Positiivinen psykologia – tiedettä ja toiveikkuutta

Osallistuin syksyllä Suomen ensimmäiselle yliopistotasoiselle positiivisen psykologian kurssille, sekä tietääkseni ensimmäiselle MOOC-formaatin (Massive Open Online Course) kurssille samasta aiheesta. Ensimmäisestä oli vastuussa Helsingin avoin yliopisto, jälkimmäisestä Berkeleyn yliopisto. Kokemus oli mielenkiintoinen self-help kirjallisuutta valtavat määrät viimeisen 10 vuoden aikana kuluttaneelle (ja suureen osaan pettyneelle) osallistujalle. Alla esittelen lyhyesti, mitä positiivisella psykologialla tarkoitetaan ja mitä usein jätetään kertomatta.

Positiivinen psykologia pähkinänkuoressa

Positiivisen psykologian syntytarina kertoo sen muodostuneen vastavoimaksi patologiselle, eli tautiopin näkökulmasta harjoitettavalle psykologialle. Sen peruspiirteisiin kuuluu ehkäiseminen parantamisen sijaan ja toimintakyvyltään normaalien ihmisten voimistaminen. [1]

Google-kuvahakutuloksia termille “positive psychology”. Klikkaa suuremmaksi.

Erään alkusysäyksen ajattelulle antoi Aaron Antonovsky [2], joka esitteli ns. salutogeenisen – terveyden alkuperään keskittyvän – ajattelumallinsa. Siinä sairauksien aiheuttajien sijasta etsitään asioita, jotka pitävät ihmiset terveinä ja nähdään ihminen lähtökohtaisesti epätäydellisenä ja alttiina sairauksille. Salutogeeninen lähestymistapa ei erottele ihmisiä sen mukaan, ovatko he terveitä vai sairaita, vaan asettaa kaikki ihmiset eri kohtiin terve–sairas -jatkumoa niin, että kysymys ”kuinka tämän henkilön terveyttä voidaan edistää?” ei keskity vain tautien parantamiseen. [3]

Positiivisen psykologian juuret ovat kuitenkin vielä syvemmällä. Juhani Ihanus esitti Avoimen yliopiston kurssilla 12.11.2014 historiallisen katsauksen, jossa näytettiin suuren osan positiivisen psykologian aatteista esiintyneen jo 50-luvulla humanistisen psykologian nimikkeen alla. Humanistinen psykologia korosti luovuutta, elämyksellisyyttä ja kasvua, ihmisluonnon positiivisia ulottuvuuksia ja eettisten sekä filosofisten kysymysten huomioon ottamista. Toisaalta sitä kritisoitiin mm. ylioptimismista, väitettyjen kehitysprosessien ylimalkaisuudesta ja edeltäjiensä yksinkertaistamisesta pessimistisiksi ja patologisoiviksi ajatustavoiksi.

Vasta-aalto: tutkimusnäytön kritiikki

Positiivisen psykologian tutkimusohjelmaa on sittemmin kritisoitu rajusti (esim. [4]) melkolailla samoista aiheista. Se on kuitenkin pyrkinyt siirtymään humanistisen psykologian nojatuolifilosofoinnista kohti tieteellistä tutkimusta ja ajatustapaa. Paljolti tästä johtuen, uusi kritiikki onkin keskittynyt erityisesti ongelmiin tutkimusmetodiikassa sekä tutkimustuloksista nousevien päätelmien liioitteluun [5]. Lisäksi koko tutkimusohjelman ”itsenäisyysjulistuksen” [6] innovatiivisuus on kyseenalaistettu [7, 8]. Ohjelman kannattajat ovat puolustautuneet mm. pyrkimällä erottautumaan positiivisen ajattelun populaarikulttuurista, korostamalla psykososiaalisten interventioiden merkitystä ja ylipäänsä muistuttamalla, ettei hyviä asioita kannata heittää pois huonommista eroon hankkiuduttaessa [9].

