeleminen, se ei enää tuota samanlaista kärsimystä, kuin mitä se aikaisemmin aiheutti. Itse olen pärjännyt työmatkat takitta viimeiset kolme talvea tätä tekniikkaa soveltaen (mikä nyt lähinnä tarkoittaa vain sitä, ettei se ole mahdotonta, eli tuskin on kovin yllättävää).

Teoriaan kuuluu siis, ettei elämästä tule valikoida osia niin, että on läsnä miellyttävien asioiden kanssa, epämiellyttäviä vältellen. Sen sijaan sekä miellyttävät, että epämiellyttävät asiat tulisi kohdata mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Pääasiallinen keino tähän on meditaatiolla saavutettava hyväksyvä läsnäolo – ideana on kokemusten salliminen sekä sen ymmärtäminen, etteivät asiat muutu toivomalla tai haluamalla (sen sijaan, muutos havaittavassa maailmassa vaatii toimintaa).

Riskeistä

Itsetuntemuksen lisäämisestä (tai kyvystä rauhoittaa itsensä) meditaation avulla tuskin on haittaa. Kuitenkin kaksi asiaa kannattaa huomioida:

1) Kivunhallinnan saavuttaminen saattaa viedä vuosikymmeniä, eikä ole takeita (no, milloin niitä koskaan olisi) siitä, että lumevaikutuksen lisäksi tuloksia edes tulee. Itse en voi vielä vuosikausien harjoituksen jälkeenkään sanoa selkeästi hyötyneeni meditaatiosta, tai edes jollain tapaa edistyneeni harjoituksessa. Ei sillä, että se olisi saanut minut lopettamaan.

2) Eräässä aiemmassa kirjoituksessa mainitsemani “pimeän yön” kokemukset voivat olla hyvinkin rankkoja harjoituksen edetessä (jos tiedät, mitä tarkoitan, Facebookista löytyy nykyään “Dark Night Support Group“-niminen ryhmä, josta saattaa olla hyötyä).

Jos meditaatiota haluaa kokeilla, alkuun pääsee maksutta esimerkiksi calm.com:n harjoitteilla tai (erit. kipu- ja stressikontekstissa) lataamalla tämän lyhyen kirjasen.

Riskitaso III: Rakastu pysymättömyyteen

Kerron toisen tarinan, josta pidän:

Yhdysvaltalainen psykoterapeutti Mark Epstein matkusti 70-luvulla thaimaalaiseen metsäluostariin tavatakseen nimekkään meditaatio-opettaja Ajahn Chahn. Kysyttyään tältä tämän opetuksen ytimestä, tuimakasvoinen munkki hymyili ottaen vesilasin käteensä. “Näetkö tämän maljan? Minulle se on jo rikki. Pidän siitä kovin; se pitää vettä ihailtavasti ja joskus heijastaa auringonvalossa kauniita kuvioita. Jos napautan sitä, siitä lähtee heleä ääni. Mutta kun laitan tämän lasin pöydälle ja tuuli tai oma kyynärpääni pudottaa sen pirstaleiksi lattialle, sanon ‘Tietenkin’. Kun ymmärrän, että lasi on jo rikki, jokainen hetki sen kanssa on arvokas.”

Ei ole mitään, mikä ei helpottuisi tottumuksen voimasta. Siispä tutustuessani pieniin harmeihin, minun pitäisi oppia kärsivällisesti hyväksymään suuremmatkin harmit. (Shantideva)

Onko tällainen näkökulma masentava, negatiivinen, toivoton? On, jos joko luulemme asioiden ympärillämme olevan ikuisia, tai pyrimme välttämään pysymättömyyden ajattelemista… Missä tapauksessa minulla on huonoja uutisia; jokainen ihminen vanhenee, sairastuu ja lopulta kuolee.

Väittäisin, ettei (varsinkaan länsimaissa) suuri osa ihmisistä edes huomaa olevansa terve, nuori ja hyvinvoiva ennen kuin nuo asiat hänen elämästään häviävät. Mutta kuvittele hetki; puhuisitko eri tavalla jos tietäisit, että ystävyys- tai parisuhteesi on juomalasin tavoin jo sirpaleina? Tai jos olisit vain vakuuttunut, että kauniit muistoesineesi rikkoutuvat tai jonain päivänä et enää saa lämmintä vettä suihkussa – täyttäisikö se sinut kiitollisuudella ja arvostuksella, vai murehtimisella ja epätoivolla? Jälkimmäisessä tapauksessa annos kypsää hyväksyntää saattaa auttaa.

Riskeistä

Tällainen ajattelu saattaa aiheuttaa toivottomuutta, masennusta, tai halua vieraannuttaa itsensä kaikesta, jonka saattaa joskus menettää. Eksistentiaalinen ahdistus ei koskaan tunnu kovin mukavalta, ellei siihen löydä oikeaa suhtautumistapaa (edelliset osiot saattavat auttaa). Teoriassa kuitenkin elämän väliaikaisuuden tiedostamalla pääsemme tilanteeseen, jossa mikään shokki ei ole menetys, ja jokainen hetki on arvokas.

Nihil perditi – en ole menettänyt mitään, kaikki omistamani on mukanani – kerrotaan eräässä stoalaisessa tekstissä valtakuntansa, perheensä ja vapautensa menettäneen kuninkaan lausuneen. Jokainen voinee valita, haluaako mennä ihan näin pitkälle.

Dosentti, psykiatrian erikoislääkäri Markus Henriksson kertoo mielenterveydestä poikkeusoloissa. Huomaa toiseksi viimeinen kohta.

Yhteenveto

Jokainen tulee ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan kriisejä elämässään, ja kun hankaluuksia ilmenee, on hyvä olla valmistautunut niihin.

Vaikea kysymys on, kuinka paljon tulisi elämästään käyttää kriisitilanteisiin valmistautumiseen sen sijaan, että keskittyisi “nauttimaan hetkestä”. Sama kysymys tietenkin koskee kaikkia elämän alueita, joilla hyöty tulee vasta jälkijunassa jos koskaan (säästäminen tai koulujen käynti esimerkkeinä).

Itseäni kolme esittelemääni näkökulmaa – odotusten pudottaminen, vaikeiden asioiden kohtaaminen ja väliaikaisuuden hyväksyminen – ovat toistaiseksi palvelleet hyvin.

 

Lähteitä:

[1] Jayawickreme, E., & Blackie, L. E. R. (2014). Post-traumatic Growth as Positive Personality Change: Evidence, Controversies and Future Directions. European Journal of Personality, 28(4), 312–331. http://doi.org/10.1002/per.1963
[2] Frazier, P., Coyne, J., & Tennen, H. (2014). Post-Traumatic Growth: A Call for Less, but Better, Research. European Journal of Personality, 28(4), 337–338. http://doi.org/10.1002/per.1970
[3] Schmidlin, A. I. (2011). A Buddhist Perspective on Pain, Stress and Illness. Ladattavissa: http://records.photodharma.net/texts/files-of-pain-stress-and-illness-by-bhikkhu-sumedha