Hönkäys hengentiedettä: Ratkaisu eriarvoistumiseen (?!)

Hönkäys Hengentiedettä –juttusarjassa tarkastellaan mielenterveyden psykologiaa tieteellisten artikkelien kautta.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten epätodennäköiseen tutkimukseen kannattaisi suhtautua(1) ja miten toiveet saattavat sekoittua tieteisiin(2). Etsiessäni tutkimustietoa onnellisuutta lisäävien harjoitteiden vaikuttavuudesta, törmäsin yllätyksekseni erittäin mielenkiintoiseen suomalaistutkimukseen. Tutkimus tarttui silmääni monestakin syystä:

  • Yhtenä kirjoittajista oli psykiatrian ja kliinisen psykologian opinnoista tuttu, ko. alojen uranuurtaja ja perusteosten kirjoittaja Jouko Lönnqvist.
  • Osallistujia oli melkein 3300, positiivisen psykologian interventioiden mittakaavassa valtava näyte.
  • Tutkimuksessa oli käytetty satunnaistettua, kontrolloitua asetelmaa ja ns. intention-to-treat -analyyseja (jotka usein ovat merkki siitä, ettei tuloksia ole yritetty kaunistella).
  • Artikkelissa tarkasteltiin onnellisuusharjoituksia tekemään määrätyn ryhmän lisäksi kahta aktiivista (mikä se on ja miksi se on tärkeää huomioida) kontrolliryhmää: toiselle lähetettiin sähköpostitse onnellisuusfilosofista luettavaa, toiselle tarjottiin massaräätälöity liikuntaohjelma.
  • Tutkimus oli vuodelta 2014 ja ilmestyi vaikuttavalta kuulostavassa Journal of Psychiatry -lehdessä.

Näistä innostuneena kaadoin itselleni kupin kahvia ja kävin kiinnostuksella tutkimukseen kiinni.

Mitä artikkelissa painotetaan?

Näin kirjoittajat kuvaavat tutkimuksen tuloksia tiivistelmässä:

The overall happiness scores increased [p=0.05] and depressive symptoms decreased [p=0.02] during the intervention, with more pronounced changes among women.

Tarkkasilmäisimmät lukijat saattavat kiinnittää huomiota otoskokoon nähden epätodennäköisiin p-arvoihin, mutta jättäkäämme ne huomiotta.  Tiivistelmässä kirjoittajat kertovat vielä, ettei neljän erilaisen onnellisuusharjoituksen suoritusjärjestyksellä ollut väliä. Harjoitus, jossa tehtiin hyviä tekoja lisäsi eniten onnellisuutta, kun taas optimismin lisäämiseen tähtäävästä harjoituksesta ei näyttänyt olevan hyötyä lainkaan. Tiivistelmä päätetään näin:

This study produced further evidence on the effectiveness of web-based happiness exercises. The results amplify the need for tailored online interventions for reducing well-being disparities. […] Online positive psychology interventions are a potential tool in helping reduce well-being disparities, particularly among populations with little access to other services.

Usein tutkimusartikkeleista kokonaiskuvaa hahmotettaessa on tapana käydä läpi tiivistelmän lisäksi varsinaisen artikkelin johtopäätösosio; tässä tapauksessa siellä toistetaan täsmälleen sama viesti.

Hyvältä näyttää; on siis kehitetty tehokas ja edullinen työkalu huono-osaistenkin aseman parantamiseen!

Tässä kohtaa mieleeni tuli kaivaa esille, millaisia vaikutukset olivat suuruudeltaan, koska usein tutkimuksissa on tapana päätellä p-arvon perusteella ilmiön olemassaolo, kiinnittämättä huomiota siihen, onko vaikutus täysin mitätön käytännön elämälle. Asiat kävivät kuitenkin hieman vaikeaselkoisemmiksi, ja huomioni kiinnittyi tällaiseen taulukkoon artikkelin toiseksi viimeisellä sivulla (ja kummallisesti “methodological issues”-otsikon alla):

Anna kun kerron, miksi meinasin tässä kohtaa sisäänhengittää kahvini.

Mitä oikeastaan löydettiin?

