Tuhoutumattomuuden tiellä: henkinen kriisinkestävyys

Tuhoutumattomuuden tiellä -juttusarjassa tarkastellaan keinoja shokeista selviytymiseen.

Varoitus: mikäli a) olet luonteeltasi huoleton ja sinun on helppo sopeutua äärimmäisiin tilanteenmuutoksiin, ja/tai b) pääasiallinen tapasi selviytyä elämästä on olla ajattelematta ikäviä asioita, tämä kirjoitus tuskin palvelee hyvinvointiasi.

Turvallisuuskomitea järjesti 18.5.2015 kutsuvierasseminaarin aiheella henkinen kriisinkestävyys (tiivistelmää seminaarista ja Martti Ahtisaaren puhe kokonaisuudessaan täällä). Pääsin tilaisuudessa osallistumaan mielenkiintoiseen keskusteluun kriiseistä selviytymisestä ja niihin varautumisesta.

Psykologi, avustustyöntekijä Ferdinand Garoff kertoo kriisin vaiheista. Missä kohdassa uskot yksilöllä olevan eniten vaikutusmahdollisuuksia?

Kansallisella tasolla Puolustusvoimat määrittelee henkisen kriisinkestävyyden näin: “Henkisellä kriisinkestävyydellä tarkoitetaan kansakunnan kykyä kestää turvallisuustilanteiden aiheuttamat henkiset paineet, selviytyä niiden vaikutuksilta ja nopeuttaa kriiseistä toipumista”. Yhteiskunnan turvallisuusstrategian kolme tehtävää ovat opetustoimen ylläpito, kulttuuri-identiteetin vaaliminen (mm. muinaismuistoja suojelemalla) ja hengellisten palveluiden turvaaminen (mm. kansankirkon toiminnan ylläpito).

Tässä kohtaa mieleni tekee älähtää, sillä maallistuneelle yksilölle ei viimeisistä tunnu paljoakaan iloa koituvan. Ymmärrän kuitenkin, että kriisin iskiessä kansallisella tasolla, yhteenkuuluvuuden tunne ja uskonto auttavat monia. Silti kysymys herää siitä, millainen voisi olla sekulaarisen yksilön oma turvallisuusstrategia, ja kuinka henkiseen iskunkestävyyteen voisi vaikuttaa silloin, kun asiat ovat vielä hyvin (lue: hallittavissa)? Kysymys ei ole uusi:

“Onnekkaimmatkin meistä taajaan kohtaavat kurjuutta ja vakavia vastoinkäymisiä elämän taipaleella; mielen vahvistamisen tällaisia epäonnen iskuja vastaan tulisi olla  elämämme ensisijaisista tutkimuskohteita ja pyrkimyksiä.”

Thomas Jefferson, 1763

Olen eräässä aiemmassa kirjoituksessa esitellyt adaptiivisen maaston käsitteen, perustellen monipuolistumisen ja jatkuvan uudistumisen lisäksi varautumisen olevan välttämätöntä selviytymiselle. Mutta kuinka varautua odottamattomaan?

2000-luvun länsimaissa esimerkiksi Jeffersonin aikaa riivanneet taudit ovat entistä harvinaisempia, mutta omassakin perhe- ja ystäväpiirissäni menetyksiä ovat jo aiheuttaneet mm. auto-onnettomuudet, syöpäkasvaimet, sydän- ja verisuonitaudit, katuväkivalta, työuupumus ja masennus. Lisäksi keskimääräiselle ihmiselle käy lukemattomia läheltä piti -tilanteita, joista suurimmasta osasta hän ei edes ole tietoinen; syöpäsolu lakkaakin jakautumasta, humalainen kuski kaasuttaa punaisia päin viisi minuuttia sen jälkeen, kun olet ylittänyt suojatien, työpaikan konkurssi estyy, orastava kansainvälinen konflikti ratkaistaan neuvotteluin.

Sivuhuomio: ei muuten ole syytä uskoa, että väkivaltaisten konfliktien määrä olisi laskussa, päin vastoin: on arvioitu, että yli 10 000 kuolonuhria vaativa sota on globaalisti kolmisen kertaa todennäköisempi, kuin miltä se edellisen 70:n vuoden perusteella tuntuu.

Tieteellinen tieto siitä, mikä ihmisen saa selviytymään ja jopa kasvamaan trauman seurauksena, on laajaa mutta yllättävän heikkolaatuista [1], ja tutkijoita onkin kehotettu korvaamaan määrää laadulla [2] (maksumuuriton johdanto traumanjälkeisestä kasvusta tehtyyn tutkimukseen täällä).

Esittelen siis länsimaisen psykologian pohdintojen sijaan alla kolme itselleni mieluista, itämaisesta filosofiasta peräisin olevaa ehdotusta kriisinkestävyyden kehittämiseen. Jaottelen ne kolmeen eri “riskitasoon” sen mukaan, kuinka mahdollisena pidän niiden soveltamisesta juontuvia ei-haluttuja sivuvaikutuksia.

Riskitaso 1: Harjoita suhtautumistapaasi

Buddhalaisessa mielenfilosofiassa puhutaan “kahdesta kohteensa läpäisevästä nuolesta”. Mieltä järkyttävä tapahtuma on ensimmäinen nuoli; tämä on usein hallitsemattomissa. Toinen nuoli iskee meihin, kun jäämme miettimään, millä kaikilla tavoin tapahtuma olikaan harmillinen. Vaikka voisimmekin väistää jälkimmäisen nuolen, usein jäämme typerinä kiroamaan kohtaloamme.