Joissain tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi onnellisuuden tunne ei ole aina hyväksi [10] ja joissain tapauksissa onnellisuuden arvostaminen saattaa aiheuttaa onnettomuutta [11]. Tällaisia tutkimuksia voidaan tietenkin arvostella siitä, kuinka arkijärjenkin mukaan liiallinen minkä tahansa asian haluaminen aiheuttaa pettymyksiä ja mikään tuskin on hyväksi aina ja kaikissa konteksteissa. Positiivisen psykologian peruskoetuloksia on myös pyritty toisintamaan vaihtelevalla menestyksellä. Eräässä mielenkiintoisessa toisinnuskokeessa [12] verrattiin positiivisen psykologian harjoituksia (kolme hyvää asiaa ja luonteenvahvuuksien uusi käyttö) kahteen “lumeharjoitukseen”: a) lapsuuden muistojen ja b) lapsuuden positiivisten muistojen mieleenpalauttamiseen. Mielenkiintoisena tuloksena positiivisten muistojen muistelu toimi yhtä hyvin kuin positiivisen psykologian harjoitukset, mutta tavallinen muistelu ei lisännyt hyvinvointia.

Yhtenä viimeisimmistä käänteistä positiivisen psykologian uranuurtaja Barbara Fredricksonin klassikkotutkimus positiivisten ja negatiivisten tunteiden inhimilliselle kukoistukselle tärkeästä suhdeluvusta [13] vedettiin kohun saattelemana takaisin American Psychologist -lehdestä [14] artikkelissa käytettyjen matemaattisten menetelmien tolkuttomuuden vuoksi. Sittemmin Fredrickson on joutunut uusiin ongelmiin genomin ja hyvinvoinnin yhteyttä käsittelevän tutkimuksensa johdosta [15].

Lotta Uusitalo-Malmivaara kertomassa Losadan suhdeluvusta (mainiten sen olevan “kritisoitu”). Klikkaa suuremmaksi.
Kurssifoorumilla käydyn keskustelun tuloksena (onneksi!) korjattu slide. Klikkaa suuremmaksi.

Edellä mainituista asioista oltiin melkolailla hissukseen sekä avoimen, että Berkeleyn yliopiston kursseilla. Lotta Uusitalo-Malmivaara 17.09.2014 tosin luennollaan viittasi Losadan tapaukseen, ohimennen ja turha huolta osoittamatta. Ja eihän aihetta huoleen välttämättä olekaan, jos tieteellistä päättelyä seurataan, tutkimustulokset altistetaan kriittiselle arvioinnille ja yksittäisille tutkimuksille ei anneta juurikaan painoarvoa. Erityisesti Berkeleyn kurssilla viimeinen pointti ohitettiin hyvin selkeästi. Välillä tuntuu, että tutkijat (ja tietenkin lehdistön edustajat) laittavat hypetyksen ja julkaisemisen etusijalle, asettaen hyvältä kuulostavat, mutta tarkemmassa syynissä tehottomat parannuskeinot ansaitsemattomalle jalustalle. Älkäämme siis unohtako korvavalon opetuksia; jos jokin olisi toimiessaan upealla tapaa hyödyllinen idea, se ei vielä tarkoita sen olevan hyödyllinen idea.

Johtopäätöksenä sanoisin, että mikäli uuden idean kokeilemisesta ei koidu kustannuksia, kokeile ihmeessä, tekeekö se sinut ja ihmiset ympärilläsi onnellisemmaksi – uudelle altistumisesta voi syntyä odottamattomia hyötyjä. Mutta jos jokin ei vaikuta omalta jutultasi, älä tunne syyllisyyttä tai huonommuutta siitä, että “tiede” ei ole toiminut kohdallasi.

Jos haluat lukea aiheesta enemmän, positiivisempi näkökulma löytyy täältä ja lisää kritiikkiä täältä. Jos taas masennuit tämän blogitekstin lukemisesta, tässä video söpöstä koirasta ja vauvasta.

Lähteitä:

[1] Seligman, M. E., & Csikszentmihalyi, M. (2000). Positive psychology: an introduction. American Psychologist, 55, 5-14.

[2] Antonovsky, A. (1979). Health, stress, and coping. San Francisco: Jossey-Bass.

[3] Antonovsky, A. (1996). The salutogenic model as a theory to guide health promotion. Health promotion international, 11(1), 11-18.

[4] Ehrenreich, B. (2010). Smile or die: How positive thinking fooled America and the world. Granta Books.

