Tag: päätöksenteko

Käyttäytymisen muutosjohtaminen

Matti TJ Heino1 Comment

Kirjoitus tiivistää artikkelissa Itsekontrolli on yhteisöponnistus: Systeemisiä näkökulmia käyttäytymisen muutokseen esiteltyjä perusajatuksia käyttäytymisen ymmärtämisestä ja muuttamisesta. Kannustan aiheesta kiinnostuneita tutustumaan Sosten julkaisuun Muutosten tiet kietoutuvat yhteen, jossa artikkeli ilmestyi.

Inhimillinen käyttäytyminen on aikamme tärkeimpien turvallisuuteen ja hyvinvointiin liittyvien ongelmien ratkaisemisen keskiössä; ilmastonmuutoksesta pandemiatorjuntaan ja sote-kriisiin, yhteisöllisyyttä ja osallisuutta unohtamatta. Käyttäytymisen muutoksessa on kuitenkin kyse muustakin kuin oikeasta tiedosta ja motivaatiosta.

Ihmisten käyttäytymiset ovat kuin siemeniä metsässä. Suurin osa katoaa huomaamatta – varsinkin jos ne soveltuvat ympäristöönsä heikosti – mutta se ei tarkoita, etteikö joistakin itämään päässeistä siemenistä voisi muodostua koko ekosysteemin mullistava ilmiö. Tämä on hyvin erilaista toimintaa, kuin (muutos)tuotetta luovan konemaisen hankkeen rakentaminen perinteisen insinöörilogiikan mukaan. Käyttäytymisen ymmärtämisen ja sen muuttamisen ytimessä on hahmottaa, että toimimme aina osana laajempia järjestelmiä, ja olemme koostumukseltamme monitahoisia: emme ole vain yksilöitä, vaan kannamme päässämme osia perheestämme, naapurustostamme, kaupungistamme ja valtiostamme. Jokainen päätöksemme, jokainen käyttäytymisen muutos, vaikuttaa myös fyysisesti laajempaan kuvioon.

Koska ihminen ei ole eristetty olento, käyttäytymisen muutos ei yleensä ole asia, josta vain simppelisti päätetään, joka suunnitellaan ja lopuksi jalkautetaan. Tämä johtuu siitä, että meidän motivaatiomme, kykymme ja ympäristömme muodostavat monimutkaisen järjestelmän, jossa eri osa-alueet saattavat olla ristiriidassa. Toisin sanoen, haluaisimme ehkä tehdä jotakin, mutta ympäristömme tai sosiaaliset paineet voivat estää sen. Tämä on hyvin konkreettista esimerkiksi turvallisuuden osalta. Jos haluamme lisätä turvallisuutta asuinalueellamme, voi olla helppo ratkaisu lisätä valvontaa ja koventaa rangaistuksia, mutta jos pahoinvoivista nuorista samanaikaisesti kasvaa jatkuvasti suureneva joukko pahoinvoivia aikuisia, taktiikasta jää käteen vain viheliäinen kierre. Kyse ei olekaan vain yksittäisten rikollisten käyttäytymisen muuttamisesta, vaan kokonaisvaltaisesta yhteisön toiminnasta, joka tuottaa yhteisöllisyyttä tai syrjäytymistä, osallisuutta tai osattomuutta, hyvinvointia tai pahoinvontia.

Inhimillisiä käyttäytymisiä sisältävien ongelmien hahmottamisessa apuun tulee COM-B -malli, joka sisältää kolme pääosa-aluetta: motivaation, kyvykkyyden ja tilaisuudet. Mallin avulla voidaan hahmottaa, miten nämä osa-alueet vaikuttavat käsillä olevaan ongelmaan ja millaiset muutokset voisivat olla tehokkaita. Usein esimerkiksi ajatellaan, että ongelmana on motivaation puute, joten ratkaisuna on motivointi palkkioin tai rangaistuksin. Mutta jos ajattelemme ravintolatupakoinnin äkillistä loppumista, kyse oli enemmänkin siitä, että järjestelmä oli valmis ottamaan vastaan lain, joka poisti tupakoinnin tilaisuudet – mikä taas vaikutti motivaatioon ja vahvisti muuttunutta käyttäytymistä.

Kuva 1. COM-B -malli (Capability, Opportity, Motivation, Behaviour; Michie et al., 2011), johon on lisätty muiden käyttäytyminen. Mallia voidaan käyttää työkaluna toimenpiteiden suunnittelussa, vaikkei se sisälläkään todellisuuden kompleksisuutta.

Jos ajatellaan esimerkiksi kaupungin asukkaiden osallistamista elinympäristönsä kehittämiseen, niin ei riitä, että ihmisille annetaan tilaisuus osallistua. Heidän täytyy myös kokea, että heillä on riittävät tiedot ja taidot vaikuttamiseen; toiminta ei saa olla liian hankalaa suhteessa näihin. Lisäksi, heidän täytyy olla motivoituneita osallistumaan, ajatella toiminnan olevan merkityksellistä – mikä osaltaan syntyy sosiaalisista tilaisuuksista, eli kuinka paljon ajatellaan muiden välittävän osallistumisesta ja odottavan sitä itseltä.

Kuinka siis ymmärrämme ihmisten käyttäytymistä ja sen muuttamista? Meidän täytyy tarkastella käyttäytymisen muutosta ja huomioida toimintaan vaikuttavia tekijöitä laaja-alaisesti. Tämä tarkoittaa seuraavien osa-alueiden huomioimista:

  1. Motivaatio: Ihmisten on oltava motivoituneita tekemään muutoksia. Tämä voi tarkoittaa, että he näkevät suoria hyötyjä toiminnastaan, kuten parempaa turvallisuutta, tai tunnistavat suurempaa merkitystä, kuten yhteisön hyvinvoinnin parantamisen. Motivaatio voi olla myös sisästä, kummuten halusta auttaa muita tai toiminnan miellyttävyydestä – tai kontrolloitua kuten sisäisestä tai ulkoisesta paineesta johtuvaa, mikä yleensä johtaa heikompiin lopputuloksiin.
  2. Kyky: Ihmisten on kyettävä tekemään muutoksia. Tämä voi tarkoittaa vaikka uusien taitojen oppimista tai olemassaolevan asiantuntemuksen käyttöä uusiin asiayhteyksiin.
  3. Tilaisuus: Ihmisillä on oltava sosiaalisia ja fyysisiä resursseja muutokseen. Tämä voi tarkoittaa resurssien tarjoamista tai esteiden poistamista, jotka voivat estää ihmisiä tekemästä muutoksia. Se voi myös merkitä yhteisön tuen ja sosiaalisen pääoman valjastamista tukemaan muutosta.

Kaiken kaikkiaan, muutos ei tapahdu yksinomaan yksilön tasolla. Yhteisö, jossa yksilöt elävät ja toimivat, on myös otettava huomioon. Olenkin kuvan COM-B -malliin lisännyt muiden käyttäytymisen korostaakseni sitä, että kun yksi ihminen toimii jollain tapaa, hän luo, poistaa tai ylläpitää samalla muiden ympärillään olevien ihmisten sosiaalisia tilaisuuksia toimintaan. Ja se muiden käyttäytyminen, jota tällä tavoin vaivihkaisesti vahvistetaan, taas vaikuttaa omaa käyttäytymistä koskeviin sosiaalisiin ja fyysisiin tilaisuuksiin. Kudelma, jossa monet erilaiset toimijat jatkuvasti sopeuttavat käyttäytymistään muuttuvassa motivaation, kykyjen ja tilaisuuksien toimintaympäristössään, kantaa nimeä kompleksinen järjestelmä. Tästä blogista löydät paljon aiheeseen liittyvää materiaalia, mutta jos asia ei ole lainkaan tuttu, aloita vaikka täältä.

Kompleksisessa järjestelmässä juuri kukaan ei oikeasti kontrolloi mitään, mutta jokainen vaikuttaa kaikkeen.

Scott E. Page

Pähkinänkuoressa: kompleksisessa järjestelmässä asioiden väliset yhteydet ovat muuttuvaisia, monitulkintaisia ja vaikeasti hahmotettavia. Siksi COM-B on kompleksisessa järjestelmässä enemmänkin ketterä työkalu kokeilujen suunnitteluun kuin realistinen malli siitä, miten muutokset syntyvät.

Mitä muutoksessa tapahtuu?

Mikä sitten olisi muutoksen todellisuutta paremmin kuvastava viitekehys? Jotta voimme ajatella asiaa, meidän täytyy ymmärtää keskinäisriippuvuutta. Keskinäisriippuvuus tarkoittaa juuri sitä, mitä siinä sanotaan: järjestelmän (oli se yksilö, yhteisö tai yhteiskunta) komponenttien (useimmiten yksilöiden, tai heidän toimintansa) riippuvuutta toisistaan. Kun yhtä komponenttia muutetaan, moni muu palanen alkaa liikkumaan, usein vaikeasti ennakoitavin tavoin. Jotta voimme toimia kompleksisuuden kudelmassa, pyrimme yleensä löytämään suurimman ongelmamme tärkeimmät osatekijät, ja ratkomaan niihin vaikuttavia asioita. Mutta koska näitä vaikuttavia asioita on niin paljon, saatamme kaivata holistisempaa näkemystä siitä, mitä oikeastaan odotamme tapahtuvan. Tätä voimme ajatella muutosmaastojen avulla. Pitkä selitys aiheesta löytyy tästä artikkelista (ks. myös blogipostaus), mutta parhaan kuvan saat, jos käytät seuraavaksi viisi minuuttia tämän interaktiivisen demon läpi pelaamiseen. Muista liikuttaa kaikkia kuvien punaisia elementtejä!