Toisenlaista näkökulmaa kuvastaa tämä (klassista kiinalaista tarinaa mukaileva) kertomus:

Olipa kerran Martti Maanviljelijä. Eräänä aurinkoisena päivänä Martin kyntöhevonen päättää vaihtaa alaa ja karata aitauksestaan. Martin naapurit tästä kuultuaan tulevat esittämään surunvalituksiaan; “kuinka harmillinen tapahtuma!”. Martti tähän toteaa tyynesti “niin, suottaapi olla”. Seuraavana päivänä kyntöhevonen palaa, tuoden mukanaan kolme villihevosta (kyllä, vielä oli villihevosia). Naapurit ihmettelevät äimän käkenä, “onpas upea tuuri!”, mihin Martti taas toteaa “niin, suottaapi olla”.

(Kuvalähde ja alkuperäistarina)

Kuinkas käykään, seuraavana päivänä Martin poika – juuri ennen yliopiston humanistisen tiedekunnan pääsykokeita – katkaisee kirjoituskätensä pudottuaan kesytyshommissa hevosen selästä. “Kävipäs kurjasti!”, naapurit päivittelevät taas, mihin Martti jälleen “niih, suottaapi olla”. Sairaalassa Martin poika tapaa kauniin lääkäriopiskelijan, rakastuu ja päättää itsekin opiskella lääkäriksi. Arvannet naapurien ja Martin välisen keskustelun.

Tarinan opetus? On ylimielistä kuvitella tietävänsä, ovatko jonkin tapahtuman seuraukset hyviä vai huonoja. Henkilökohtaista tragediaa yhtään vähättelemättä, jopa tieto siitä, että sairastat kuolemaan johtavaa tautia, saattaa aiheuttaa paljon hyvää ympärilläsi (kun ystäväsi alkavat ajattelemaan elämän rajallisuutta ja sitä, kuinka he oikeastaan haluavat omansa viettää, ties millainen dominovaikutus siitä voi syntyä).

Tämä ei siis tarkoita, että asioihin pitäisi suhtautua etääntyneesti tai väliinpitämättömästi: jos emme kerran voi tietää, mitä jostain seuraa, kannattaisiko odottaa siitä seuraavan aina jotain hyvää? Hyvien seurausten arvuuttelu toimii myös kätevänä luovuusharjoitteena, mutta kannattaa miettiä, kuinka suuren osan elämästään haluaa käyttää tuntemattoman tulevaisuuden spekulointiin (esim. käsillä olevan hetken kokemisen sijaan, ks. seuraava osio).

Sivuhuomio: joillekin ihmisille on helpottavaa ajatella kaikilla tapahtumilla olevan tarkoituksensa. Itse en tällaisesta ajattelutavasta välitä (suhtautumiseni ns. teodikea-ongelmaankin tiivistyy tässä sarjakuvassa); mutta jos se jollekulle toimii, niin mikäs siinä.

Riskeistä

Tässä kuvailtuun suhtautumistavan harjoittamiseen ei juurikaan liity riskejä, kunhan muistaa, että tulevien (ei menneiden) tapahtumien todennäköisyyksiin voi usein vaikuttaa.

Ensimmäinen nuoli: työpaikan kahvinkeitin ilmoittaa eräänä perjantai-iltapäivänä kriisin alkaneen. Toinen nuoli: itku ja hammasten kiristys?

Riskitaso II: Opettele kohtaamaan elämä kokonaisuudessaan

Bhikkhu Sumedhan [3] mukaan buddhalainen näkökulma kipuun, stressiin ja sairauteen tiivistyy siihen, että toimitaan moraalisesti ja opitaan ymmärtämään omaa mieltä. Ymmärrys taas rakentuu sellaisen tarkkailun avulla, jossa mielen toimintaa seurataan sivustakatsojana ja opitaan päästämään ajatuksista irti (esimerkiksi hengitykseen keskittyen).

Teoriana on, ettei kipu (ensimmäinen nuoli) aiheuta mielen häiriintymistä, vaan halu päästä kivusta eroon (toinen nuoli). Shinzen Youngia mukaillen; “kärsimys = kipu x ketutus”. Kun kipu opitaan tuntemaan mahdollisimman hyvin ja lopetetaan vastaan pyristeleminen, se ei enää tuota samanlaista kärsimystä, kuin mitä se aikaisemmin aiheutti. Itse olen pärjännyt työmatkat takitta viimeiset kolme talvea tätä tekniikkaa soveltaen (mikä nyt lähinnä tarkoittaa vain sitä, ettei se ole mahdotonta, eli tuskin on kovin yllättävää).

Teoriaan kuuluu siis, ettei elämästä tule valikoida osia niin, että on läsnä miellyttävien asioiden kanssa, epämiellyttäviä vältellen. Sen sijaan sekä miellyttävät, että epämiellyttävät asiat tulisi kohdata mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Pääasiallinen keino tähän on meditaatiolla saavutettava hyväksyvä läsnäolo – ideana on kokemusten salliminen sekä sen ymmärtäminen, etteivät asiat muutu toivomalla tai haluamalla (sen sijaan, muutos havaittavassa maailmassa vaatii toimintaa).