[5] Coyne, J. C., & Tennen, H. (2010). Positive psychology in cancer care: Bad science, exaggerated claims, and unproven medicine. Annals of Behavioral Medicine, 39(1), 16-26.

[6] Sheldon, K., Frederickson, B., Rathunde, K., Csikszentmihalyi, M., & Haidt, J. (2000). Positive psychology manifesto. URL http://www. positivepsychology.org/akumalmanifesto.htm.

[7] Becker, D., & Marecek, J. (2008). Positive Psychology History in the Remaking?. Theory & Psychology, 18(5), 591-604.

[8] Coyne, J. C., Tennen, H., & Ranchor, A. V. (2010). Positive psychology in cancer care: A story line resistant to evidence. Annals of Behavioral Medicine, 39(1), 35-42.

[9] Aspinwall, L. G., & Tedeschi, R. G. (2010). Of babies and bathwater: A reply to Coyne and Tennen’s views on positive psychology and health. Annals of Behavioral Medicine, 39(1), 27-34.

[10] Gruber, J., Mauss, I. B., & Tamir, M. (2011). A dark side of happiness? How, when, and why happiness is not always good. Perspectives on Psychological Science, 6, 222–233.

[11] Mauss, I. B., Tamir, M., Anderson. C. L., & Savino, N. S. (2011). Can seeking happiness make people unhappy? Paradoxical effects of valuing happiness. Emotion, 11, 807–815.

[12] Mongrain, M., & Anselmo-Matthews, T. (2012). Do positive psychology exercises work? A replication of Seligman et al (2005). Journal of clinical psychology, 68(4).

[13] Fredrickson, B. L., & Losada, M. F. (2005). Positive affect and the complex dynamics of human flourishing. American Psychologist, 60(7), 678.

[14] Winerman, L. 2013. American Psychologist retracts model that suggests there is a positive to negative emotions tipping point. Haettu osoitteesta https://www.apa.org/monitor/2013/12/model-emotions.aspx

[15] Brown, N. J., MacDonald, D. A., Samanta, M. P., Friedman, H. L., & Coyne, J. C. (2014). A critical reanalysis of the relationship between genomics and well-being. Proceedings of the National Academy of Sciences, 111(35), 12705-12709.

Käyttäytymisen muutos: kartalta käytäntöön

Kirjoitus pohjautuu sosiaalipsykologian päivillä 2014 terveyden ja hyvinvoinnin työryhmässä pidettyyn esitelmään.

Tuhansien self help -opusten väitteistä huolimatta, käyttäytymisen muuttaminen on usein pirullisen hankalaa. Sitä ei tee helpommaksi se, että pelkästään tutkijat ovat luoneet ainakin 83 erilaista muutosteoriaa  ja jokainen kirjan kirjoittanut ei-tutkija on enemmän tai vähemmän onnistunut luomaan omansa. Alla kuvailen Muutoskartaksi kutsumaani prosessia, jota olen soveltamisen helpottamiseksi pyrkinyt yksinkertaistamaan niin paljon, kuin toimivuuden säilyttäminen on sallinnut.

Taustaa

Muutosteoriat pääosin jakavat käyttäytymisen muutoksen kahteen vaiheeseen: ennen aikomusta muuttaa käyttäytymistä ja muutosaikeen jälkeen. Esittelemäni prosessi keskittyy jälkimmäiseen, pyrkien jossain määrin myös vaikuttamaan siihen kuiluun, joka niin usein estää hyvien aikeiden toteutumisen.

Mitä aikeiden toteutuminen sitten vaatii? Niin kutsutun COM-B -mallin mukaan käyttäytymisellä on kolme edellytystä: fyysinen ja henkinen kyky (Capability), tilaisuus (Opportunity) ja halu sen toteuttamiseen (Motivation). Jos jokin näistä puuttuu, hankaloituu käyttäytyminen huomattavasti.