Muutoksia kuvaillaan usein maastoissa, joissa on yksi tai useampi laakso, ja yhden laakson pohjalla sijaitsee pallo, jonka sijainti kuvastaa järjestelmän nykytilaa. Maaston muoto määrittyy kaikkien niiden yhteenkytkeytyneiden tekijöiden perusteella, jotka ilmiöön vaikuttavat.

Kuva 2. Äkillisten muutosten tapahtumisen tavat. Muutosmaasto sisältää kaksi vaihtoehtoista laaksoa jotka kuvastavat asioiden tilaa (esim. sota ja rauha). Pallon sijainti kuvastaa järjestelmän kunkinhetkistä tilannetta (esim. onko yhteiskunta tällä hetkellä sodan vai rauhan tilassa). Äkillinen muutos voi tapahtua keskellä olevan kummun – ns. keikahdus- tai leimahduspisteen – ylityttyä kahdella tavalla (“pysyvämpi” vs. “pinnallinen” muutosreitti).

Yksilötason esimerkkinä voimme yllä olevassa olevassa kuvassa ajatella johtajaa, joka pyrkii muuttamaan johtamistyyliään perinteisestä käskyttävästä mallista (vasen laakso) palvelevaan johtamiseen (oikea laakso). Pysyvämmän muutoksen reitillä johtajan mielenmaisema muuttuu ajan myötä ja ympäristötekijöiden kuten sosiaalisten verkostojen tukemana, mutta hän noudattaa vanhaa toimintamalliaan vaiheissa 1-2, kunnes vaiheessa 3 (alin rivi) hänen toimintansa muuttuu lähes itsestään. Tällöin paluu vanhaan ei enää tapahdu satunnaisten toimenpiteiden johdosta, vaan vaatii isompaa maaston muutosta. Pinnallisen muutoksen reitillä taas saattaa sattua tapahtuma kuten kertaluontoinen koulutus, joka saa johtajan muuttamaan käyttäytymistään palvelevan johtamisen tilaan vaiheessa 2. Kuitenkin vanhaan toimintatapaan on edelleen helppo palata, ellei maastoa aktiivisesti muovata syventämään opittua uutta toimintamallia.

Muita yksilötason esimerkkejä kahdesta laaksosta voisi olla vaikka “tarkastaa asunnon palovaroittimet säännöllisesti” vs. “ei tarkasta palovaroittimia”, tai “auttaa naapureita aktiivisesti” vs. “ei auta naapureita”. Sama malli toimii yhteisön tasolla: vasen laakso voisi tässä tapauksessa olla “yhteisössä osallistutaan aktiivisesti kaupungin kehittämiseen” ja oikea laakso “yhteisössä ollaan kiinnostuneita vain oman talouden sisäisistä asioista” – tai “yhteisössä on turvallista asua” vs. “yhteisössä asuminen on turvatonta”.

Todellisissa tilanteissa sekä pysyvän muutoksen, että pinnallisen muutoksen reiteillä kuvattua muutosliikettä tapahtuu samanaikaisesti, vaihtelevin painotuksin: pallo siirtyy laaksosta toiseen erilaisten tapahtumien voimasta, ja laaksojen pitovoima muuttuu ajassa pitkäjänteisempien muutosten vaikutuksista. Tällä on kaksi tärkeintä seurausta:

  1. Jotkin muutostoimenpiteet ovat vaikeita (korkea kumpu laaksojen välillä), ja varsinaisen muutoksen aikaansaamisen sijaan pitäisikin keskittyä nykytilan hallittuun epävakauttamiseen (laakson nostaminen) tai asiaa epäsuorasti ympäröivien esteiden poistamiseen (kummun mataloittaminen).
  2. Se, ettei muutoksia ole tapahtunut pitkään aikaan ei tarkoita, etteikö kaikki voisi tapahtua kerralla, kun odottamaton tapahtuma äkillisesti työntää pallon uuteen laaksoon. Näin itse asiassa tapahtuu säännöllisesti, ja siksi palautumiskykyyn sijoitetut resurssit tulisi nähdä enemmän sijoituksia kuin kustannuksia.

Kuka muutosta sitten johtaa?

Kompleksisen yhteiskunnan muutos on jatkuvaa, se ei lopu koskaan. Muutosmaasto järisee, uudet laaksot tulevat saataville tai vanhat katoavat, eikä kukaan voi ottaa mistään muutoksesta täysin kunniaa itselleen. Sosiaalipsykologiassa onkin pitkään ajateltu, että vaikka roolit ovat tärkeitä, johtaminen ei ole titteli vaan tekemistä. Verkostoituneessa maailmassa jokainen voi johtaa ja vaikuttaa, muttei koskaan täysin kontrolloida – edes itseään. Euroopan komission kompleksisuuden johtamisen kenttäoppaasta löytyy paljon työkaluja tilannekuvan ja koordinoidun yhteistyön luomiseen tällaisissä ympäristöissä.

Muuttuvan maailman haasteisiin vastataksemme tarvitsemme yhteisöresilienssiä, jota voimme vaalia kyvykkyys-, motivaatio- ja tilannetekijät huomioimalla. Jotta niiden tila taas voisi parantua, meidän on omaksuttava roolimme muutosagentteina, jotka alussa kuvatun mukaisesti enemmänkin kylvävät siemeniä kuin rakentavat koneita.

When Finland Decided to Open Up: A Behavioural Scientist’s Perspective

Matti TJ Heino4 Comments

I’ve been writing this post between 4.-21. February 2022, when questionable information is rampant in Finnish public discussions: Omicron is thought to be comparable to the flu, a trend of ever-milder variants is considered an inevitable biological law, the pandemic is (again) claimed to be over, and the sentiment is that there’s nothing much we can or need do about it anyway. This post is a historical reference so we don’t forget what happened to a relatively successful Finnish pandemic management scheme between June 2021 and February 2022. I also present two future scenarios to consider, when the hopium in current media discourse turns out to be hot air again. My hope is, that individuals and communities will shift their perspective and start buffering the nation against bad outcomes, not the best-case scenarios – which do not require preparation anyway. The post does not reflect views of the behavioural science advisory group (KETTU) operating in the Finnish Prime Minister’s Office, nor those of the Citizen Shield pandemic prevention project.

Hi. We’re Finland. You may remember us from hit songs such as Don’t Stand So Close to Me, Unless We’re in the Sauna and Nokia’s Gonna Last Forever. In more recent times, we’ve been cited as one of the best countries in pandemic management: in fact, by fall 2021 had only had approximately one thousand recorded COVID-deaths. Reasons for the relative success include remote geographical location, low population density, and cultural features, including the general avoidance of close physical proximity between individuals – and perhaps less so public health prowess (in fact, we only narrowly avoided going Full Tegnell on the pandemic). Let me just quickly recount what happened to the success story in the latter half of 2021, because it’s kinda funny.

It’s June 2021, right before government officials start their holidays. I’m telling people we should make preparations for the Delta variant. The suggestion is shrugged off with humour, and in all fairness, it did look like we were going to near-zero cases again for the summer… Before a bunch of football fans returning from Russia kicked off the Delta wave. After the usual debate on whether new variants will find Finns attractive, cases started going up, and we were soon in the slow initial growth of the exponential curve. So, there I was in August 2021 when the holidays ended: anxiously awaiting for someone to state, that in order for us to keep the freedoms we had during the summer, we’re going to need to smash the curve (something akin to what various countries from Portugal to Japan later did). Instead, in early September, the government announced everyone has a great need to go back go normal, and that now is the time to do it: “It’s Time to Live!”

Our health officials agreed, because after all, Denmark had already decided, that September 2021 was the time to end precautions*. To quote our director of health security: “We are on the home stretch of the pandemic […] and due to the vaccination rate, don’t need to worry about the pandemic in Finland any more [although minor setbacks may occur]” (September 2021). Also in September, in a particularly funny episode, an epidemiologist from the Finnish equivalent of CDC, called a multidisciplinary group of local precaution-advocating scientists “a crackpots’ day care club”.

*footnote: some may forget, that this did not turn out very well for them or any other of the “we’re going to live with the virus now” countries – Denmark’s end of the pandemic was cancelled, until announced again in early 2022.

Here’s some survey data to describe the Finnish situation from a perspective of personal protective behaviours:

Figure 1: Despite the late adoption of masks, Finns rapidly increased their uptake in Fall 2020. Precautions decline during Fall 2021, under heavy mainstream media pressure to return to normal, and go up again as the situation worsens rapidly.

Major news media seemed convinced not only that the pandemic was over (again), but that they needed to perform psychological interventions to reduce the public’s risk perception – despite rising case numbers. Reporters were calling me on the phone: “You’re a social psychologist; how can we make people go back to normal?”. Chief editors of the largest newspapers made flashy statements such as “COVID is over when everyone stops being afraid”, and “[despite scientists who called for unnecessary suppression] Finland is nearing herd immunity, while Australia and New Zealand are in trouble” (aside: they weren’t, but we were).