Riskeistä

Itsetuntemuksen lisäämisestä (tai kyvystä rauhoittaa itsensä) meditaation avulla tuskin on haittaa. Kuitenkin kaksi asiaa kannattaa huomioida:

1) Kivunhallinnan saavuttaminen saattaa viedä vuosikymmeniä, eikä ole takeita (no, milloin niitä koskaan olisi) siitä, että lumevaikutuksen lisäksi tuloksia edes tulee. Itse en voi vielä vuosikausien harjoituksen jälkeenkään sanoa selkeästi hyötyneeni meditaatiosta, tai edes jollain tapaa edistyneeni harjoituksessa. Ei sillä, että se olisi saanut minut lopettamaan.

2) Eräässä aiemmassa kirjoituksessa mainitsemani “pimeän yön” kokemukset voivat olla hyvinkin rankkoja harjoituksen edetessä (jos tiedät, mitä tarkoitan, Facebookista löytyy nykyään “Dark Night Support Group“-niminen ryhmä, josta saattaa olla hyötyä).

Jos meditaatiota haluaa kokeilla, alkuun pääsee maksutta esimerkiksi calm.com:n harjoitteilla tai (erit. kipu- ja stressikontekstissa) lataamalla tämän lyhyen kirjasen.

Riskitaso III: Rakastu pysymättömyyteen

Kerron toisen tarinan, josta pidän:

Yhdysvaltalainen psykoterapeutti Mark Epstein matkusti 70-luvulla thaimaalaiseen metsäluostariin tavatakseen nimekkään meditaatio-opettaja Ajahn Chahn. Kysyttyään tältä tämän opetuksen ytimestä, tuimakasvoinen munkki hymyili ottaen vesilasin käteensä. “Näetkö tämän maljan? Minulle se on jo rikki. Pidän siitä kovin; se pitää vettä ihailtavasti ja joskus heijastaa auringonvalossa kauniita kuvioita. Jos napautan sitä, siitä lähtee heleä ääni. Mutta kun laitan tämän lasin pöydälle ja tuuli tai oma kyynärpääni pudottaa sen pirstaleiksi lattialle, sanon ‘Tietenkin’. Kun ymmärrän, että lasi on jo rikki, jokainen hetki sen kanssa on arvokas.”

Ei ole mitään, mikä ei helpottuisi tottumuksen voimasta. Siispä tutustuessani pieniin harmeihin, minun pitäisi oppia kärsivällisesti hyväksymään suuremmatkin harmit. (Shantideva)

Onko tällainen näkökulma masentava, negatiivinen, toivoton? On, jos joko luulemme asioiden ympärillämme olevan ikuisia, tai pyrimme välttämään pysymättömyyden ajattelemista… Missä tapauksessa minulla on huonoja uutisia; jokainen ihminen vanhenee, sairastuu ja lopulta kuolee.

Väittäisin, ettei (varsinkaan länsimaissa) suuri osa ihmisistä edes huomaa olevansa terve, nuori ja hyvinvoiva ennen kuin nuo asiat hänen elämästään häviävät. Mutta kuvittele hetki; puhuisitko eri tavalla jos tietäisit, että ystävyys- tai parisuhteesi on juomalasin tavoin jo sirpaleina? Tai jos olisit vain vakuuttunut, että kauniit muistoesineesi rikkoutuvat tai jonain päivänä et enää saa lämmintä vettä suihkussa – täyttäisikö se sinut kiitollisuudella ja arvostuksella, vai murehtimisella ja epätoivolla? Jälkimmäisessä tapauksessa annos kypsää hyväksyntää saattaa auttaa.

Riskeistä

Tällainen ajattelu saattaa aiheuttaa toivottomuutta, masennusta, tai halua vieraannuttaa itsensä kaikesta, jonka saattaa joskus menettää. Eksistentiaalinen ahdistus ei koskaan tunnu kovin mukavalta, ellei siihen löydä oikeaa suhtautumistapaa (edelliset osiot saattavat auttaa). Teoriassa kuitenkin elämän väliaikaisuuden tiedostamalla pääsemme tilanteeseen, jossa mikään shokki ei ole menetys, ja jokainen hetki on arvokas.

Nihil perditi – en ole menettänyt mitään, kaikki omistamani on mukanani – kerrotaan eräässä stoalaisessa tekstissä valtakuntansa, perheensä ja vapautensa menettäneen kuninkaan lausuneen. Jokainen voinee valita, haluaako mennä ihan näin pitkälle.

Dosentti, psykiatrian erikoislääkäri Markus Henriksson kertoo mielenterveydestä poikkeusoloissa. Huomaa toiseksi viimeinen kohta.

Yhteenveto

Jokainen tulee ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan kriisejä elämässään, ja kun hankaluuksia ilmenee, on hyvä olla valmistautunut niihin.

Vaikea kysymys on, kuinka paljon tulisi elämästään käyttää kriisitilanteisiin valmistautumiseen sen sijaan, että keskittyisi “nauttimaan hetkestä”. Sama kysymys tietenkin koskee kaikkia elämän alueita, joilla hyöty tulee vasta jälkijunassa jos koskaan (säästäminen tai koulujen käynti esimerkkeinä).