Lisäksi konstruaalitasoteorian mukaan, mitä lähempänä jokin asia on, sitä käytännöllisemmin siihen suhtaudutaan – vastaavasti kaukaisempia asioita ajatellaan abstraktimmin. Tätä hahmottaa jaottelu kysymysten “miten teen jotain” (suuri konkretia, läheiset asiat) ja “miksi teen jotain” (pieni konkretia, kaukaiset asiat) välillä. Yksi etäisyyden mitta on aika: on yleensä vähemmän stressaavaa ajatella tekevänsä jotain ensi viikolla kuin heti seuraavana aamuna. Ilmiöllä on hyvät ja huonot puolensa: toisaalta voimme päätyä kuvittelemaan ratkaisevamme ongelmamme “sitten joskus” ja näin varmistaa niiden pysyvyyden kuten Homer alla. Toisaalta voimme myös huijata laiskaa nykyisyyden mieltämme tekemään muutossuunnitelman Tulevaisuuden Minän toteutettavaksi.

Juoni on kolmivaiheinen.

1. Menneisyyden Minän kohtaamat esteet

Ensimmäisessä vaiheessa pohditaan, mitkä asiat ovat estäneet Menneisyyden Minää toteuttamasta aietta (jos kyseessä on jotain, mitä ei ole koskaan yrittänyt, tämä vaihe on tarpeeton tai sen voi korvata arvauksilla tulevasta). Alla oleva kartta havainnollistaa, miten COM-B -mallin elementtien voi ajatella asettuvan elinympäristöömme. Sosiaalisella tarkoitetaan kaikkea muihin ihmisiin liittyvää ja rakenteellisella kaikkea passiivista, automatisoitua, ympäristön rakenteisiin liittyvää.

Jos otamme esimerkiksi viikottaisen kuntosalikäyntikertojen lisäämisen, saattaisimme ajatella näin:

  1. Henkilökohtainen kyvykkyys: väsymys on saanut tuntumaan siltä, ettei vain kykene lähtemään salille.
  2. Henkilökohtainen motivaatio: muut asiat ovat olleet tärkeämpiä ja ei ole jäänyt aikaa salilla käymiseen.
  3. Sosiaalinen kyvykkyys: pomo on halunnut, että jään myöhään töihin ja näin kuntoilulle varaamani aika on mennyt ohi.
  4. Sosiaalinen motivaatio: mieluummin olen istunut kaverien kanssa ravintolassa.
  5. Rakenteellinen kyvykkyys: sali on kaukana kotoa, laajentaen treenin vaatimaa aikaikkunaa ja täten vähentäen treenimahdollisuuksia.
  6. Rakenteellinen motivaatio: lähteminen vaatii niin paljon sumplimista, että se tuntuu erityisen hankalalta.

 2. Tulevaisuuden Minän strategiat

Toisessa vaiheessa ideoimme muutokset, joilla Tulevaisuuden Minä nujertaa ensimmäisessä vaiheessa tunnistamamme esteet. Vaihe asettuu kartalle samoin kuin edellinen, vain kysymysten vaihtuessa:

Voisimme ohjeistaa Tulevaisuuden Minäämme toimimaan esimerkiksi näin:

  1. Henkilökohtainen kyvykkyys: laita puhelimeen hälytys iltakymmeneltä muistuttamaan, että olisi aika aloittaa nukkumaanmenovalmistelut. Unen määrä lisääntyy ja virkeämpänä on helpompi ajatella treeniä.
  2. Henkilökohtainen motivaatio: listaa hyötyjä, joita saat liikunnasta (esim. energisyys, hyvä olo, parantunut aivoverenkierto). Kirjoita nämä ylös ja laita lappu johonkin treenivaatteiden läheisyyteen – kun on aika valita salille lähtemisen ja jonkin muun aktiviteetin välillä, sitoudu katsomaan lappua ennen kuin teet päätöksen.
  3. Sosiaalinen kyvykkyys: harjoittele tapoja kieltäytyä ylitöistä, tai mieti vaihtoehtoisia liikuntamuotoja (esim. lenkkeily), joita voit tehdä mikäli alkuperäinen suunnitelma kariutuu.
  4. Sosiaalinen motivaatio: pyydä ystävää treenikaveriksi ja sovi ajat etukäteen. Näin kynnys jättää harjoittelu väliin nousee.
  5. Rakenteellinen kyvykkyys: hanki kotiin liikuntavälineitä (esim. kahvakuulat) ja kerro itsellesi, että voit lopettaa vartin jälkeen jos fiilis ei ole kohdallaan.
  6. Rakenteellinen motivaatio: pakkaa treenivaatteesi valmiiksi edellisenä iltana näkyvälle paikalle, josta voit ottaa ne mukaan ulos lähtiessäsi. Näin kynnys lähtemiseen alenee.
Vinkkiliuska osa-alueiden läpikäyntiin (klikkaa suuremmaksi).