Taulukosta nähdään, että onnellisuusharjoituksia tehneiden ryhmässä onnellisuuspistemäärät nousivat 7,31 yksikköä (asteikko 1-100) ja liikuntaryhmässä 7,07 yksikköä. Okei, liikunta ja onnellisuustehtävät ovat siis hyväksi? Mutta mutta… Plaseboryhmällä (eli onnellisuusfilosofisia tekstikatkelmia lukeneilla) onnellisuuspistemäärät nousivat 6,28 yksikköä! Eli kuitenkin siis vähemmän kuin muilla ryhmillä? Ehkä hieman yllättäen, vastaus on ei. Syy johtuu taulukossa sulkujen sisällä näkyvistä keskihajonnoista, joita voi ajatella eräänlaisena virhemarginaalina*. Lähtöpistemäärät huomioitaessakin vaikutuskooksi tulee laskutavasta riippuen noin yksittäinen hattivatti aavikolla. Vielä kerran: plaseboryhmä “onnellistui” yhtä paljon kuin liikunta- ja onnellisuusharjoitusryhmät! Kirjoittajat käyttävät artikkelin reilusta 8000 sanasta noin kaksikymmentä tämän tuloksen puimiseen.

hattivatti
Hattivatti, hyvin hämillään lukemastaan.

Tarkkasilmäinen lukija löytää myös kohdan, jossa ensin esitellään, kuinka depressio-oireet parantuivat osallistujilla ja miten sukupuoli vaikutti niiden vähentymiseen. Osion keskellä nimittäin käytetään kymmenen sanaa ohimennen kertomaan, ettei onnellisuusharjoituksilla ollut vaikutusta myöskään depressiopistemääriin.

Lukukokemus oli itselleni varsinainen pettymyskarnevaali. Koska en kuitenkaan saanut vielä tarpeekseni, juhlan kunniaksi päätin vielä selvittää, millainen maailma on tuo kunnianarvoisan kuuloinen lehti, jossa tutkimus ilmestyi. No, ilmeni että lehti nimeltä “African Journal of Psychiatry” on jossain vaiheessa vaatimattomasti muuttanut nimensä napakampaan muotoon “Journal of Psychiatry”. Upein akateeminen markkinointikikka sitten p-arvojen kieltämisen!

Johtopäätös

Pitäisikö siis artikkelista päätellä, että onnellisuutta pohdiskelevien sähköpostien vastaanottaminen toimii yhtä hyvin kuin onnellisuusharjoitusten tekeminen? Ehkä. Pitäisikö meidän käyttää tällaisia sähköposteja ihmisten – erityisesti niiden, joilla on vaikeuksia päästä mielenterveyshuollon palveluiden pariin – onnellisuuden kohentamiseen? Tuskin. Apua depressio-oireisiin yleensä haetaan siinä kohtaa, kun ne häiritsevät normaalia enemmän, ja oireet heilahtelevat ajan kuluessa; myös toisinaan parantuen itsestään, jolloin ei ole mitään syytä olettaa paranemisen johtuneen saaduista sähköposteista. Onnellisuusviestejä parempi taktiikka lienee siis keskittyä ihan oikeaan yhteiskunnan tasa-arvoistamiseen.

Miksi kirjoittajat eivät sitten kerro selkeästi ja läpinäkyvästi todellisista tuloksista? Yksi syy (ja muita on turha spekuloida) on epäilemättä perverssi akateeminen julkaisujärjestelmä, jossa “ei vaikutusta”-tulosten julkaiseminen on edelleen äärimmäisen hankalaa. Jos et ole vielä lukenut siitä, kuinka yksi arvostetuimmista sosiaalipsykologian lehdistä päätyi julkaisemaan parapsykologisen tutkimuksen yliaistillisesta havaitsemisesta ja kieltäytyi myöhemmin julkaisemasta epäonnistuneita toistokokeita, halunnet selailla tämän läpi.

Roger Giner-Sorolla piti Helsingissä maaliskuussa 2015  luennon roskatieteen painon alla muuttuvasta akatemiasta. “Not much happened in response to similar concerns raised in the 1960’s and 1970’s… But 2013 surprised me. This time things may be different!”

Akateeminen julkaisujärjestelmä on mätä, mutta on helppo ehdottaa amputaatiota kun ei ole itse luonut elämäntyötään sen säännöillä pelaten. Avoin tiede lienee tällä hetkellä tutkijan paras ase (mainio podcast aiheesta täällä).

Tarinan opetus: Tulkitse tutkimusta kriittisesti, äläkä tyydy tiivistelmien lukemiseen, ellet halua tulla johdetuksi harhaan!

Tutkimusviite:

Joutsenniemi K, Kaattari C,Pankakoski M, Langinvainio H, Lönnqvist J Mattila AS, et al. (2014) E-mail-based Exercises in Happiness, Physical Activity and Readings: A Randomized Trial on 3274 Finns. J Psychiatry 17:140. doi: 10.4172/Psychiatry.1000140

* 20 yksikön keskihajonta plaseboryhmän 73 pisteen loppumittaustuloksessa (jakauman normaalisuus olettaen) tarkoittaa, että karkeasti ottaen kaksi kolmasosaa ryhmästä on saanut 73 plusmiinus 20 pistettä (eli jotain 53 ja 93 välillä) ja noin yksi kolmasosa tuota väliä suurempia tai pienempiä arvoja. Onnellisuusharjoitusryhmässä samalla logiikalla suurin osa ihmisistä on saanut pistemääriä 57 ja 93 väliltä ja loput sitä äärimmäisempiä. Ei vaikuta kovin dramaattiselta erolta, eikä se todellakaan sitä olekaan.

Pelkoa ja inhoa käyttäytymisen muutoksessa

English summary: The Finns like intuitively appealing methods of behaviour change as much as any other people. This might not be the best way to tackle important issues. Enjoy these videos, which my tax money helped produce!

Törmäsin aikanaan Tuhkalapset-nimiseen shokkikampanjaan ja jäin miettimään pelon merkitystä käyttäytymisen muutoksessa.

Jos et tunne kampanjaa, puhun siis tästä:

Vuoden 2016 loppupuolella toinen kampanja tähtäsi mobiililaitteiden käyttöön samoin asein:

(Huom. Suosittelen vahvasti visionäärinero Kasper Strömmanin analyysia kampanjasta.)

Mikä saa ihmisen muuttamaan käyttäytymistään?

Tuhkalapset-kampanjavideon Youtube-kommenteista löytyy muun muassa seuraavanlainen käyttäjäkommentti:

“Video voi olla järkyttävä mutta niin sen pitääkin. Tarkoitushan on muuttaa ihmisiä.”

Tämä tiivistää paljon. Useinhan ajatellaan, että tunteita herättämällä saadaan aikaiseksi ketju, jossa 1) kohdehenkilö ravistellaan huomaamaan ongelma, minkä johdosta tämä 2) aloittaa itsetutkiskelun, joka taas saa hänet (järkiperäisesti toimivana yksilönä) 3) tekemään tarvittavat muutokset elämässään.

Järkeenkäypä ajatusmalli? Kyllä.

Toimiva resepti? Ehkei.

Itse asiassa uhkailua ja pelottelua sisältävä viestintä on todettu hyödyttömäksi paitsi tupakoinnin vähentämisessä, myös muissa tärkeissä käyttäytymisen muutokseen tähtäävissä ohjelmissa, kuten HIV:n ehkäisyssä (tutkimuksia esim. täällä, täällä ja täällä).

Eräässä vuonna 2010 Health Psychology-lehdessä julkaistussa artikkelissa (linkki) tutkittiin tupakoivien ja tupakoimattomien ihmisten aivoja, kun nämä altistettiin uhkaaville viesteille. Huomattiin, että uhkaava viesti sai sekä tupakoivien että tupakoimattomien ihmisten huomion keskittymään viestiin, mutta tupakoivien aivot välittömästi käänsivät huomion pois itse viestistä. Toisaalla (tutkimus) taas näytettiin, miten ahdistavan viestin nähneet tupakoitsijat kokivat itsensä vähemmän haavoittuvaisiksi, kun heille näytettiin ahdistava viesti tupakoinnin vaaroista.

Näyttäisikin siltä, että yllämainittu kolmen kohdan ajatusketju putoaa väkivaltaisesti naamalleen jo kohdan 1) jälkeen!

No mutta, ei kai siitä nyt harmiakaan voi olla?

Voimme toki ajatella, että pelottelukampanja vaikkapa saa tupakoivien äitien läheiset puuttumaan tupakointiin entistä helpommin, ja vaikka kaikki eivät viestiä sisäistäisikään, edes joidenkin tupakointi vähenisi. Kannattaa kuitenkin miettiä seuraavaa ennakkotapausta pelottelutaktiikoiden pitkäaikaisesta käytöstä:

Yhdysvalloissa on ollut käynnissä jo ainakin vuodesta 1978 lähtien Scared straight-nimellä kutsuttuja ohjelmia. Niissä nuoret, jotka ovat vaarassa ajautua rikosten polulle “ravistellaan hereille” viemällä heidät tutustumaan todellisen vankilaelämän kurjuuteen. Tulos: kun ohjelmien tehoa viimein tutkittiin, todettiin niissä mukana olevien nuorten todennäköisyyden suorittaa rikoksia kasvaneen keskimäärin 13%. (Tutkimusartikkeleita kalliiden ohjelmien surkeasta suoriutumisesta täällä ja täällä).

Jos emme käyttäytymisen muutosta suunnitellessa kysy, mitä tiedämme siitä etukäteen – saati jälkikäteen mittaa, kuinka olemme pärjänneet – on mahdollista mennä metsään niin että rytisee. Tupakoinnin lopettamiseen tähtäävien interventioiden toimivuudesta eri tyyppisille ihmisryhmille on saatavilla muutakin kuin mutu-tietoa (ks. esim. tämä), ja siksi onkin täysin päätöntä ampua rahaa hyvältä tuntuviin kampanjaideoihin, jotka saattavat vain pahentaa asiaa.

Kuten niin monessa muussakin tapauksessa, paljon hyvää saavutettaisiin dialogilla. Kun tärkeää asiaa ajava järjestö, käytännön toteutuksen osaava markkinointitoimisto ja käyttäytymisen muutoksen asiantuntija löytäisivät yhteisen tavoitteen, voisi syntyä hyviä asioita.

Hönkäys Hengentiedettä: Mikä toimii käyttäytymistä muutettaessa?

English summary: see this article.

Hönkäys Hengentiedettä –juttusarjassa tarkastellaan mielenterveyden psykologiaa tieteellisten artikkelien kautta.

Clinical Psychology Review -lehdessä julkaistussa artikkelissaan “What should we expect from psychotherapy?”, Marvin Goldfried käsittelee terapioiden toimivuuteen yhdistettyjä asioita sekä tutkimuksen ja käytännön välistä kuilua.

510 potilasta sadasta saa psykoterapiasta enemmän haittaa kuin hyötyä. Goldfried argumentoi tämän johtuvan pääasiassa kahdesta asiasta: terapiasuhteen luonteesta ja spesifeistä interventiotekniikoista. Nämä kaksi näyttäisivätkin olevan keskiössä niin toimimattoman, kuin toimivankin terapian lopputuloksessa. Hänen mukaansa prosessitutkimus antaa viisi edellytystä, jotka ovat yhteisiä kaikille onnistuneille terapiasuhteille ja -tekniikoille:

  1. Myönteiset odotukset: potilaan halu muuttua ja oletus siitä, että positiivinen muutos on mahdollinen.
  2. Vahva potilas-terapeutti -liittouma: vahva ns. terapeuttinen allianssi, joka koostuu yhteisymmärryksestä sen suhteen, millaisia tavoitteita asetetaan ja kuinka ne saavutetaan.
  3. Tietoisuus ongelmien taustatekijöistä: jotta voi muuttua, on tiedettävä, mikä muutokseen vaikuttaa. Ajatusten, tunteiden ja tekojen välisten yhteyksien ymmärtäminen on tärkeää, samoin kuin sen tiedostaminen, millainen vaikutus muilla ihmisillä on itseen ja omilla teoilla on muihin.
  4. Positiiviset muutoskokemukset: tietoisuuden lisäämisen ohella on tärkeää, että potilas ottaa riskejä muuttamalla käyttäytymismallejaan ja saa näistä muutoksista positiivisia lopputulemia.
  5. Kannustaminen jatkuvaan todellisuustestaukseen: yksittäiset positiiviset muutoskokemukset eivät riitä, vaan niitä tulisi myös käsitellä ajatuksella, peilaten sisäistä maailmaa ulkoisiin realiteetteihin.

Mielestäni nämä viisi kohtaa käyvät hyvin järkeen myös kliinisen psykoterapiakontekstin ulkopuolella ja niiden pohtimisesta tuskin olisi harmia esimerkiksi vanhempi-lapsi- tai asiakas-palveluntuottaja -asetelmissakaan.

Artikkelissaan Goldfried myös kertoo, kuinka psykoterapian 1950-luvulta alkanut vaikuttavuustutkimus on kehittynyt ja millaisia ongelmia nykymallin satunnaiskontrolloitujen tutkimusten  (RCT, randomized controlled trials) tosimaailman praktiikkaan yleistämiseen liittyy. Hänen mukaansa näissä tutkimuksissa voi nähdä kolme pääongelmaa:

  • Ensinnäkin, niissä määrätään potilaat satunnaisesti hoitomuotoon sen sijaan, että interventio valittaisiin ongelman perusteella.
  • Toisekseen, niissä käytetään ennalta nimettyä hoitokertojen lukumäärää sen sijaan, että hoitokertoja olisi yksilöllisen tarpeen mukaan.
  • Kolmanneksi, RCT-asetelmissa käytetään teoreettisesti “puhtaita” interventioita sen sijaan, että terapeutti voisi tarpeen vaatiessa käyttää myös muiden teoreettisten lähestymistapojen mukaisia tekniikoita.

Näiden kolmen rajoituksen vuoksi Goldfriedin mukaan RCT-tuloksia ei tulisi suoraan kyseenalaistamatta yleistää tosimaailman hoitoihin – sen sijaan hoitojen tehokkuutta arvioivien päättäjien tulisi ottaa huomioon paitsi prosessitutkimuksen (“miten onnistunut terapia toimii?”), myös psykopatologian perustutkimuksen (“mitä tulisi muuttaa?”) esittämät kysymykset.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että näyttöpohjaisen hoidon suosituksia tulisi kiistää – varsinkaan oman kokemuksen tai intuition pohjalta (oma näkemys on aina kapeampi kuin kokonaiskuva). Todistusaineiston vastustamisesta voit lukea lisää täältä.

Goldfried, M. R. (2013). What should we expect from psychotherapy? Clinical psychology review, 33, 862-869.

Millaiset asiat ovat sinulle helppoja? Johdatus käyttäytymisarkkitehtuuriin

English summary: In this post, I point out that learning happens in the brain, and thus learning things changes the brain. It is pretty spectacular. Just not in the sense that it’s worthy of an exclamation mark after a news story headline on how baking cookies “changes one’s brain”. Still, you might want to consider your actions, as those are the ones that may eventually become ingrained habits.

Viime vuosina neurotieteet ovat edenneet suurin harppauksin eteenpäin ja aivojen toiminnasta tiedetään valtavasti enemmän, kuin vielä lyhyt hetki sitten. Yksi tärkeistä löydöksistä koskee aivojen rakennetta: niissä tapahtuu muutoksia – fyysisiä, kokemuksen luomia muutoksia – läpi elämän.

Yksi tapa havainnollistaa asiaa on ajatella, kuinka aivot ovat kuin metsä, jonka paljon kuljetuille alueille muodostuu polkuja, joita pitkin kulkeminen helpottuu. Mitä enemmän jotain asiaa tekee, sitä helpommaksi se tulee – esimerkiksi mitä enemmän kiukuttelee, sitä paremmaksi tulee kiukuttelussa. Moni lienee kuullut myös tutkimuksista, joissa huomattiin lontoolaisten taksikuskien tilan hahmottamista käsittelevien aivoalueiden olevan fyysisesti erilaiset kuin tavallisilla tallaajilla, tai siitä, miten kielten oppiminen muuttaa aivoja. Tämä ei sinänsä ole ihmeellistä, koska oppiminen tapahtuu (esimerkiksi aineettoman “sielun” sijaan) aivoissa ja muissa hermostorakenteissa; mitä sinne kylvää, myöhemmin sieltä niittää.

Toistaiseksi aivoja voi käyttää vain yksi henkilö, niiden omistaja. Teemme päivittäisessä elämässämme valintoja, joista muovautuu polkuja aivojemme metsään. Toimimme siis paitsi kulkijoina, myös muovaajina – arkkitehteina. Siinä, missä rakennusarkkitehdit muokkaavat fyysistä ympäristöä ja sitä kautta jopa käyttäytymistä, käyttäytymisarkkitehdit muuttavat käyttäytymistä mielensisäisten rakenteiden avulla. Kun tulet tietoiseksi omasta käyttäytymisestäsi ja pyrit aktiivisesti muuttamaan sitä haluamaasi suuntaan, muutut satunnaisesta kulkijasta käyttäytymisarkkitehdiksi.

Käyttäytymisarkkitehtuurilla tässä blogissa viitataan sellaisten mielensisäisten käyttäytymismallien luomiseen, jotka tilannetekijöihin yhdistettynä saavat yksilöt, tiimit ja yhteisöt voimaan ja toimimaan paremmin niin suorituskyvyn, kuin hyvinvoinninkin kannalta.

Käyttäytymisarkkitehtuurin taustatieteinä voi nähdä psykologian ja erityisesti sosiaalipsykologian, mutta se ei rajaa itseään yksittäiseen tieteenalaan. Sen tuntemuksesta voi hyötyä niin oman itsensä hallitsemisessa kuin muiden käyttäytymisen ymmärtämisessä, ennustamisessa ja muuttamisessa.

Mitä teet, siksi muutut. Mitä aiot tehdä huomenna?

Kirjallisuutta:

  • John B. Arden – Rewire Your Brain: Think Your Way to a Better Life
  • Richard H. Thaler & Cass R. Sunstein – Nudge: Improving Decisions About Health, Wealth, and Happiness
  • Bruce Hood – The Self Illusion: How the Social Brain Creates Identity