Itseäni kolme esittelemääni näkökulmaa – odotusten pudottaminen, vaikeiden asioiden kohtaaminen ja väliaikaisuuden hyväksyminen – ovat toistaiseksi palvelleet hyvin.

 

Lähteitä:

[1] Jayawickreme, E., & Blackie, L. E. R. (2014). Post-traumatic Growth as Positive Personality Change: Evidence, Controversies and Future Directions. European Journal of Personality, 28(4), 312–331. http://doi.org/10.1002/per.1963
[2] Frazier, P., Coyne, J., & Tennen, H. (2014). Post-Traumatic Growth: A Call for Less, but Better, Research. European Journal of Personality, 28(4), 337–338. http://doi.org/10.1002/per.1970
[3] Schmidlin, A. I. (2011). A Buddhist Perspective on Pain, Stress and Illness. Ladattavissa: http://records.photodharma.net/texts/files-of-pain-stress-and-illness-by-bhikkhu-sumedha

Onnellisuus, nautinto ja merkitys

Kiinnostuin psykologiasta alun perin, koska halusin tietää, mikä ihmisen tekee onnelliseksi. Minua kiinnosti myös, miksi jotkut ulkopuolisen silmin yltäkylläistä elämää viettävät ihmiset voivat olla hyvin onnettomia, vaikka onnellisuuden luulisi olevan kaikkien äärimmäinen päämäärä. Pohdin alla, mitä onnellisuudesta ajattelen tällä hetkellä.

Mitä ensinnäkään on onnellisuus ja miten se nivoutuu hyvinvointiin? Koska onnellisuudelle tai hyvinvoinnille ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä määritelmää, hieman mutkia suoristaen voi ajatella onnellisuuden olevan “hyvää hyvinvointia”, jotakin pelkkää asioista tyydyttävästi suoriutumista mukavampaa (onnellisuuden määritelmästä voi lukea tarkemmin Frank Martelan kirjoituksesta).

Näkökulmia nautintoon.

Tavallisiin onnellisuuden komponentteihin liitetään myönteiset tunteet, merkityksellisyyden kokemukset ja yleinen tyytyväisyys elämään. Tutkijat yleensä edelleen palaavat jollain tasolla antiikin ajatteluun, jossa onni jaettiin hedoniseen (mielihyvän tunteet) ja eudaimoniseen (merkityksellisen elämän eläminen). Aloitetaan siis niistä.

Nautinnon kokeminen

Nautinnon eli hedonian tavoittelu näkyy äärimmillään rock-muusikoiden elämänkertoja lukiessa. Otetaan esimerkeiksi Mötley Crüen basistista kertova Heroine Diaries, Red Hot Chili Peppersin laulajan elämää kuvaava Scar Tissue ja Ozzy Osbournen tarina I am Ozzy; kaikissa toistuu sama teema, jossa muusikot pyrkivät optimoimaan päihteidenkäyttöään ottamalla eri aineita eri syklillä. Ei liene tarpeen mainita, että homma ei useinkaan sujunut niin kuin piti.

[…] when I put it in a syringe with some coke… man, that’s the fast track to heaven.

– Muusikko Nikki Sixx, Heroin Diaries

Nauramme ja kauhistelemme tarinoita, mutta eroaako toiminnan syy lopulta niinkään paljon siitä, mikä saa meidät railakkaan illan jälkeisenä päivänä virittämään itsellemme elokuvan, ostamaan lähikaupasta karkkipussin ja kruunaamaan kokemuksen pitsatilauksella? Erottaako näitä hedonisen hurmoksen hakutaktiikoita lopulta muu, kuin että ruokaa (toisin kuin huumeita) on kuitenkin pakko syödä ja aineiden käytöllä saattaa olla vakavampia negatiivisia (henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia) sivuvaikutuksia?

[…] jälkiruoka, joka lennättää aterian päätteeksi syöjän 7. taivaaseen, ihan kuten jälkiruuan kuuluukin.

– Ruokabloggari Nanna

Sosiaalisen elementin lisääminen hedoniaan – ruoan, seksin tai alkoholin jakaminen toisten kanssa – kenties luo tietyllä tapaa jatkuvuutta; mielihyvän tuottamisen sivutuotteena syntyy vahvempia sosiaalisia yhteyksiä. Näistä yhteyksistä taas voi olla monia hyötyjä pidemmällä tähtäimellä. Nautinto on kuitenkin melko lyhytjänteistä iloa: se on mieleltään terveelle melko helppoa saavuttaa, mutta se myös haihtuu kohtalaisen nopeasti. Vakavan sairauden tai muun suuren epäonnen koittaessa suklaakakku on laiha lohtu… Toisin kuin tieto siitä, että on elänyt hyvän elämän, mitä käsittelen seuraavaksi.