The need to go back to normal was couched in statements about the people being tired of protective actions. This was curious, because all the while surveys indicated that people actually thought it was pretty important to continue exercising precaution, even after vaccinations:

Figure 2. Rising trend in stated need to continue precautions from mid-2021 to early 2022 – meanwhile, officials repeat the statement that people are very tired. Note: the behavioural science advisory group combined survey and interview data, concluding in a report in December, that people (mostly younger age groups) are mostly annoyed of restricting close contacts, while e.g. masks in public spaces remained highly acceptable.

In the end of November 2021, Omicron caught us in the midst of an exponentially worsening delta epidemic, and by the time of writing (February 2022), we are waiting for BA2 close to the worst situation of the pandemic’s history. Here’s a summary of what happened when the pandemic management strategy was changed in September 2021, to cater the people’s supposed need to go back to 2019 ASAP:

Figure 3. After Finland switched its pandemic management approach (less testing, never mind total case numbers, aim to go back to normal), things went somewhat awry.

What are we doing currently, to remedy the situation? Surely not repeating any past mistakes? Memorable bits of recent news: Our aim should be to open up quickly, COVID will be just like the flu by summer 2022, Vaccinations and a weakening virus are making the epidemic lose its edge. Central assumptions – I repeat, assumptions – include that everyone will get sick, the population becomes stronger with better immunity, and after some time (One year? Ten years? Hundreds / thousands of years?), we don’t need to mind the virus any longer. Seeing our new director of the Ministry of Social Affairs and Health cite the inevitability of getting ill, it just makes me wonder: What none of this is true, who has a Plan B? To a non-doctor, long term neurological and cardiovascular damage does not look like something to aim for, in order to gain short-lived immunity. Also, many public officials in Southern Finland have ignored the law which says you should not let dangerous infectious diseases run amok – does this mean they now have a mental investment in the nothing-could-nor-can-be-done narrative?

If you’re Finnish, you may be suprised that many countries around the world are way better vaccinated than us, and are doing quite a good job in pushing down Omicron with vaccines and protective public health measures. The situation reflects the WHO Director General’s statement calling for a “vaccines-plus” -strategy:

I need to be very clear: vaccines alone will not get any country out of this crisis. Countries can and must prevent the spread of Omicron with measures that work today. It’s not vaccines instead of masks, it’s not vaccines instead of distancing, it’s not vaccines instead of ventilation or hand hygiene. Do it all. Do it consistently. Do it well.

– Director General of the WHO, Tedros Adhanom Ghebreyesus, as quoted in Covid-19: An urgent call for global “vaccines-plus” action 

I end with two long-term scenarios, just to record what I considered the most important at the time of writing:

An optimistic scenario. There’s some critical threshold of disability caused by the pandemic, as well as global supply chain malfunctions from the ever-increasing pace of immunity evading variants. Upon crossing this threshold, health officials, the business sector and/or government representatives understand, that the only way out is to go for the exit – i.e. an elimination strategy. It can be done, but not if you insist traditional epidemiological models are the reality, instead of just ways to simplify some part of it. There’s a paper coming out, which outlines how elimination can be achieved with mass testing; will add link when it’s out. [Note that it is clearly disinformation to state, that talking about elimination means advocating for an eternal lockdown.] Depending on your belief structure, the elimination strategy may seem far-fetched right now, but nonlinear impacts of not doing it can accumulate fast, if and when the pandemic continues its course instead of going away. 

A pessimistic scenario. Finnish Health officials await for a scientific consensus, which keeps proceeding at the pace of Planck’s principle (i.e. every step forward requires the funeral of an influential person keen on retaining the status quo). People “Swedify” and grow complacent, quick to normalise every new turn to the worse. We go back to accepting mortality rates of the pre-antibiotic era, until a new type of vaccine is created, which handles all potential variants. The vaccine is refused by some 5% of the population, from which forms the basis of a polarised societal system. In this system, the official services which refuse the unvaccinated, are replaced by underground / black market equivalents catering to their needs. The default option for countering the next pandemic becomes wait for the vaccine because we learned that anything else is ridiculous and a conspiracy theory. Then, while twiddling our thumbs, the next pandemic kills a billion people, which due to global interconnectedness, permanently changes the lives of several generations.

Tell me I’m wrong.

[with thanks to Kaisa Saurio for helpful comments]

Self-determined and self-organised: Fighting pandemics on the appropriate scales

Matti TJ Heino1 Comment

The video is a Finnish talk I gave as part of a webinar series of the Institute for Health and Welfare (THL). I discuss the three scales of pandemic response: That of a) self-determined individuals, b) self-organised communities and c) governmental strategy choice in aiding these. Related, highly unpolished thoughts in English below. Slides here!

How should we think about changing people’s behaviour to mitigate pandemic threat? The starting point is to consider targets of interventions as complex systems. This means that biopsychosocial determinants such as capability, opportunity and motivation act together to create the current state of a system which is a person; aggregates of individuals define the state of a system which is a household, aggregates of which form a community, a society, and so forth. Each of these systems is of a different size, i.e. scale, and fulfills multiple roles in pandemic response – the redundancy brought about by overlap of functions performed by each element (say, individuals’ social distancing, and a community’s agreement to postpone cultural events to mitigate physical contact) is what largely ensures resilience of a system in crisis situations. In other words, information about intervention targets need to be framed as taking place within multi-level socio-ecological system, where tradeoffs between intervention nuance and scale exist. Figure below depicts this idea, and also underlines the mismatch when a large-scale unit, such as the government, attempts to dictate specifics of how e.g. schools or kindergartens should arrange their safety procedures, instead of acknowledging that “people are experts of their own environment”.

The above picture depicts a complexity profile, here a heuristic tool for considering intervention ownership. Any pandemic response must strike a balance between interventions that reach large audiences but (in spite of e.g. digital mass tailoring) are relatively homogenous, and interventions that reach small audiences but are highly tuned to their contexts. As long as the system performing the intervention remains the same, there is a fundamental tradeoff between complexity and scale, although changes in the system may allow increasing the area under the curve. Only individuals or small groups can perform ultra-local actions, and there are efforts where a larger governance structure is inevitable; those actions should be handled by agents at the appropriate scale. For example, a group of friends can come up with ideas to mingle safely, while e.g. city officials must make the decision to require quarantines and testing of incoming travellers. Horizontal axis depicts increasing audience size, from individuals to families, communities and countries. Blue line indicates the amount of nuance each entity can take into account, as depicted on the vertical axis.

Recently, we collected a sample of about 2000 people, who answered a survey on social psychological factors affecting personal protective behaviours such as mask use. As may be obvious, there are many open questions regarding implications of a cross-sectional analysis to the “real world”. Empirically evaluated social psychological phenomena are always embedded in time, making them to an extent idiographic and contextual, hence any generalisations to policy actions have to be considered in the light of nomothetic knowledge of complex systems. That is, the question of how we increase protective behaviours in the society is a multifaceted problem, requiring any actions to acknowledge the complexity of the system the behaviours take place in, and how they interact with other actions affecting community transmission. In my view, this is best done with the classical statement “First, do no harm” in mind.

A foremost condition for responsible application of science-based policy is a consideration of how the decision ought to be done, such that the costs of null effects are minimal. Finland has undertaken a suppression strategy common to European and Northern American countries, where increasingly stringent restrictions are gradually put in place while case numbers rise, and removed while cases decline. This sets different demands to individuals’ protective motivation and other personal resources (aka “pandemic fatigue”), compared to an elimination strategy, where relatively short but highly aggressive measures are taken to draw cases to zero. In the latter approach, most restrictions are lifted from case-free communities or countries, while applying border testing and quarantines to ensure the continued safety of the region’s inhabitants. In this latter case, provided that that future outbreaks are small and/or travel from regions with ongoing community transmission is low, local elimination ensues, and failures to increase protective behaviours imply – by necessity – a smaller impact than when attempted in a locale, safety of which depends mostly on personal protective behaviours.

Another consideration is that of systemic negative unintended side-effects of applying behavioural science recommendations to policy. Based on nomothetic knowledge of complex social systems and the results presented here, it is possible to give the following recommendations:

  1. Citizens’ sense of autonomy in choosing how to carry out the official pandemic mitigation recommendations should be fostered, without overlooking the necessity of feeling competence as well as camaraderie in the actions. This can be done with communication but perhaps more importantly, by facilitating people’s self-organisation tendencies and empowering them to design their own local responses, at the lowest scale (individual, family, neighbourhood, city/town, county, etc.) each of which is feasible to perform. This ensures local strengths get maximally applied, without severing functions, which are invisible to a governmental authority.
  2. Local norms (family, friends, other people in the indoor spaces one visits) ought to be stewarded to the direction which is necessary for pandemic control; this can again be done via communication, but based on literature on mitigating pandemics, it’s possible to hypothesise longer-lasting behavioural effects stemming from involving agentic individuals in the risk management of their surroundings.