Oheisessa vinkkiliuskassa on yleislaatuisia ohjeita eri osa-alueiden läpikäyntiin. Kun tämä vaihe on käyty läpi, meillä on ainakin yksi strategia (käyttäytyminen) jokaisessa kuudesta lokerosta ja voimme siirtyä seuraavaan kohtaan.

3. Suunnitelma: mitä, missä, milloin?

Viimeisessä vaiheessa on aika luoda edelliseen vaiheeseen pohjaava konkreettinen suunnitelma. Tässä kohtaa on fiksua noudattaa klassista SMART-periaatetta, jonka mukaan hyvät tavoitteet ovat 1) Selkeästi määriteltyjä (mitä-missä-milloin), 2) Mitattavissa (tiedät jostain saavuttaneesi tavoitteen), 3) Aikaan sidottuja (tiedät, mihin mennessä tavoite saavutetaan), 4) Relevantteja itselle (tiedät, miksi tavoite on tärkeä) ja 5) Toteutettavissa.

Odysseus valjastamassa rakenteita tahdonvoiman sijaan (Wikimedia Commons).

On syytä varmistaa että ainakin yksi 2. vaiheen käyttäytymisistä tulee toteutumaan SMART-suunnitelman avulla – kaikkea ei yleensä voi tehdä. Pyri siis muuttamaan yksi lokero kerrallaan. Yleisenä peukalosääntönä käyttäytymistä muuttaessa kannattaa pyrkiä ennemmin muuttamaan rakenteita kuin luottamaan tahdonvoimaan.

Lopuksi

Käytännössä rakenteisiin luottaminen tahdonvoiman sijaan tarkoittaa sitä, että sitoudumme tulevaisuudessa tapahtuviin muutoksiin tässä ja nyt (lisää esim. Zen Habits -blogissa). Varoituksen sanana muistettakoon suunnitteluharhana tunnettu ilmiö, jossa aliarvioimme asioiden vaatiman panostuksen ja päädymme työllistämään Tulevaisuuden Minämme hermoromahduksen partaalle.

Iloisia suunnitteluhetkiä!

Suunnitteluharha. Kuva: 2dayblog.com

 

Lähteitä ja lukemistoa:

Michie S, van Stralen M & West R (2011) The behaviour change wheel: a new method for characterising and designing behaviour change interventions. Implementation Science 6: 42.

Bartholomew, L. K., Parcel, G. S., Kok, G., Gottlieb, N. H., & Fernandez, M. E. (2011). Planning health promotion programs: an intervention mapping approach. John Wiley & Sons.

Trope, Y., & Liberman, N. (2010). Construal-level theory of psychological distance. Psychological review, 117(2), 440.

Grenny, J., Patterson, K., Maxfield, D., McMillan, R., & Switzler, A. (2013). Influencer: The New Science of Leading Change. McGraw Hill Professional.

Hönkäys Hengentiedettä: Mikä toimii käyttäytymistä muutettaessa?

English summary: see this article.

Hönkäys Hengentiedettä –juttusarjassa tarkastellaan mielenterveyden psykologiaa tieteellisten artikkelien kautta.

Clinical Psychology Review -lehdessä julkaistussa artikkelissaan “What should we expect from psychotherapy?”, Marvin Goldfried käsittelee terapioiden toimivuuteen yhdistettyjä asioita sekä tutkimuksen ja käytännön välistä kuilua.

510 potilasta sadasta saa psykoterapiasta enemmän haittaa kuin hyötyä. Goldfried argumentoi tämän johtuvan pääasiassa kahdesta asiasta: terapiasuhteen luonteesta ja spesifeistä interventiotekniikoista. Nämä kaksi näyttäisivätkin olevan keskiössä niin toimimattoman, kuin toimivankin terapian lopputuloksessa. Hänen mukaansa prosessitutkimus antaa viisi edellytystä, jotka ovat yhteisiä kaikille onnistuneille terapiasuhteille ja -tekniikoille:

  1. Myönteiset odotukset: potilaan halu muuttua ja oletus siitä, että positiivinen muutos on mahdollinen.
  2. Vahva potilas-terapeutti -liittouma: vahva ns. terapeuttinen allianssi, joka koostuu yhteisymmärryksestä sen suhteen, millaisia tavoitteita asetetaan ja kuinka ne saavutetaan.
  3. Tietoisuus ongelmien taustatekijöistä: jotta voi muuttua, on tiedettävä, mikä muutokseen vaikuttaa. Ajatusten, tunteiden ja tekojen välisten yhteyksien ymmärtäminen on tärkeää, samoin kuin sen tiedostaminen, millainen vaikutus muilla ihmisillä on itseen ja omilla teoilla on muihin.
  4. Positiiviset muutoskokemukset: tietoisuuden lisäämisen ohella on tärkeää, että potilas ottaa riskejä muuttamalla käyttäytymismallejaan ja saa näistä muutoksista positiivisia lopputulemia.
  5. Kannustaminen jatkuvaan todellisuustestaukseen: yksittäiset positiiviset muutoskokemukset eivät riitä, vaan niitä tulisi myös käsitellä ajatuksella, peilaten sisäistä maailmaa ulkoisiin realiteetteihin.

Mielestäni nämä viisi kohtaa käyvät hyvin järkeen myös kliinisen psykoterapiakontekstin ulkopuolella ja niiden pohtimisesta tuskin olisi harmia esimerkiksi vanhempi-lapsi- tai asiakas-palveluntuottaja -asetelmissakaan.

Artikkelissaan Goldfried myös kertoo, kuinka psykoterapian 1950-luvulta alkanut vaikuttavuustutkimus on kehittynyt ja millaisia ongelmia nykymallin satunnaiskontrolloitujen tutkimusten  (RCT, randomized controlled trials) tosimaailman praktiikkaan yleistämiseen liittyy. Hänen mukaansa näissä tutkimuksissa voi nähdä kolme pääongelmaa:

  • Ensinnäkin, niissä määrätään potilaat satunnaisesti hoitomuotoon sen sijaan, että interventio valittaisiin ongelman perusteella.
  • Toisekseen, niissä käytetään ennalta nimettyä hoitokertojen lukumäärää sen sijaan, että hoitokertoja olisi yksilöllisen tarpeen mukaan.
  • Kolmanneksi, RCT-asetelmissa käytetään teoreettisesti “puhtaita” interventioita sen sijaan, että terapeutti voisi tarpeen vaatiessa käyttää myös muiden teoreettisten lähestymistapojen mukaisia tekniikoita.

Näiden kolmen rajoituksen vuoksi Goldfriedin mukaan RCT-tuloksia ei tulisi suoraan kyseenalaistamatta yleistää tosimaailman hoitoihin – sen sijaan hoitojen tehokkuutta arvioivien päättäjien tulisi ottaa huomioon paitsi prosessitutkimuksen (“miten onnistunut terapia toimii?”), myös psykopatologian perustutkimuksen (“mitä tulisi muuttaa?”) esittämät kysymykset.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että näyttöpohjaisen hoidon suosituksia tulisi kiistää – varsinkaan oman kokemuksen tai intuition pohjalta (oma näkemys on aina kapeampi kuin kokonaiskuva). Todistusaineiston vastustamisesta voit lukea lisää täältä.

Goldfried, M. R. (2013). What should we expect from psychotherapy? Clinical psychology review, 33, 862-869.

Hönkäys Hengentiedettä: Miksei näyttö vakuuta?

English summary: this post is about why clinicians may root for ineffective therapies. See Lilienfield et al (2013) and this post for more information.

Hönkäys Hengentiedettä -juttusarjassa tarkastellaan mielenterveyden psykologiaa tieteellisten artikkelien kautta.

Clinical Psychology Review -lehden erikoisnumerossa: “The Future of Evidence-Based Practice in Psychotherapy” julkaistaan useita psykoterapian tulevaisuuteen kantaa ottavia artikkeleita. Kirjoitus alla perustuu lehdessä julkaistavaan Lilienfieldin ym. artikkeliin.

Evidence-based practice (EBP, tai suomalaisittain näyttöön perustuva käytäntö) koostuu tieteellisestä tutkimustiedosta, kliinisestä asiantuntemuksesta ja asiakkaan mieltymyksistä sekä arvoista. Kuitenkin Lilienfield ym. mukaan kliinisen psykologian harjoittajat usein vastustavat todistusaineistoa ja luottavat mieluummin omaan intuitioonsa. Mahdollisiksi syiksi esitetään seuraavia:

1. Naiivi realismi (“uskon, mitä näen ja näin sen omin silmin”) saa kliinikot pitämään terapian jälkeen tapahtuvaa paranemista terapiasta johtuvaksi, huomioimatta muita tulokseen mahdollisesti vaikuttaneita syitä. Näihin kuuluvat lumelääkevaikutus, “spontaneous remission” eli paraneminen itsestään ajan myötä, regressio keskiarvoa kohti, terapiaan käytetyn vaivannäön oikeuttaminen itselleen ja monien samanaikaistesti käytettyjen hoitomuotojen tuoma vaikutus.

2. Ihmisluontoa koskevat myytit: harhakäsitykset muistin toiminnasta (“terapiassa kaivetaan tukahdutettuja muistoja”), interventioiden tehosta (“unia tulkitsemalla päästään asioiden ytimeen”) ja aikaisen kokemuksen merkityksestä (“ongelmien juuret ovat lapsuudessa”).

3. Harhakäsitykset ryhmiä koskevien todennäköisyyksien soveltamisesta yksilöihin: ajatellaan, etteivät tutkimusten tulokset päde käytännön työssä, “koska jokainen ihminen on yksilö”. Väite on tietenkin totta, mutta perusteluna usein typerä: jos lääkäri tarjoaa sinulle kahta hoitoa, joista toinen pelastaa yhden sadasta ihmisestä ja toinen kaksikymmentä sadasta, ei valinnan pitäisi olla vaikea.

4. Todistustaakan kääntäminen päälaelleen: ajatellaan, että hoito toimii, ellei sitä ole näytetty toimimattomaksi. Kuitenkin tieteessä väitteet jonkin hoidon toimivuudesta ovat vääriä, kunnes toisin todistetaan – ei päinvastoin.

5. Terminologiset väärinkäsitykset: monet kliinikot eivät tiedä, mitä “näyttöön perustuvalla käytännöllä” (EBP) tarkoitetaan – ja saattavat jopa pitää terapioiden tutkimusta mahdottomana.

6. Käytännölliset, koulutukselliset ja asenteelliset esteet: tiedon saaminen vaatii kirjallisuuden lukemista ja sen ymmärtämistä, mikä vaatii aikaa ja vaivaa. Lisäksi akateemikot nähdään usein vieraantuneina kliinikkojen työn päivittäisistä realiteeteista.

Moni kohta yllä pohjaa omakohtaisen kokemuksen ja ammattitaidon asettamiseen tutkimustiedon edelle. Kuitenkin on perusteltua väittää, että intuitio ei aina tuo parasta mahdollista tulosta, ja saattaa jopa olla selkeästi yksinkertaisia algometreja heikompi työkalu päätöksentekoon (2). Tämä on erityisesti ongelma päätöksentekoympäristössä, joka antaa moniselitteistä tai hidasta palautetta, tai jossa syy-seuraussuhteet ovat epäselviä (3).

Yksi syy ongelmiin on mitä luultavimmin ihmisen taipumus suosia omien mielipiteidensä mukaista tietoa. Lue aiheesta lisää täältä ja vinkkejä asian korjaamiseen täältä.

(1) Lilienfeld, S. O., Ritschel, L. A., Lynn, S. J., Cautin, R. L., & Latzman, R. D. (2013). Why many clinical psychologists are resistant to evidence-based practice: Root causes and constructive remedies. Clinical psychology review, 33(7), 883-900.

(2) Grove, W. M., & Meehl, P. E. (1996). Comparative efficiency of informal (subjective, impressionistic) and formal (mechanical, algorithmic) prediction procedures: The clinical–statistical controversy. Psychology, Public Policy, and Law2(2), 293.

(3) Kahneman, D., & Klein, G. (2009). Conditions for intuitive expertise: a failure to disagree. American Psychologist64(6), 515.