I can’t get no, oh no no no
Hey hey hey, that’s what I say
I can’t get no

– The Rolling Stones

 

Merkityksellisyyden kokeminen

Onnellisuustutkimus on viime aikoina alkanut suuntautua yhä enemmän sille kannalle, että onni saavutettaisiin onnen etsimisen sijaan tekemisen sivutuotteena. Joitain vuosia sitten huomasin itsekin elämän tavoitteeseen liittyvien ajatusteni siirtyvän henkilökohtaisen onnellisuuden maksimoinnista hyvän lisäämiseen maailmassa. Merkityksellisyyden kokemuksia, eli eudaimonista hyvää oloa itselleni tuottaa, kun saan aikaiseksi jotain, mikä on muuttanut maailmaa enemmän arvojeni mukaiseksi. Ajattelen usein, kuinka voisin kuoleman koittaessa satunnaisella hetkellä todeta antaneeni ainakin yhtä paljon kuin olen saanut. Tämän huomioidakseni yritän varmistella, että pitkän tähtäimen tavoitteiden saavuttamiseen johtavalla polulla otetut askeleet itsessään parantaisivat jotenkin maailmaa. Pidän muuttoapuna olemisesta; yleensä muuton jälkeen ajattelen, että “huh, nyt olen tehnyt elämässäni ainakin jotain, jossa on ollut järkeä, vaikka huomenna kuolisin ja kaikki ajatukseni paljastuisivat hölynpölyksi”.

Yleisemmällä tasolla, tutkijat ovat ehdottaneet antiikin ajatteluun ja psykoterapian suuriin suuntauksiin nojaten kuusiosaista eudaimonisen hyvinvoinnin mallia [1]:

  1. Itsensä hyväksyminen: omien vahvuuksien ja heikkouksien tunteminen ja hyväksyminen.
  2. Positiiviset suhteet toisiin: rakkauden, empatian ja kiintymyksen läsnäolo elämässä.
  3. Henkilökohtainen kasvu: jatkuva kehittyminen ja avoimuus uusille kokemuksille (myös haasteille) elämän eri vaiheissa.
  4. Tarkoitus elämässä: tavoitteet, sekä suunnan ja merkityksen kokemus niin jokapäiväisessä elämässä kuin kovissa vastoinkäymisissäkin.
  5. Ympäristön hallinta: kyky muokata ympäristöä omiin tarpeisiin ja kykyihin sopivaksi.
  6. Autonomia: itsenäisyys, mahdollisuus muiden hyväksynnästä ja odotuksista vapaaseen toimintaan.

Näistä kuudesta osa-alueesta moni näkyy myös niin kutsutussa itsemääräytymisen teoriassa. Sen mukaan (yksinkertaistaen) motivaatiolla on kaksi komponenttia: autonominen ja kontrolloitu, motivaatiotyypin selittäessä määrää paremmin käyttäytymistä. Autonominen motivaatio merkitsee toimimista tuntien, että se tapahtuu täysin omasta tahdosta ja vaikutuksesta, kun taas kontrolloitu motivaatio pitää sisällään käyttäytymisen ulkoisen paineen ja vaatimusten vuoksi. Tämän itseohjautuvuuden eli autonomian sanotaan olevan yksi kolmesta inhimillisestä perustarpeesta, joista muut ovat tarve tuntea itsensä päteväksi (kyvykkyys, kompetenssi) ja tarve kokea suhdetta muihin ihmisiin (halu kokea itsensä ymmärretyksi ja välitetyksi). Näiden perustarpeiden merkittävyydelle on kertynyt mukavasti tutkimusnäyttöä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta ja itsemääräytymisen teoriaa onkin ehdotettu myös kaiken terveyskäyttäytymisen perusmalliksi. [2, 3]

Eudaimonisen onnen etsintä on sosiaalisesti paljon hedonian haikailua hyväksyttävämpää – eikä välttämättä syyttä, sillä eudaimonia usein hyödyttää nimenomaan sosiaalista yhteisöä. En väitä, etteikö aistinautinnolla olisi sijaa onnellisten ihmisten yhteiskunnassa, mutta uskaltaisin vihjata, että ihmiset saattaisivat kyetä paremmin saavuttamaan onnellisen elämän tavoitteensa pyrkimällä ensisijaisesti hyödyttämään muita. Yhdessä ensimmäisistä tämän blogin kirjoituksista totesin “mitä teet, siksi muutut”. Näyttää siltä, että pysyvää onnellisuutta emme välttämättä voi tehdä itsellemme, mutta saavutamme tavoitteemme tehdessämme sen toiselle, samalla pitäen huolta kuudesta eudaimonian osa-alueesta elämässämme.

 “Ihminen haluaa koskettaa taivasta, haluaa kokea kunniaa ja hurmiota, mutta juju on se, että sen eteen on tehtävä työtä. Sitä ei voi ostaa, sitä ei löydä kadunkulmasta, eikä sitä voi varastaa tai ruiskuttaa suoneen tai survoa perseeseen; se on ansaittava.”

– Anthony Kiedis (Red Hot Chili Peppers) [4, s. 438]

 

Lähteitä:

[1] Ryff, C. D., & Singer, B. H. (2008). Know thyself and become what you are: A eudaimonic approach to psychological well-being. Journal of Happiness Studies, 9:13–39

[2] Ng, J. Y., Ntoumanis, N., Thøgersen-Ntoumani, C., Deci, E. L., Ryan, R. M., Duda, J. L., & Williams, G. C. (2012). Self-Determination Theory Applied to Health Contexts A Meta-Analysis. Perspectives on Psychological Science, 7(4), 325-340.

[3] Ryan, R. M., & Deci, E. L. (2000). Self-determination theory and the facilitation of intrinsic motivation, social development, and well-being. American psychologist, 55(1), 68.