Recommended reading:

  • Baker, M. G., Wilson, N., & Blakely, T. (2020). Elimination could be the optimal response strategy for covid-19 and other emerging pandemic diseases. BMJ, 371, m4907. https://doi.org/10/ghqk9h
  • Balsa-Barreiro, J., Vié, A., Morales, A. J., & Cebrián, M. (2020). Deglobalization in a hyper-connected world. Nature Palgrave Communications, 6(1), 1–4. https://doi.org/10/gjfxwz
  • Behaviour Change Science & Policy -projekti: http://linktr.ee/besp
  • Flyvbjerg, B. (2020). The law of regression to the tail: How to survive Covid-19, the climate crisis, and other disasters. Environmental Science & Policy, 114, 614–618. https://doi.org/10/gjkjwz
  • Hansson, S. O. (2004). Fallacies of risk. Journal of Risk Research, 7(3), 353–360. https://doi.org/10/c7567q
  • Horton, R. (2021). Offline: The case for No-COVID. Lancet, 397(10272), 359. https://doi.org/10.1016/S0140-6736(21)00186-0
  • Hyvönen, A.-E., Juntunen, T., Mikkola, H., Käpylä, J., Gustafsberg, H., Nyman, M., Rättilä, T., Virta, S., & Liljeroos, J. (2019). Kokonaisresilienssi ja turvallisuus: Tasot, prosessit ja arviointi [Raportti]. Valtioneuvoston kanslia. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161358
  • Iwata, K., & Aoyagi, Y. (2021). Elimination of covid-19: A practical roadmap by segmentation. BMJ, n349. https://doi.org/10/gjqpxt
  • Käyttäytymistieteellisen neuvonantohankkeen työryhmä. (2021). Vaikuttavat valinnat päätöksenteon tukena: Käyttäytymistieteellinen neuvonanto -hankkeen loppuraportti [Sarjajulkaisu]. Valtioneuvoston kanslia. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/163138
  • Matti TJ Heino, Markus Kanerva, Maarit Lassander, & Ville Ojanen. (2021). Koronaväsymystä? Vai inhimillistä kyllästymistä, turhautumista, tottumista ja pyrkimystä normaaliin (Käyttäytymistieteellisen neuvonantoryhmän raportteja). https://vnk.fi/hanke?tunnus=VNK127:00/2020
  • Martela, F., Hankonen, N., Ryan, R. M., & Vansteenkiste, M. (2020). Motivating Voluntary Compliance to Behavioural Restrictions: Self-Determination Theory–Based Checklist of Principles for COVID-19 and Other Emergency Communications. European Review of Social Psychology. 10.1080/10463283.2020.1857082
  • Morales, A. J., Norman, J., & Bahrami, M. (Toim.). (2021). COVID-19: A Complex Systems Approach. STEM Academic Press. https://stemacademicpress.com/stem-volumes-covid-19
  • Priesemann, V., Balling, R., Brinkmann, M. M., Ciesek, S., Czypionka, T., Eckerle, I., Giordano, G., Hanson, C., Hel, Z., Hotulainen, P., Klimek, P., Nassehi, A., Peichl, A., Perc, M., Petelos, E., Prainsack, B., & Szczurek, E. (2021). An action plan for pan-European defence against new SARS-CoV-2 variants. The Lancet, S0140673621001501. https://doi.org/10/ghtzqn
  • Priesemann, V., Brinkmann, M. M., Ciesek, S., Cuschieri, S., Czypionka, T., Giordano, G., Gurdasani, D., Hanson, C., Hens, N., Iftekhar, E., Kelly-Irving, M., Klimek, P., Kretzschmar, M., Peichl, A., Perc, M., Sannino, F., Schernhammer, E., Schmidt, A., Staines, A., & Szczurek, E. (2021). Calling for pan-European commitment for rapid and sustained reduction in SARS-CoV-2 infections. The Lancet, 397(10269), 92–93. https://doi.org/10/ghp8kb
  • Rauch, E. M., & Bar-Yam, Y. (2006). Long-range interactions and evolutionary stability in a predator-prey system. Physical Review E, 73(2), 020903. https://doi.org/10/d9zbc4
  • Siegenfeld, A. F., & Bar-Yam, Y. (2020). The impact of travel and timing in eliminating COVID-19. Communications Physics, 3(1), 1–8. https://doi.org/10/ghh8hg
  • World Health Organization Regional Office for Europe. (2020). Pandemic fatigue: Reinvigorating the public to prevent COVID-19: policy considerations for Member States in the WHO European Region (WHO/EURO:2020-1160-40906-55390). Article WHO/EURO:2020-1160-40906-55390. https://apps.who.int/iris/handle/10665/335820

Pandemia haastaa ajattelumme: Neljä kompastuskiveä torjuntapolulla

Matti TJ Heino2 Comments

This is a series of five videos (in Finnish), outlining what I currently consider the most important facets of Finnish pandemic preparedness. Also published at motivationselfmanagement.com

PÄIVITYS 27.03.2021: Ennustan, että tulemme poistamaan rajoitukset liian aikaisin, mikä johtaa alla esitetyn mukaisesti uusiin ongelmiin, yllätyksiin ja viivästyksiin epidemian poistamisessa Suomesta. Mikäli tälle ennustukselle haluaa laittaa kapuloita rattaisiin, voi käydä allekirjoittamassa uuden kansalaisaloitteen (en ole itse ollut mukana sen laatimisessa).

Videoissa alla selitän asiat, jotka näen tärkeimpinä ja tieteellistä tarkastelua parhaiten kestävinä näkökulmina suomalaiseen pandemiavasteeseen. Näkemykset eivät ole Behaviour Change & Well-being -tutkimusryhmän, Valtioneuvoston kanslian käyttäytymistieteellisen neuvonantoryhmän, tai Citizen Shield -pandemiavalmiushankkeen virallisia kantoja.

Osa 0: Johdatus käyttäytymiseen, järjestelmiin ja keskinäisriippuvaisuuteen.

Osa 1: Leveysrajoitteisista hännistä.

Osa 2: Noususta, tuhosta ja oikea-aikaisuudesta. [Erratum: Eksponentiaalisen kasvun/laskun selityksessä pitäisi tarkalleen ottaen olla ison R:n sijaan pieni r – kyseessä siis eksponentiaalisen yhtälön r-kasvuparametri, ei tartuttavuusluku R0]

Tässä vielä yksi pointti siitä, miten kasvu hahmotetaan (lähde):

Osa 3: Ikävien yllätysten minimoinnista.

Osa 4: Resilienssistä ja yhteenveto.

Videoissa mainittu tilannekuvaa ylläpitävä verkkosivu:

epidemia.fi

Relevantteja blogipostauksia:

Kanadan tilanteesta:

https://www.canada.ca/en/public-health/services/diseases/2019-novel-coronavirus-infection/latest-travel-health-advice.html

https://travel.gc.ca/travel-covid

Mainittuja/relevantteja julkaisuja:

0. Cirillo, P. & Taleb, N. N. Tail risk of contagious diseases. Nature Physics 16, 606–613 (2020).

1.Rauch, E. M. & Bar-Yam, Y. Long-range interactions and evolutionary stability in a predator-prey system. Phys. Rev. E 73, 020903 (2006).

2.Kollepara, P. K., Siegenfeld, A. F., Taleb, N. N. & Bar-Yam, Y. Unmasking the mask studies: why the effectiveness of surgical masks in preventing respiratory infections has been underestimated. arXiv:2102.04882 [q-bio] (2021).

3.Siegenfeld, A. F. & Bar-Yam, Y. The impact of travel and timing in eliminating COVID-19. Communications Physics 3, 1–8 (2020).

4.Taleb, N. N., Bar-Yam, Y. & Cirillo, P. On single point forecasts for fat-tailed variables. International Journal of Forecasting (2020) doi:10/ghgvdx.

5.Siegenfeld, A. F., Taleb, N. N. & Bar-Yam, Y. Opinion: What models can and cannot tell us about COVID-19. PNAS (2020) doi:10.1073/pnas.2011542117.

6.Wong, V., Cooney, D. & Bar-Yam, Y. Beyond Contact Tracing: Community-Based Early Detection for Ebola Response. PLoS Currents (2016) doi:10.1371/currents.outbreaks.322427f4c3cc2b9c1a5b3395e7d20894.

7.Shen, C., Taleb, N. N. & Bar-Yam, Y. Review of Ferguson et al ‘Impact of non-pharmaceutical interventions…’ (2020).

Kirjallisuutta eliminaatio-/segmentaatiostrategiasta:

1.Geoghegan, J. L., Moreland, N. J., Le Gros, G. & Ussher, J. E. New Zealand’s science-led response to the SARS-CoV-2 pandemic. Nat Immunol 22, 262–263 (2021).

2.The Lancet Infectious Diseases. The COVID-19 exit strategy—why we need to aim low. The Lancet Infectious Diseases S1473309921000803 (2021) doi:10/gh4kvk.

3.Morell, M., Estrada, K., Dominguez, E., Perez, A. & Montesino, D. The Efficacy of Long-Term Elimination Efforts: A Case Study on New Zealand’s SARS. 20.

4.Baker, M. G., Kvalsvig, A. & Verrall, A. J. New Zealand’s COVID‐19 elimination strategy. Medical Journal of Australia 213, 198 (2020).

5.Summers, D. J. et al. Potential lessons from the Taiwan and New Zealand health responses to the COVID-19 pandemic. The Lancet Regional Health – Western Pacific 4, 100044 (2020).

6.Heywood, A. E. & Macintyre, C. R. Elimination of COVID-19: what would it look like and is it possible? The Lancet Infectious Diseases 20, 1005–1007 (2020).

7.Wilson, N., Boyd, M., Kvalsvig, A., Chambers, T. & Baker, M. Public Health Aspects of the Covid-19 Response and Opportunities for the Post-Pandemic Era. pq 16, (2020).

8.Elimination of covid-19. A practical roadmap by segmentation. m4907 (2021).

9.Priesemann, V. et al. An action plan for pan-European defence against new SARS-CoV-2 variants. The Lancet S0140673621001501 (2021) doi:10/ghtzqn.

10.Sachs, J. D. et al. Lancet COVID-19 Commission Statement on the occasion of the 75th session of the UN General Assembly. The Lancet 396, 1102–1124 (2020).

11.Lee, A., Thornley, S., Morris, A. J. & Sundborn, G. Should countries aim for elimination in the covid-19 pandemic? BMJ 370, m3410 (2020).

12.Blakely, T. et al. The probability of the 6‐week lockdown in Victoria (commencing 9 July 2020) achieving elimination of community transmission of SARS‐CoV‐2. Medical Journal of Australia 213, 349 (2020).

13.Priesemann, V. et al. Calling for pan-European commitment for rapid and sustained reduction in SARS-CoV-2 infections. The Lancet 397, 92–93 (2021).

14.Baker, M. G., Wilson, N. & Blakely, T. Elimination could be the optimal response strategy for covid-19 and other emerging pandemic diseases. BMJ 371, m4907 (2020).

15.Blakely, T., Thompson, J., Bablani, L., Andersen, P., Ouakrim, D. A., Carvalho, N., Abraham, P., Boujaoude, M.-A., Katar, A., Akpan, E., Wilson, N., & Stevenson, M. (2021). Determining the optimal COVID-19 policy response using agent-based modelling linked to health and cost modelling: Case study for Victoria, Australia. MedRxiv, 2021.01.11.21249630. https://doi.org/10/gjh8x5

Meditaatiomyytit: mitä terveyslehdet jättivät kertomatta

Matti TJ Heino7 Comments

[huomio työpaikoilla blogia lukeville: teksti ei vaadi videoiden katsomista]

Osallistuin tänään Helsingin Avoimen yliopiston positiivisen psykologian kurssin mindfulnessia käsittelevälle luennolle. Luento itsessään oli poikkeuksellisen monipuolinen, ja sen herättämä keskustelu vahvisti ajatustani tämän kirjoituksen tarpeellisuudesta.

Sanottakoon aivan ensiksi, että olen harrastanut meditaatiota/mindfulnessia viimeiset 15 vuotta muodossa tai toisessa ja viimeiset viitisen vuotta päivittäin; en siis pidä sitä millään muotoa puhtaana roskana tai ajanhukkana. Kuitenkin tapa, jolla aiheesta mediassa puhutaan, on suosion kasvun myötä sukeltanut sameisiin (ja pahanhajuisiin) syvyyksiin. Nostan havainnollistavaksi esimerkiksi tämän videopätkän, joka kiteyttää monta ongelmaa:

1. “Tiede käskee meditoimaan”

Väitteiden näennäisestä varmuudesta huolimatta tutkimusperinne on varsin nuorta, mistä johtuen ovat tutkimuksetkin pääosin niin pieniä, ettei niiden luotettavuudesta todellisuudessa voi sanoa juuta tai jaata. Yksi tärkeä ongelma on julkaisuharha: tilastollisesti merkitsevät tulokset päätyvät julkaistuksi ja ne tutkimukset, joissa vaikutusta ei löytynyt, vaipuvat unholaan. Toki vaikutuksista on paljon näyttöä, mutta vasta aika paljastaa todellisuuden ja uusilla väitteillä on tieteessäkin tapana olla yliampuvia. Eräässä uudehkossa meta-analyysissa todettiin, ettei harjoittelulla ollut vaikutusta verrattuna aktiiviseen kontrolliryhmään (mikä se on ja miksi se on tärkeää huomioida), vaikka hyötyjen puolesta voidaankin varmasti argumentoida verratessa mindfulnessin ja terapian kustannusvaikuttavuutta.

Myöskään yhteys neuropsykologisen tutkimuksen löydöksistä käytännön vaikuttavuuteen ei ilmaannu väläyttelemällä hienojen yliopistojen nimiä (tilastollinen merkitsevyys ei ole yhtä kuin käytännön merkittävyys). Tämä on tunnettu ongelma, eikä mitään “x oli suurempi/parempi meditoijilla kuin kontrolliryhmällä” -mallista väitettä voi arvioida kysymättä kuinka paljon suurempi tai parempi, sillä ero voi olla varsin mitätön.

2. “Meditaatiolla ei ole haittavaikutuksia”

Kun mindfulness ja meditaatio revitään irti siitä filosofisesta kontekstista, jossa ne ovat syntyneet, saattaa syntyä vakavia seurauksia.

Aihepiiriin on paneutunut Willoughby Brittonin tutkimusryhmä projektissa nimeltä “Varieties of Contemplative Experience” (ent. Dark Night Project), jonka löydökset pitävät sisällään ajatteluun (minuuden rakenteen hajoaminen, epämiellyttävät hallusinaatiot, vaikeudet keskittyä tai orientoitua ympäristöön, muistiongelmat), tuntemiseen (paniikki, pelkotilat, mania, mielialan heilahtelut) ja kehoon (kiputilat, ei-tahdonalaiset liikkeet) liittyviä ongelmia.

Tutkimusryhmän kartoittamat vastoinkäymiset esiintyivät pääasiassa pitkään ja/tai hyvin intensiivisesti meditoineilla, oireiden keston vaihdellessa noin kuudesta kuukaudesta kahteentoista vuoteen. Tärkeänä huomiona oireet vaikuttivat olevan sitä lyhytaikaisempia, mitä enemmän kontaktimahdollisuuksia niistä kärsivällä oli ilmiöitä tunteviin ohjaajiin. Niin sanottuun mietiskelyn polkuun liittyviä vaikeuksia pidetään asiaankuuluvina buddhalaisessa kirjallisuudessa, mutta niistä puhuminen on tabu länsimaisessa taikapillerikulttuurissa.

Mm. meditaation haittavaikutuksiin perehtynyt tutkija Willoughby Britton. Lähde: Learnboard.

3. “Meditaatio on helppo polku menestykseen, onnellisuuteen ja terveeseen elämään”

Olet kenties kuullut väitettävän, kuinka “kaikki nämä huipputason ihmiset meditoivat, koska tietävät sen olevan tehokasta”. Kyseessä on ns. ad populum -harha, jonka kohdatessaan kannattaa muistaa, ettei siitä niin pitkään ole, kun huippu-urheilijat Tour de Francessa vetivät pikaiset sauhut ennen ylämäkeä valmistaakseen keuhkonsa koitokseen. Ihmiset tekevät paljon tyhmiä juttuja ja meditaatio nyt siinä mielessä lienee fiksuimmasta päästä, mutta kuten täällä väitin, mikään ei ole ilmaista (ja “kattotarkastelun” tuloksia oman elämän asiayhteydessä kannattaa kuunnella).

Alun videossa povataan meditaatiosta seuraavaa terveysvallankumousta ja ennustetaan sen liittyvän mm. liikunnan ja lääkkeiden syömisen joukkoon asioina, joiden tekemättä jättäminen tulee saamaan olon tuntumaan syylliseltä. Minulla ei ole mitään terveyskäyttäytymisen muuttamista vastaan – päin vastoin, työskentelen tälläkin hetkellä parempien tapojen luomiseen pyrkivässä sosiaalipsykologisessa interventioprojektissa – mutta minua kylmää tällainen massavelvollistuttaminen. Jos liikut tasaisesti hereilläoloaikana (mm. keskeyttäen istumisen vähintään puolen tunnin välein), et välttämättä tarvitse lenkkeilyä. Lääkkeiden syöminenkin monesti liittyy itse luomiimme elämäntapasairauksiin. Minua huolettaa se, miten voi hyvinkin olla, että ihmiset suorittavat itsensä piippuun ja sitten pyrkivät “fiksaamaan” tai “hackaamaan” kurjuuttaan meditaatiolla, säilyttäen muun elämänsä ennallaan. Samaan tapaan kuin kuntosaliohjelmien kanssa; ensin luodaan ongelma ja sitten kaupallistetaan siihen laastari (ns. McMindfulness-ilmiö).

Dosentti Juhani E. Lehto kertomassa mindfulness-tutkimuksesta Helsingin Avoimen yliopiston positiivisen psykologian luennolla. Huomaa, kuinka kontekstia ei ole unohdettu.

Kuten alussa mainitsin, en väitä että meditaatio olisi ajanhukkaa; suosittelen sitä ystävilleni, harjoitan sitä päivittäin ja kerään myös tietoa sen vaikutuksista itseeni. Muistutan kuitenkin, että vaikka olen mindfulness-“liikkeen” kannalla (ainakin kunnes todistusaineisto vaatii minua muuttamaan mielipiteeni), kaikilla asioilla on myös toinen puoli. Meditoi siis, jos voit ja koet sen toimivaksi, mutta älä tunne tuskaa jos se ei ole oma juttusi. On hyödyllisempää suhtautua siihen elämää tasapainottavana taukona kuin kaiken mullistavana ihmeenä. Joka tapauksessa mindfulness on muutakin kuin vaalea nainen risti-istunnassa rantaresortilla.

Unilateraalisen sekasortoaltruismin ohjelmajulistus

Matti TJ Heino4 Comments

Vaihtoehtoinen pelityyli

Esitän alla kuvauksen henkilöstä, joka eräänä päivänä huomasi olevansa läpeensä kyllästynyt erilaisiin onnellisuutta lupaaviin elämänfilosofioihin, hankalasti toteutettaviin maailmanmuutosideologioihin ja kyseenalaiseen tutkimukseen perustuviin Onnen Oikoteihin. Kyseessä on “unilateraalinen sekasortoaltruisti”. Häneen kannattaa suhtautua kriittisesti, sillä  hänen yhteiskuntakelpoisuutensa on edelleen harkinnan alla. Olkaamme silti avoimia mahdollisuudelle varastaa hänen ajatuksistaan jotain omaa elämäntapaamme hyödyttävää.

Unilateraalinen sekasorto(tai kaaos-)altruismi merkitsee lyhyesti ilmaistuna elämäntapaa, jossa sitoudutaan toisia hyödyttäviin tekoihin riippumatta siitä, kuinka toiset toimivat itseä kohtaan; takertumatta lopputulemia koskeviin odotuksiin ja näin vailla pettymyksiä.

Juhlallisempaa julistusta kaipaaville purkakaamme termi osiin niin, että voimme tarkastella sen osia ja niiden olemassaolon oikeutusta erikseen:

Unilateraalinen

Unilateraalinen tulee latinan sanoista “unum” (yksi) ja “lateralis” (puolen liittyvä). Tässä yhteydessä sillä tarkoitetaan yksipuolisuutta, riippumattomuutta muiden toiminnasta. “Unilateraalinen” myös kuulostaa “yksipuolista” huomattavasti tieteellisemmältä ja hienon kuuloisilla sanoilla on hölmöltä kuulostavia enemmän markkina-arvoa.

Käytännön elämässä Sekasortoaltruistimme saattaa työpaikalla tervehtiä iloisesti tuttua tai tuntematonta henkilöä, ja heikkona hetkenä tuntea vihan kuohahduksen, kun tervehdyksen kohde katsoo vain kummasti ja kävelee ohi. Silloin hän kuitenkin muistuttaa itseään, ettei ole ihmisille mukava, jotta he olisivat mukavia hänelle vaan siksi, että se on a) oikein ja b) hänen oma yksipuolinen valintansa, joka ei ole alisteinen millekään “jos, niin” -tyyppiselle ehdolle (esim. jos muut ovat anteliaita minulle, niin minä olen antelias heille).

Hän on tehnyt valinnan – koska voi – ja “hitot siitä mitä muut tekevät”.

Altruismi

Altruismilla tässä yhteydessä tarkoitetaan epäitsekästä omistautumista muiden hyvinvoinnin edistämiselle. Siinä missä unilateraalinen viittaa väliinpitämättömyyteen muiden toiminnasta, altruistinen viittaa piittaamattomuuteen omasta hyödystä.

Hyviä tekoja ei tehdä siksi, että niistä hyödyttäisiin, vaan koska niitä voidaan tehdä.

Sekään, että hyvien tekojen tekeminen saattaa esimerkiksi viestittää ympäristölle tekijän resurssien runsaudesta, ei siis ole tekemisen syy.

Hyvät teot voivat olla äärimmäisen pieniä; hymy, oven avaaminen, iloinen tervehdys, toisessa henkilössä kunnioitettujen asioiden ääneen sanominen, myötätuntoinen kuuntelu tai pelkästään avun tarjoaminen.

Sekasorto

Sekasorto tai kaaos viittaa ennustamattomuuteen ja satunnaisuuteen teoissa ja niiden kohteissa.

Sekasortoaltruistin ei ole tarkoitus opettaa ketään riippuvaiseksi hänestä tai viestiä, että joku voisi perustaa elämäntapansa hänen kuppaamiselleen.

Voimme lähes varmuudella sanoa ensi kesänä satavan ilman, että meillä on pienintäkään käsitystä tarkoista sadepäivistä. Samoin voimme ennustaa Sekasortoaltruistin toimivan muita hyödyttävällä tavalla ilman, että kykenisimme mitenkään erittelemään tapoja tai kohteita. Aina hän ei itsekään tiedä etukäteen, vaan pystyy lepäämään maailman epävarmuudessa ja reagoimaan havaitessaan avun tarpeen.

Sekasortoaltruisti ei myöskään välitä, onko hänen hyväntahtoisuutensa kohde korkeassa vai matalassa asemassa, tai läheinen vai tuntematon hänelle itselleen. Vähiten energiaa vaativa toimintatapa on toimia johdonmukaisesti, ja kokeiltuaan kaikkien ihmisten tasapuolista vihaamista, hän on päätynyt suosimaan erottelematonta hyväntahtoisuutta.

Sekasortoaltruismin seuraukset?

Jos tätä kyseistä kaaosaltruistia kiinnostaisi, hän saattaisi miettiä asiaa Kantin kategorisen imperatiivin kautta (suurin piirtein: “toimi niin, että tekojesi tarkoituksesta voitaisiin johtaa yleinen laki”). Kysymys tällöin koskisi sitä, mitä tapahtuisi jos suurin osa ihmisistä olisi kaaosaltruisteja. Voisi olla, että loput ihmiset eivät enää pystyisi pitämään kirjaa siitä, keille kaikille vastapalvelusta odottamattomille he olisivat “palveluksen velkaa” ja joutuisivat päätymään itsekin kaaosaltruisteiksi. Tai ehkä heistä tulisi vapaamatkustajia, jotka eläisivät hyväntahtoisten yhteiskunnassa panostamatta siihen itse. Tällainen pohdinta ei päähenkilöämme kuitenkaan kiinnosta, sillä suurten ihmisjoukkojen käyttäytyminen on sadepäiviäkin hankalammin ennustettavissa.

Nimenomainen kaaosaltruistimme on tutustunut lukemattomiin tutkimuksiin siitä, kuinka epäitsekkyys voi olla oikotie onnellisuuteen tai evolutiivinen menestysstrategia, myötätunto terveyden edistäjä ja blah₁ blah₂ blah₃. Jos nämä asiat osoittautuisivat hänen elämässään tosiksi, se olisi hänelle ookoo. Jos eivät, sekin olisi ookoo.

Kuolinvuoteellaan hän ei kuitenkaan aio katua luottaneensa turhaan siihen, mitä tiettynä aikakautena pidettiin tietona.

Lopuksi: neljästä asiasta olen Sekasortoaltruistin kanssa varauksetta samaa mieltä.

  1. Emotionaalisten syy-seuraussuhteiden tunnistamisen tärkeys. On hyödyllistä pyrkiä tiedostamaan asioita, joista itse tulee hyvälle mielelle ja ajatuksia, joista ei haluaisi päästää irti. Niistä voi saada vinkkejä toisten ilahduttamiseen. On myös hyödyllistä pyrkiä tunnistamaan asioita, jotka nostavat mielessä vihan tai pelon tunteita ja ajatuksia, joita haluaa välttää. Niistä voi saada vinkkejä siihen, millaisissa tilanteissa voi tarjota toiselle olkapäätään.
  2. Hyvät teot vaativat vastaanottajan elämäntilanteen simuloimista päässään, mikä taas saattaa johtaa toisen ymmärtämiseen. Kultainen sääntö (“tee toisille kuin haluaisit itsellesi tehtävän”) ja erityisesti hopeinen sääntö (“älä tee toisille, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän”) ovat karkeita mutta hyväksyttäviä apuvälineitä. Tärkeintä on kuitenkin merkityksellisyys teon vastaanottajalle ja sen selvittäminen pakottaa ensin asettumaan toisen asemaan. Tästä syystä vihamiestään jeesaamalla saattaa päästä ymmärrykseen hänen mielensä toiminnasta.
  3. “Egoaan” voi jallittaa. Itsekeskeisyys on luonnollinen, vaikkakaan ei aina kovin toimiva pelityyli ja unilateraalisuus vaatii omista odotuksista luopumista. Jos haluaa välttää olkapäällään huutavan demonin vaatimukset vastapalveluksista, avun kohteen tietämättömyys auttajansa henkilöllisyydestä toimii hyvin.
  4. Kukaan ei ole kusipää omasta tahdostaan. Ihmiset toimivat parhaaksi näkemänsä mukaan ja tähän näkemykseen ovat hänestä riippumattomat (biologiset ja sosiaaliset) tekijät vaikuttaneet valtavasti. Asian ymmärtäminen auttaa suhtautumaan järjettömiltä vaikuttaviin tekoihin ja henkilöihin.

 

Viisi kysymystä parempien päätösten tuunaukseen

Matti TJ Heino1 Comment

Yllätyin iloisesti huomatessani, kuinka paljon käyttökelpoisia ajatuksia sain Heathin veljesten viimeisimmästä kirjasta “Decisive — How to Make Better Choices in Life and Work”*. Jaottelen alle kolmeen mielivaltaiseen kategoriaan näistä kumpuavia ratkaisevia kysymyksiä, joilla jokainen voi tuunata omaa päätöksentekoarkkitehtuuriaan.

Riko putkinäkö

Kun huomaamme vaihtoehtojemme olevan vähissä, monesti syyllinen on mentaalinen putkinäkö. Oman kokemukseni mukaan se toimii samoin kuin fyysinenkin; vauhdin ja stressin lisääntyessä näkökenttä alkaa kaventua.

Ratkaisevat kysymykset:

1. Kuinka voisin saada molemmat?

  • Kohtaamme jatkuvasti elämässämme (myös hölmöläisen valinnoiksi kutsuttuja) “joko-tai”-kysymyksiä. Elämä ei kuitenkaan ole peli, jossa olisi selkeät, yksinkertaiset säännöt, ja siksi toimintamahdollisuuksiakin on aina enemmän kuin kaksi! Jos esimerkiksi koet, että voisit joko nähdä ystäviäsi useammin tai alkaa harrastaa enemmän, ei kannata jättää tätä kysymystä kysymättä.

2. Mitä tekisin, jos en voisi valita kumpaakaan vaihtoehdoista?

  • Usein varsinkin stressitilanteissa tuntuu, että meidän on valittava kahdesta huonosta vaihtoehdosta pienempi paha. Jos myyjä tarjoaa valintaa huonon tuotteen ja kalliin hinnan välillä, lisävaihtoehtoja saa kysymällä itseltään, mitä tapahtuisi jos molemmat vaihtoehdot häviäisivät pöydältä.

Ota etäisyyttä

Kun elokuvissa etsivän hyvä ystävä murhataan, etsivää usein kielletään osallistumasta murhatutkimukseen, koska hän on liian läheinen uhrin kanssa. Axel Foleyn opetuksista poiketen ulkopuolelle jättäytyminen on hyvä idea. Kun huomaat olevasi tunnekuohussa, käytä 10/10/10-taktiikkaa tai päätöksen ulkoistusta:

Ratkaisevat kysymykset:

3. Jos teen tämän päätöksen, miltä minusta tuntuu 10 minuutin, 10 päivän ja 10 vuoden kuluttua?

  • Joskus, kun meidän olisi esimerkiksi soitettava se tärkeä puhelu, kokemamme epämukavuus aiheuttaa yhä uudelleen toiminnan myöhemmäksi lykkäämistä. Tällöin rohkeutta antaa pikainen aikamatka tulevaisuuteen. Temppu toimii myös, kun olemme juuri antamassa huutomerkein ja kirosanoin siloteltua rakentavaa palautetta sähköpostitse.

4. Kuinka neuvoisin parasta ystävääni tällaisessa tilanteessa?

  • Hyvä tapa ottaa etäisyyttä on miettiä neuvovansa jotakuta itselleen tärkeää henkilöä. Neuvon noudattaminen saattaa tosin osoittautua yllättävän vaikeaksi, mistä pääsemmekin viimeiseen kohtaan:

Valmistaudu olemaan väärässä

Helpoin tapa tehdä elämänsä aikana ainakin yksi hyvä päätös on päättää valmistautua huonojen päätösten varalle. Sen lisäksi, että voimme valmistautua HAL-taktiikan ennustamaan epävarmuuden määrään, voimme automatisoida “ansalangan”, joka hälyttää kun päätöksemme osoittautuukin pettäväksi.

Ratkaiseva kysymys:

5. Mitä pitäisi tapahtua, jotta voimme päätellä tehdyn päätöksen olleen virheellinen ja ryhtyä korjausliikkeisiin?

  • Päätöksillä on tapana jäädä voimaan, ja niitä ei monesti kyseenalaisteta, koska ympäristö on muuttunut salakavalan hitaasti. Myös touhuun jo uponneet kustannukset voivat saada vetäytymisen näyttämään tampioiden touhulta. Tällaisessa tilanteessa on hyvä, jos olemme jo etukäteen määritelleet, mistä tiedämme ettei projekti ollutkaan niin hieno idea kuin aluksi kuvittelimme. Kysy tämä kysymys myös silloin, kun työpaikan urakiipijä saa palaverissa enemmistön vakuuttuneeksi (omasta näkövinkkelistäsi) pähkähullusta ideastaan!

* Kelvollisia tiivistelmiä kirjasta täällä, täällä ja täällä.

Lohdullinen epävarmuus

Matti TJ Heino3 Comments

English summary: To manage living in an uncertain world, there’s a threefold technique also summarised here (see reading list in the end of this post for more on the subject). A quote to follow: “By all means make forecasts — just don’t believe them”.

Vuonna 2011 satuin ostamaan työmatkojen ratoksi audiokirjakauppa Audiblen alennusmyynneistä Leonard Mlodinowin kirjan nimeltä The Drunkard’s Walk: How Randomness Rules Our Lives. Kirja ihmetytti, hengästytti sekä aiheutti pitkän ketjun lukuelämyksiä (ml. Nassim Talebin provosoivat opukset) ja muita tapahtumia, jotka lopulta johtivat muun muassa tilastotieteestä innostumiseen (tästä ehkä lisää toiste), tohtoriopintoihin ja myös siihen, että sinä tällä hetkellä luet tätä tekstiä.

Kuten jokainen yrittäjä ja onnettomien romanssien jälkeen upean kumppanin löytänyt henkilö tietää, satunnaistapahtumilla on elämiimme valtava vaikutus. Toisaalta tämä tarkoittaa, ettei ole mahdotonta, että huominen tuo mukanaan kaiken pilaavan katastrofin – toisaalta taas asiat voivat myös muuttua parempaan. Mistä tiedämme, mitä tulee tapahtumaan?

Inhottavaa on, että me emme yksinkertaisesti tiedä. Positiivista on, että meidän ei välttämättä tarvitsekaan tietää.

Ei se mitään, ensi kerralla suojakäsineen kanssa! Kuva: Ismo Pitkänen

Kirjassaan Dance with Chance (kirjan idea tiivistettynä) kolme alansa huippua – päätöksenteon tutkija, tilastotieteilijä ja psykologi – pyrkivät vastaamaan kysymykseen “Miksi ennusteet epäonnistuvat, ja mitä tehdä niiden sijasta?”. He ehdottavat kolmiosaista taktiikkaa, jonka olen suomentanut vapaalla kädellä Hyväksy–Arvioi–Laajenna (HAL) -taktiikaksi.

1. Hyväksy tulevaisuuden epävarmuus

Runoilija John Keatsin lanseeraamalla termillä negatiivinen kyvykkyys nimitetään taitoa elää epävarmuuksien keskellä;  hyväksyä epävarmuus ilman jatkuvaa tarvetta kuvitella, että tiedämme tulevaisuudesta enemmän kuin todellisuudessa voimmekaan tietää. Sillä vaikka mitä uskottelemmekaan itsellemme, emme olisi voineet vuosikymmen sitten ennustaa meille myöhemmin tapahtuneita asioita.

Henkilökohtaisesti olen hyötynyt mindfulness-harjoittelusta epävarmuuden hyväksymisen taidon kehittämisessä.

2. Arvioi epävarmuuden laajuus

Ilmaise epävarmuus määrällisesti: pohdi mielessäsi mahdollisia tulevaisuuksia ja määritä, mikä on 95%n todennäköisyydellä pahimman ja parhaimman skenaarion välinen ero (toisin sanoen, olisit oikeassa 95 kertaa sadasta, tai 19 kertaa 20:sta). Yritä päästä mahdollisimman lähelle tuota 95%:a, et hyödy mitään arvioimalla yrityksesi saavan ensi vuonna nollasta miljoonaan uutta asiakasta (mikä voisi olla totta esim. 99,9999% todennäköisyydellä).

3. Laajenna arviotasi

Päätöksenteon tuloksia tutkittaessa on havaittu, että paras arviomme siitä, mitä 95%:a mahdollisista tapahtumista pitää sisällään, menee yleensä metsään. Siksi kuilu todennäköisen parhaimman ja huonoimman skenaarion välillä pitääkin vielä kertoa kahdella (tai ei ainakaan alle 1,5:llä). Jos olet arvioinut, että 95% todennäköisyydellä tienaat kolmen vuoden päästä vaikka 1500– 2500 euroa kuussa, suunnittele sen varalle, että tienaisit mitä tahansa tuhannen ja kolmen tuhannen euron välillä. Jos olet arvioinut, että talosi (tai säästöjesi) arvo 20 vuoden kuluttua on välillä 300 000 – 325 000 euroa, laajenna arviotasi esim. välille 290 000 – 340 000 ja varaudu siihen.

Tämän lisäksi kannattaa miettiä, voiko jokin äärimmäisen epätodennäköinen tapahtuma totaalisesti tuhota sinut ja voiko (tai kannattaako) siihen varautua. Asuntokuplien puhkeaminen, työttömyys, sota ja pörssiromahdukset tapahtuvat harvoin odotetusti. Haluat ehkä hajauttaa sijoituksiasi ja vakuuttaa itsesi sairauden varalle, mutta meteori-iskuun lienee turha varautua. Huomioi myös, että mitä pidemmälle ajassa yrität katsoa, sitä epävarmemmaksi arvio muuttuu.

Yhteenveto

Johtopäätöksenä voitaneen sanoa, että elämän ennustaminen ei ole mahdollista, maailma on luonteeltaan epävarma ja se on pohjimmiltaan hyvä asia. Epävarmuus tarkoittaa muutoksen pysyvyyttä, mikä taas tarkoittaa, että a) hämmästyttävät onnenpotkut ovat mahdollisia ja b) on ylipäätään vain neljä mahdollista tilannetta: 1) asiat pysyvät samana, 2) asiat menevät huonompaan, 3) asiat paranevat, 4) joku edellämainittujen yhdistelmä. Kohta 1) on menneisyyden huomioonottaen äärimmäisen epätodennäköinen, ja muista kohdista ei voi etukäteen tietää. Ainoa, mitä on tehtävissä, on valmistautuminen – tässä tulee apuun HAL-taktiikka.

Lopuksi kannattaa muistaa, että arvelut tulevaisuudesta ovat aina arvauksia ja vaikka ne olisivatkin välttämättömiä, ei pidä unohtaa niihin liittyvää epävarmuutta. Kuten aiemmin mainitsemani tutkijat asian ilmaisevat; “By all means make forecasts — just don’t believe them”.

Kirjallisuutta:

  • Nassim Nicholas Taleb – Fooled by Randomness: The Hidden Role of Chance in Life and in the Markets (suom. Satunnaisuuden hämäämä: Sattuman salattu vaikutus elämässä ja markkinoilla). The Black Swan: The Impact of the Highly Improbable (suom. Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus). Antifragile: Things That Gain from Disorder (suom. Antihauras: Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä).

Milloin valitsen epäilyksen, milloin avomielisyyden?

Matti TJ Heino2 Comments

English summary: According to Ramachandran, the choice between open mindedness and skepticism is partly determined by whether we have 1) trustworthy observations and 2) knowledge of a mechanism. In the absence of 2), one should choose open mindedness, but if both are absent, skepticism should reign.

Epäilys vai avoimuus, kas siinä pulma. Suurin osa siitä, miten ajattelemme maailman toimivan, on lähtöisin jostain yleisesti hyväksytystä ajatusrakennelmasta. Kuitenkin enemmän tai vähemmän säännöllisesti nämä auktoriteettiasemassa olevat ajatusrakennelmat sortuvat, kun jokin kokonaiskuvaan sopimaton havainto aiheuttaa vallankumouksen ajattelutavassa: evoluutio- ja suhteellisuusteoria ovat esimerkkejä tästä. Yleisellä tasolla suurin osa kaikista “oudoista” havainnoista osoittautuu väärinkäsityksiksi, mutta jotkin harvat tuovat lopulta mukanaan massiivisen muutoksen. Jälkikäteen väärinkäsityksiin panostaneita pidetään aikaansa tuhlanneina hölmöinä ja pelimerkkinsä todellisiksi osoittautuneille ilmiöille laittaneita edelläkävijäneroina.

Milloin sitten uutta, kiistanalaista ideaa pohtiessa olisi syytä valita skeptisyys, milloin taas avomielisyys? Neurotieteilijä V. S. Ramachandran ehdottaa kirjoituksessaan, että kannattaa kiinnittää huomiota kahteen asiaan:

[1] Puoltavatko (luotettavat, toistetut) havainnot ilmiön olemassaoloa?

[2] Tunnetaanko ilmiön vaikutusmekanismi?

Jos jokin ajatus on kiistanalainen vain siksi, että mekanismia ei tunneta – havaintoaineiston puoltaessa ilmiön olemassaoloa – Ramachandranin mukaan kannattaisi valita avomielisyys ja miettiä, onko jäänyt jumiin tuttuun ja turvalliseen ajatusmaailmaan.

Esimerkki: maapallon alkuaikojen suurmantereesta kiisteltäessä perusidealle oli paljon puoltavaa havaintoaineistoa (kohta [1]: kyllä), mutta mekanismi oli ennen mannerlaattoja hämärän peitossa (kohta [2]: ei). Telepatian olemassaolosta kiisteltäessä taas vaikutus pienenee sitä mukaa, mitä vähemmän koetulosta on mahdollista näpelöidä (kohta [1]: ei) JA mekanismi on hämärän peitossa (kohta [2]: ei).

Henkilökohtaisesti en ole varma, onko asia ihan näin yksinkertainen ja lisäisin ainakin, että mekanismin pitää olla myös havainnoin osoitettavissa (spekuloidahan voi kuka vain mistä vain). Mekanismin tunteminen ei myöskään välttämättä auta havaintojen tulkinnassa. Mutta jos on mahdollista rajoittaa väärässä olemisen riskejä ja panostaa pieni määrä resursseja moniin ilmiöihin, jotka todellisiksi osoittautuessaan toisivat suuren hyödyn, kannattanee valita avomielisyys. Jos taas väärässä oleminen olisi tuhoisaa – esimerkiksi ilmenee, että kristallit eivät parannakaan syöpää – kannattaa mieluummin pitäytyä vanhoissa hyväksihavaituissa konsteissa.

Kaksi edellytystä kehitykselle

Matti TJ Heino2 Comments

English summary: In this post I ponder about what leads to growth. I argue that one ought to learn by basing the learning on a solid foundation, without taking knowledge too seriously. I also posit, that if the doing leads to many potentially useful paths, being wrong about any single thing is not too consequential. Finally, to hedge against total ruin, “one should not spend their life eating the menu”.

Mikä johtaa kasvuun?

Kun ihminen haluaa kehittyä jollain elämänalueella, hän tavallaan rakentaa muurahaispesää: perusasioihin kuuluu, että allaoleva maa pystyy kannattelemaan pesän painon, sisäosat eivät mätäne (tai jos mätänevät, niin se huomataan ajoissa ja pahentunut materiaali voidaan korvata) ja jos joku potkaisee pesää, se voidaan joustavasti rakentaa uudelleen edellisestä oppineena – kolonian tulevaisuuden kannalta kriittisten osien sijaitessa koskemattomissa maan alla.

Erään kyseenalaisen teorian mukaan 10 000 tuntia harjoittelua tekisi mestarin. Olen jo lähtökohtaisesti eri mieltä väitteen kanssa mm. siksi, että jos harjoittelu ei kasaa tietoa/taitoa, niin mikään tuntimäärä ei aiheuta kehitystä. Olen kuitenkin käyttänyt suurin piirtein tuon määrän aikaa kehittymisasioiden parissa, joten mainitsen alla muutamia havaintoja, joiden takana seison, kunnes muutan mieleni vastakkaisen todistusaineiston edessä:

  1. Jotta kehitystä voi tapahtua tiedossa tai taidossa, sitä on voitava latoa kerroksittain olemassaolevan pohjan päälle – vain näin se kasautuu. Tästä voimme johtaa, että pohjan on oltava luotettava (se kuvaa todellista ilmiötä) ja merkityksellinen (ei esim. välittömästi vanhenevaan tietoon kuten netin uutisartikkeleihin pohjaava) opeteltavaan asiaan nähden. Jos alamme kehittää osaamistamme maailman toimintaperiaatteista sille oletukselle, että aurinko kiertää maata tai lotto on työntekoon verrattavissa oleva tapa rikastua, pohjaoletuksen kumoutuessa kaikki siitä riippuvainen tieto happanee hetkessä.
  2. Koska tiedon tai taidon hyödyllisyys yleensä paljastuu vasta jälkikäteen, on mahdollisuuksien puitteissa yleisestikin hyvä keskittyä asioihin, joilla on enemmän kuin yksi tarkoitus. Jos vaikka ilmenee, että kertomakirjallisuuden lukeminen ei lisääkään ymmärrystämme toisten ihmisten mielistä tai paranna empatiakykyämme tai aiheuta muutoksia persoonallisuuteemme, se on ainakin estänyt avaamasta televisiota tai luonut uusia kokemuksia sekä puheenaiheita (ks. epäonnistunut toistoyritys). Toisaalta jos monien suosittujen itsehoito-oppaiden neuvosta olisimme käyttäneet aikamme “menestyksen visualisoimiseen sen houkuttamiseksi” (1, 2), taustaperiaatteen osoittautuminen perättömäksi tekee ko. puuhaan käyttämästämme ajasta melkolailla turhanpäiväistä (kävin aikanaan kääntymässä tälläkin polulla, saamastani opetuksesta joskus toiste).

Mutta entä jos paljastuu, että opitun perusta onkin mätä, tai kaikki jonkin tekemisestä saadut hyödyt ovatkin olleet vain kangastusta? Jos palataan alussa mainittuun muurahaispesään, potkujohteisen leviämisen seuraus on oppimiskokemus niin kauan, kuin mitään “tietämäänsä” ei ota liian vakavasti. Lisäksi, jos keskittyy tekemään sitä mitä kulloinkin tekee, tehden sitä siinä hetkessä vain tekemisen vuoksi, voi lohduttautua ajatuksella zen-ideaalien noudattamisesta; siitä, että on elänyt.