[4] Kiedis, A., & Sloman, L. (2009). Arpikudos – Anthony Kiedisin tarina. Keuruu: Otavan kirjapaino.

Kolme tärppiä muuttuvassa ympäristössä selviytymiseen

Toisistaan näennäisesti riippumattomien osaamisalueiden yhdistelyn hengessä vietin toissaviikonlopun biologien kestitsemänä Lammilla. Aika biologisella asemalla vinksautti ajatusmaailmaani mukavasti, ja haluaisinkin kirjoittaa hieman henkilökohtaisesta kasvusta adaptiivisen maiseman (fitness landscape) käsite löyhästi lähtökohtanani.

Kuvitellaan aluksi, että asut tyytyväisenä vinopiippuisessa mökissäsi. Tähän tapaan:

Ajatellaan seuraavaksi, että haluat (esimerkiksi nälän, kyllästymisen tai uteliaisuuden ajamana) kiivetä läheiselle huipulle. Oletetaan lisäksi, että mitä korkeammalle maastossa pääset, sitä paremmassa asemassa olet ympäristöön nähden. Toisin sanoen, elämäsi on sitä mukavampaa ja turvallisempaa, mitä korkeammalle pääset. Kiipeät siis kukkulalle:

Tavoitteesi on täyttynyt ja olet parantanut olosuhteitasi roimasti. Olet saavuttanut niin sanotun paikallisen maksimin; mikä tahansa muutos (ainakin lyhyellä tähtäimellä) heikentää asemiasi, ja vaikuttaa siten hölmöltä liikkeeltä. Oletetaan kuitenkin seuraavaksi, että jokin sattumasta aiheutuva vastoinkäyminen, kuten Adam Smithin näkymättömän käden rystysten isku paukauttaa sinut mukavuusalueeltasi.

Olet jälleen lähtötasollasi, mutta nyt huomaat edessäsi olevan entistä korkeamman huipun. Sinulla on nyt kolme vaihtoehtoa: jää makaamaan kuoppaan, palaa aiemmalle huipulle (jonka maksimikorkeuden jo kokemuksesta tiedät) tai lähde kiipeämään uudelle huipulle. Mikäli sinulla on kanttia ja resursseja, selkeä valinta on tuntematon huippu, jonka oletat olevan vähintään yhtä korkea kuin entinen.

Ajatellaan, että pääset seuraavalle huipulle ja prosessi toistuu; joskus saatat vastoinkäymisen sijaan omasta uteliaisuudestasi johtuen vieriä tarkoituksella alas huipulta, mutta koskaan et etukäteen tiedä varmuudella, onko seuraava huippu yhtä korkea kuin edellinen, tai jaksatko edes kavuta sille. Oletetaan nyt koko paikallinen maisema tällaiseksi (kokonaiskuva on luonnollisesti itsellesi tuntematon missä tahansa yksittäisessä maaston kohdassa):

Ajatus selviytymismaastosta yhdistettynä tosimaailmaan sallii meidän tekevän muutaman käyttäytymisarkkitehtonisen johtopäätöksen:

1. Ei kannata pysyä paikallaan.

Tosimaailman maastolla on sellainen raivostuttava ominaisuus, että se muuttuu jatkuvasti: on äärimmäisen hankalaa löytää jotain tiettyä huippua, joka vuodesta toiseen pysyisi samanlaisena. Muutos on pysyvää.

2. Ainoa tapa vastata itse liikkeistään on monipuolistuminen.

Mitä enemmän sinulla (tai vaikka organisaatiollasi) on erilaisia tapoja vastata ympäristön haasteisiin, sitä vähemmän olet altis toimintaympäristön oikuille. Kyseessä on tavallaan Ashbyn “tarpeellisen vaihtelun laki“. Esimerkiksi katutappelussa on hyvä olla vähintään yhtä monta keinoa puolustautua kuin hyökkääjällä on keinoja hyökätä. Tai jos oman alan töitä ei enää ole (olemassa), on hyvä osata jotain muutakin ja niin edespäin. Yleisesti: mitä vähemmän olet joustava, sitä enemmän olet ympäristön oikkujen armoilla — ja olet sitä joustavampi, mitä useampia tapoja sinulla on vastata ko. oikkuihin.

3. Jos sinun on mahdollista varautua, varaudu.

Aavikkoa ei voi ylittää, ellei joko ole todella taitava löytämään vettä tai kanna mukanaan ylimääräisiä vesileilejä. Ja aavikon ylittäminen tulee harvemmin ajankohtaiseksi ennalta tiedossa olevan aikataulun mukaisesti.

Lopuksi vielä hyvä kysymys säännöllisesti itseltä kysyttäväksi: olenko jumiutunut paikalliseen maksimiin?

Viisi kysymystä parempien päätösten tuunaukseen

Yllätyin iloisesti huomatessani, kuinka paljon käyttökelpoisia ajatuksia sain Heathin veljesten viimeisimmästä kirjasta “Decisive — How to Make Better Choices in Life and Work”*. Jaottelen alle kolmeen mielivaltaiseen kategoriaan näistä kumpuavia ratkaisevia kysymyksiä, joilla jokainen voi tuunata omaa päätöksentekoarkkitehtuuriaan.

Riko putkinäkö

Kun huomaamme vaihtoehtojemme olevan vähissä, monesti syyllinen on mentaalinen putkinäkö. Oman kokemukseni mukaan se toimii samoin kuin fyysinenkin; vauhdin ja stressin lisääntyessä näkökenttä alkaa kaventua.

Ratkaisevat kysymykset:

1. Kuinka voisin saada molemmat?

  • Kohtaamme jatkuvasti elämässämme (myös hölmöläisen valinnoiksi kutsuttuja) “joko-tai”-kysymyksiä. Elämä ei kuitenkaan ole peli, jossa olisi selkeät, yksinkertaiset säännöt, ja siksi toimintamahdollisuuksiakin on aina enemmän kuin kaksi! Jos esimerkiksi koet, että voisit joko nähdä ystäviäsi useammin tai alkaa harrastaa enemmän, ei kannata jättää tätä kysymystä kysymättä.

2. Mitä tekisin, jos en voisi valita kumpaakaan vaihtoehdoista?

  • Usein varsinkin stressitilanteissa tuntuu, että meidän on valittava kahdesta huonosta vaihtoehdosta pienempi paha. Jos myyjä tarjoaa valintaa huonon tuotteen ja kalliin hinnan välillä, lisävaihtoehtoja saa kysymällä itseltään, mitä tapahtuisi jos molemmat vaihtoehdot häviäisivät pöydältä.

Ota etäisyyttä

Kun elokuvissa etsivän hyvä ystävä murhataan, etsivää usein kielletään osallistumasta murhatutkimukseen, koska hän on liian läheinen uhrin kanssa. Axel Foleyn opetuksista poiketen ulkopuolelle jättäytyminen on hyvä idea. Kun huomaat olevasi tunnekuohussa, käytä 10/10/10-taktiikkaa tai päätöksen ulkoistusta:

Ratkaisevat kysymykset:

3. Jos teen tämän päätöksen, miltä minusta tuntuu 10 minuutin, 10 päivän ja 10 vuoden kuluttua?

  • Joskus, kun meidän olisi esimerkiksi soitettava se tärkeä puhelu, kokemamme epämukavuus aiheuttaa yhä uudelleen toiminnan myöhemmäksi lykkäämistä. Tällöin rohkeutta antaa pikainen aikamatka tulevaisuuteen. Temppu toimii myös, kun olemme juuri antamassa huutomerkein ja kirosanoin siloteltua rakentavaa palautetta sähköpostitse.

4. Kuinka neuvoisin parasta ystävääni tällaisessa tilanteessa?

  • Hyvä tapa ottaa etäisyyttä on miettiä neuvovansa jotakuta itselleen tärkeää henkilöä. Neuvon noudattaminen saattaa tosin osoittautua yllättävän vaikeaksi, mistä pääsemmekin viimeiseen kohtaan:

Valmistaudu olemaan väärässä

Helpoin tapa tehdä elämänsä aikana ainakin yksi hyvä päätös on päättää valmistautua huonojen päätösten varalle. Sen lisäksi, että voimme valmistautua HAL-taktiikan ennustamaan epävarmuuden määrään, voimme automatisoida “ansalangan”, joka hälyttää kun päätöksemme osoittautuukin pettäväksi.

Ratkaiseva kysymys:

5. Mitä pitäisi tapahtua, jotta voimme päätellä tehdyn päätöksen olleen virheellinen ja ryhtyä korjausliikkeisiin?

  • Päätöksillä on tapana jäädä voimaan, ja niitä ei monesti kyseenalaisteta, koska ympäristö on muuttunut salakavalan hitaasti. Myös touhuun jo uponneet kustannukset voivat saada vetäytymisen näyttämään tampioiden touhulta. Tällaisessa tilanteessa on hyvä, jos olemme jo etukäteen määritelleet, mistä tiedämme ettei projekti ollutkaan niin hieno idea kuin aluksi kuvittelimme. Kysy tämä kysymys myös silloin, kun työpaikan urakiipijä saa palaverissa enemmistön vakuuttuneeksi (omasta näkövinkkelistäsi) pähkähullusta ideastaan!

* Kelvollisia tiivistelmiä kirjasta täällä, täällä ja täällä.

Lohdullinen epävarmuus

English summary: To manage living in an uncertain world, there’s a threefold technique also summarised here (see reading list in the end of this post for more on the subject). A quote to follow: “By all means make forecasts — just don’t believe them”.

Vuonna 2011 satuin ostamaan työmatkojen ratoksi audiokirjakauppa Audiblen alennusmyynneistä Leonard Mlodinowin kirjan nimeltä The Drunkard’s Walk: How Randomness Rules Our Lives. Kirja ihmetytti, hengästytti sekä aiheutti pitkän ketjun lukuelämyksiä (ml. Nassim Talebin provosoivat opukset) ja muita tapahtumia, jotka lopulta johtivat muun muassa tilastotieteestä innostumiseen (tästä ehkä lisää toiste), tohtoriopintoihin ja myös siihen, että sinä tällä hetkellä luet tätä tekstiä.

Kuten jokainen yrittäjä ja onnettomien romanssien jälkeen upean kumppanin löytänyt henkilö tietää, satunnaistapahtumilla on elämiimme valtava vaikutus. Toisaalta tämä tarkoittaa, ettei ole mahdotonta, että huominen tuo mukanaan kaiken pilaavan katastrofin – toisaalta taas asiat voivat myös muuttua parempaan. Mistä tiedämme, mitä tulee tapahtumaan?

Inhottavaa on, että me emme yksinkertaisesti tiedä. Positiivista on, että meidän ei välttämättä tarvitsekaan tietää.

Ei se mitään, ensi kerralla suojakäsineen kanssa! Kuva: Ismo Pitkänen

Kirjassaan Dance with Chance (kirjan idea tiivistettynä) kolme alansa huippua – päätöksenteon tutkija, tilastotieteilijä ja psykologi – pyrkivät vastaamaan kysymykseen “Miksi ennusteet epäonnistuvat, ja mitä tehdä niiden sijasta?”. He ehdottavat kolmiosaista taktiikkaa, jonka olen suomentanut vapaalla kädellä Hyväksy–Arvioi–Laajenna (HAL) -taktiikaksi.

1. Hyväksy tulevaisuuden epävarmuus

Runoilija John Keatsin lanseeraamalla termillä negatiivinen kyvykkyys nimitetään taitoa elää epävarmuuksien keskellä;  hyväksyä epävarmuus ilman jatkuvaa tarvetta kuvitella, että tiedämme tulevaisuudesta enemmän kuin todellisuudessa voimmekaan tietää. Sillä vaikka mitä uskottelemmekaan itsellemme, emme olisi voineet vuosikymmen sitten ennustaa meille myöhemmin tapahtuneita asioita.

Henkilökohtaisesti olen hyötynyt mindfulness-harjoittelusta epävarmuuden hyväksymisen taidon kehittämisessä.

2. Arvioi epävarmuuden laajuus

Ilmaise epävarmuus määrällisesti: pohdi mielessäsi mahdollisia tulevaisuuksia ja määritä, mikä on 95%n todennäköisyydellä pahimman ja parhaimman skenaarion välinen ero (toisin sanoen, olisit oikeassa 95 kertaa sadasta, tai 19 kertaa 20:sta). Yritä päästä mahdollisimman lähelle tuota 95%:a, et hyödy mitään arvioimalla yrityksesi saavan ensi vuonna nollasta miljoonaan uutta asiakasta (mikä voisi olla totta esim. 99,9999% todennäköisyydellä).

3. Laajenna arviotasi

Päätöksenteon tuloksia tutkittaessa on havaittu, että paras arviomme siitä, mitä 95%:a mahdollisista tapahtumista pitää sisällään, menee yleensä metsään. Siksi kuilu todennäköisen parhaimman ja huonoimman skenaarion välillä pitääkin vielä kertoa kahdella (tai ei ainakaan alle 1,5:llä). Jos olet arvioinut, että 95% todennäköisyydellä tienaat kolmen vuoden päästä vaikka 1500– 2500 euroa kuussa, suunnittele sen varalle, että tienaisit mitä tahansa tuhannen ja kolmen tuhannen euron välillä. Jos olet arvioinut, että talosi (tai säästöjesi) arvo 20 vuoden kuluttua on välillä 300 000 – 325 000 euroa, laajenna arviotasi esim. välille 290 000 – 340 000 ja varaudu siihen.

Tämän lisäksi kannattaa miettiä, voiko jokin äärimmäisen epätodennäköinen tapahtuma totaalisesti tuhota sinut ja voiko (tai kannattaako) siihen varautua. Asuntokuplien puhkeaminen, työttömyys, sota ja pörssiromahdukset tapahtuvat harvoin odotetusti. Haluat ehkä hajauttaa sijoituksiasi ja vakuuttaa itsesi sairauden varalle, mutta meteori-iskuun lienee turha varautua. Huomioi myös, että mitä pidemmälle ajassa yrität katsoa, sitä epävarmemmaksi arvio muuttuu.

Yhteenveto

Johtopäätöksenä voitaneen sanoa, että elämän ennustaminen ei ole mahdollista, maailma on luonteeltaan epävarma ja se on pohjimmiltaan hyvä asia. Epävarmuus tarkoittaa muutoksen pysyvyyttä, mikä taas tarkoittaa, että a) hämmästyttävät onnenpotkut ovat mahdollisia ja b) on ylipäätään vain neljä mahdollista tilannetta: 1) asiat pysyvät samana, 2) asiat menevät huonompaan, 3) asiat paranevat, 4) joku edellämainittujen yhdistelmä. Kohta 1) on menneisyyden huomioonottaen äärimmäisen epätodennäköinen, ja muista kohdista ei voi etukäteen tietää. Ainoa, mitä on tehtävissä, on valmistautuminen – tässä tulee apuun HAL-taktiikka.

Lopuksi kannattaa muistaa, että arvelut tulevaisuudesta ovat aina arvauksia ja vaikka ne olisivatkin välttämättömiä, ei pidä unohtaa niihin liittyvää epävarmuutta. Kuten aiemmin mainitsemani tutkijat asian ilmaisevat; “By all means make forecasts — just don’t believe them”.

Kirjallisuutta:

  • Nassim Nicholas Taleb – Fooled by Randomness: The Hidden Role of Chance in Life and in the Markets (suom. Satunnaisuuden hämäämä: Sattuman salattu vaikutus elämässä ja markkinoilla). The Black Swan: The Impact of the Highly Improbable (suom. Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus). Antifragile: Things That Gain from Disorder (suom. Antihauras: Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä).