When Finland Decided to Open Up: A Behavioural Scientist’s Perspective

I’ve been writing this post between 4.-21. February 2022, when questionable information is rampant in Finnish public discussions: Omicron is thought to be comparable to the flu, a trend of ever-milder variants is considered an inevitable biological law, the pandemic is (again) claimed to be over, and the sentiment is that there’s nothing much we can or need do about it anyway. This post is a historical reference so we don’t forget what happened to a relatively successful Finnish pandemic management scheme between June 2021 and February 2022. I also present two future scenarios to consider, when the hopium in current media discourse turns out to be hot air again. My hope is, that individuals and communities will shift their perspective and start buffering the nation against bad outcomes, not the best-case scenarios – which do not require preparation anyway. The post does not reflect views of the behavioural science advisory group (KETTU) operating in the Finnish Prime Minister’s Office, nor those of the Citizen Shield pandemic prevention project.

Hi. We’re Finland. You may remember us from hit songs such as Don’t Stand So Close to Me, Unless We’re in the Sauna and Nokia’s Gonna Last Forever. In more recent times, we’ve been cited as one of the best countries in pandemic management: in fact, by fall 2021 had only had approximately one thousand recorded COVID-deaths. Reasons for the relative success include remote geographical location, low population density, and cultural features, including the general avoidance of close physical proximity between individuals – and perhaps less so public health prowess (in fact, we only narrowly avoided going Full Tegnell on the pandemic). Let me just quickly recount what happened to the success story in the latter half of 2021, because it’s kinda funny.

It’s June 2021, right before government officials start their holidays. I’m telling people we should make preparations for the Delta variant. The suggestion is shrugged off with humour, and in all fairness, it did look like we were going to near-zero cases again for the summer… Before a bunch of football fans returning from Russia kicked off the Delta wave. After the usual debate on whether new variants will find Finns attractive, cases started going up, and we were soon in the slow initial growth of the exponential curve. So, there I was in August 2021 when the holidays ended: anxiously awaiting for someone to state, that in order for us to keep the freedoms we had during the summer, we’re going to need to smash the curve (something akin to what various countries from Portugal to Japan later did). Instead, in early September, the government announced everyone has a great need to go back go normal, and that now is the time to do it: “It’s Time to Live!”

Our health officials agreed, because after all, Denmark had already decided, that September 2021 was the time to end precautions*. To quote our director of health security: “We are on the home stretch of the pandemic […] and due to the vaccination rate, don’t need to worry about the pandemic in Finland any more [although minor setbacks may occur]” (September 2021). Also in September, in a particularly funny episode, an epidemiologist from the Finnish equivalent of CDC, called a multidisciplinary group of local precaution-advocating scientists “a crackpots’ day care club”.

*footnote: some may forget, that this did not turn out very well for them or any other of the “we’re going to live with the virus now” countries – Denmark’s end of the pandemic was cancelled, until announced again in early 2022.

Here’s some survey data to describe the Finnish situation from a perspective of personal protective behaviours:

Figure 1: Despite the late adoption of masks, Finns rapidly increased their uptake in Fall 2020. Precautions decline during Fall 2021, under heavy mainstream media pressure to return to normal, and go up again as the situation worsens rapidly.

Major news media seemed convinced not only that the pandemic was over (again), but that they needed to perform psychological interventions to reduce the public’s risk perception – despite rising case numbers. Reporters were calling me on the phone: “You’re a social psychologist; how can we make people go back to normal?”. Chief editors of the largest newspapers made flashy statements such as “COVID is over when everyone stops being afraid”, and “[despite scientists who called for unnecessary suppression] Finland is nearing herd immunity, while Australia and New Zealand are in trouble” (aside: they weren’t, but we were).

The need to go back to normal was couched in statements about the people being tired of protective actions. This was curious, because all the while surveys indicated that people actually thought it was pretty important to continue exercising precaution, even after vaccinations:

Figure 2. Rising trend in stated need to continue precautions from mid-2021 to early 2022 – meanwhile, officials repeat the statement that people are very tired. Note: the behavioural science advisory group combined survey and interview data, concluding in a report in December, that people (mostly younger age groups) are mostly annoyed of restricting close contacts, while e.g. masks in public spaces remained highly acceptable.

In the end of November 2021, Omicron caught us in the midst of an exponentially worsening delta epidemic, and by the time of writing (February 2022), we are waiting for BA2 close to the worst situation of the pandemic’s history. Here’s a summary of what happened when the pandemic management strategy was changed in September 2021, to cater the people’s supposed need to go back to 2019 ASAP:

Figure 3. After Finland switched its pandemic management approach (less testing, never mind total case numbers, aim to go back to normal), things went somewhat awry.

What are we doing currently, to remedy the situation? Surely not repeating any past mistakes? Memorable bits of recent news: Our aim should be to open up quickly, COVID will be just like the flu by summer 2022Vaccinations and a weakening virus are making the epidemic lose its edge. Central assumptions – I repeat, assumptions – include that everyone will get sick, the population becomes stronger with better immunity, and after some time (One year? Ten years? Hundreds / thousands of years?), we don’t need to mind the virus any longer. Seeing our new director of the Ministry of Social Affairs and Health cite the inevitability of getting ill, it just makes me wonder: What none of this is true, who has a Plan B? To a non-doctor, long term neurological and cardiovascular damage does not look like something to aim for, in order to gain short-lived immunity. Also, many public officials in Southern Finland have ignored the law which says you should not let dangerous infectious diseases run amok – does this mean they now have a mental investment in the nothing-could-nor-can-be-done narrative?

If you’re Finnish, you may be suprised that many countries around the world are way better vaccinated than us, and are doing quite a good job in pushing down Omicron with vaccines and protective public health measures. The situation reflects the WHO Director General’s statement calling for a “vaccines-plus” -strategy:

I need to be very clear: vaccines alone will not get any country out of this crisis. Countries can and must prevent the spread of Omicron with measures that work today. It’s not vaccines instead of masks, it’s not vaccines instead of distancing, it’s not vaccines instead of ventilation or hand hygiene. Do it all. Do it consistently. Do it well.

– Director General of the WHO, Tedros Adhanom Ghebreyesus, as quoted in Covid-19: An urgent call for global “vaccines-plus” action 

I end with two long-term scenarios, just to record what I considered the most important at the time of writing:

An optimistic scenario. There’s some critical threshold of disability caused by the pandemic, as well as global supply chain malfunctions from the ever-increasing pace of immunity evading variants. Upon crossing this threshold, health officials, the business sector and/or government representatives understand, that the only way out is to go for the exit – i.e. an elimination strategy. It can be done, but not if you insist traditional epidemiological models are the reality, instead of just ways to simplify some part of it. There’s a paper coming out, which outlines how elimination can be achieved with mass testing; will add link when it’s out. [Note that it is clearly disinformation to state, that talking about elimination means advocating for an eternal lockdown.] Depending on your belief structure, the elimination strategy may seem far-fetched right now, but nonlinear impacts of not doing it can accumulate fast, if and when the pandemic continues its course instead of going away. 

A pessimistic scenario. Finnish Health officials await for a scientific consensus, which keeps proceeding at the pace of Planck’s principle (i.e. every step forward requires the funeral of an influential person keen on retaining the status quo). People “Swedify” and grow complacent, quick to normalise every new turn to the worse. We go back to accepting mortality rates of the pre-antibiotic era, until a new type of vaccine is created, which handles all potential variants. The vaccine is refused by some 5% of the population, from which forms the basis of a polarised societal system. In this system, the official services which refuse the unvaccinated, are replaced by underground / black market equivalents catering to their needs. The default option for countering the next pandemic becomes wait for the vaccine because we learned that anything else is ridiculous and a conspiracy theory. Then, while twiddling our thumbs, the next pandemic kills a billion people, which due to global interconnectedness, permanently changes the lives of several generations.

Tell me I’m wrong.

[with thanks to Kaisa Saurio for helpful comments]

Koronataistelu muuttuu sissisodaksi

Most people in Finland want to protect others from COVID, wheras decision makers and the media are planning celebrations of the end of the pandemic. Meanwhile, the healthcare system is getting overwhelmed fast. The only solution may be self-organisation.

Maaliskuun lopulla ennustin, että tulemme avaamaan yhteiskunnan liian aikaisin. Ennen kesälomia yritin varoitella toistamasta deltamuunnoksen kohdalla samaa virhettä, joka edellisten varianttien tapauksessa oltiin tehty. Kesällä kausivaihtelutoiveet saivat kyytiä, ja delta murtautui Salpalinjan läpi – yhteisen kamppailun sijaan kuitenkin päätettiin, että kansalaisille (lue: aikuisille) rokoteaseistusta tarjoamalla vihollisen metkuista ei tarvitsisi välittää.

En ole ennen kokenut samanlaista ristiriitaa kansainvälisiin kokemuksiin perustuvien suositusten ja suomalaisen median välillä. Olin ällistynyt:

“Me haluamme avata yhteiskunnan, me tulemme sen tekemään […] Me luovumme näistä kaikista rajoituksista, mitä meillä on. Se on hallituksen tahto.” (linkki)

“Korona loppuu siinä vaiheessa, kun kukin meistä itse päättää lakata pelkäämästä” (linkki)

Alla olevasta kuvasta näkyy, että yli 75% kansalaisista pitää suojautumistoimia edelleen tarpeellisena:

Olen yrittänyt kertoa ihmisten jatkuvaa suojautumista ihmetteleville toimittajille, etteivät ihmiset ole suosituksia sokeasti noudattavia robotteja, vaan sopeuttavat toimintaansa tilannekohtaisesti ja ajan myötä muuttuvaan riskiarvioon pohjaten. Tämä on ollut monille vaikea ymmärtää, ja koko pandemian ajan hallitukset ja “asiantuntijat” ovat pelänneet laajamittaista paniikkia, jos ihmisille annetaan liian huolestuttavaa informaatiota. Aiheesta on olemassa erinomainen blogipostaus ja olen itsekin kirjoittanut itseohjautuvuuden tärkeydestä, joten sanottakoon vain, että tämä on tieteellisen kirjallisuuden näkökulmasta päätöntä. Keinotekoisen turvallisuudentunteen pakkosyöttäminen kansalaisille johtaa ongelmiin.

Tähän väliin on hyvä muistuttaa mieliin, että taistelu virusta vastaan on taistelua esim. monielinvaurioita, aivovammoja ja pitkäaikaisia työ-/koulupoissaoloja vastaan, kuolemista puhumattakaan. Viruksen kanssa eläminen tarkoittaa näiden lisääntymisen kanssa elämistä.

Takaisin sodankäyntiin. Perinteisessä sodankäynnissä voidaan karkeasti erotella kaksi keinovalikoimaa:

a) Ne joilla saadaan aikaan nopeasti laaja-alainen vaikutus (panssarivaunupataljoonat aavikolla, mattopommitukset kaupungissa, laivasto avomerellä). Nämä keinot mahdollistaa korkean tason koordinaatio, ja koronatilanteessa niitä voi verrata massarokotuksiin, liikkumisrajoituksiin, rajojen terveysturvallisuuden varmistamiseen karanteenein, sekä testaa-jäljitä-eristä -infrastruktuuriin. Vuonna 2020 Suomessa näitä ajettiin puolivillaisesti, yllättyen yhä uudelleen asioista, jotka eivät vaikuttaneet kovin yllättäviltä.

b) Toinen kategoria sisältää keinoja, joilla saavutetaan pieniä paikallisia voittoja, mahdollisesti vuosien tai vuosikymmenten kuluessa kerääntyen (autonomisesti toimivat sissiryhmät tai muut paikallisväestöön integroituneet erikoisjoukot). Näissä keinoissa “johtoportaalla”, mikäli sellaista on, ei edes välttämättä ole ajantasaista tietoa siitä, mitä joukot tekevät ja missä. Koronatilanteessa niitä voi verrata omatoimiseen pikatestaukseen ennen tapaamisia, ilmanpuhdistinten hankkimiseen työpaikoille ja kouluihin, (FFP2-)maskien käyttöön tilannekohtaisesti, ja kuplautumiseen, ts. vain tietyn porukan kanssa tapaamiseen sekä flunssaoireista tälle porukalle tiedottamiseen. Vuoden 2021 syksyyn asti tämä kategoria pääosin puuttui Suomen koronavasteesta.

Mutta emmekö voisi vain suojella riskiryhmiä? Toki, mutta vaikkei tämä tarkoittaisikaan miljoonan ihmisen eristämistä, on mahdotonta tietää, tuleeko tapaamasi henkilö tapaamaan jonkun, joka ei ole voinut ottaa rokotetta – tai on ottanut 1-2 annosta, mutta teho on ehtinyt hiipua. Onneksi tämä toimii myös toisin päin: suojautumalla voi suojata paljon suurempaa porukkaa, kuin tulee ajatelleeksi. Kysymykseksi muodostuukin: “Ketään ei jätetä” vai “ketäs jätettäisiin jotta ei tarvitsisi tehdä vaivalloisia asioita?”

Kysymykseksi muodostuukin: “Ketään ei jätetä” vai “ketäs jätettäisiin jotta ei tarvitsisi tehdä vaivalloisia asioita”?

Suomessa on pitkälti tukahdutettu keskustelu eliminaatiostrategiasta, vaikka se onkin ainoa tunnettu pitkän tähtäimen ratkaisu pandemioihin, jotka aiheuttavat yleisvaarallista tartuntatautia. Poliitikkojen ja virkamiesten on kuitenkin vaikea sitoutua mihinkään, mikä saattaisi nostaa heidät tikunnokkaan. Viranhaltijalle on turvallista tehdä niin, kuin kaikki muutkin tekevät; parasta politiikkaa on vastuuttaa kansalaisia sen sijaan, että virkakoneisto lähtisi suorittamaan jotain vaivalloista, mikä voi epäonnistua. Nyt, kun tälle linjalle on lähdetty uuden maskisuosituksen myötä, realisti valmistautuu pitkään sissisotaan, jossa yllämainitun a-osaston keinoihin ei voi luottaa – vaikka toivo toki elää.

Ehkä hallitus voisikin antaa maskisuosituksen tapaisen, virallisen “oman harkinnan mukaan” toteutettavan ilmahygieniasuosituksen, pikatestaussuosituksen ja kuplautumissuosituksen. Virkamiesten haasteet toteuttaa tehtäviään tuovat suomalaisille erinomaisen tilaisuuden oppia paikallisesti itseorganisoituvaa turvallisuustoimintaa. Mutta kokonaisstrategian epäonnistumista ei voi vierittää rokottamattomille, niin kätevää kuin se olisikin kaiken epidemian vähättelyn jälkeen.

Toimimalla nyt omatoimisesti ennakoiden – pikatestit, FFP2-maskit (myös uudelleenkäytettynä), tuuletus, ilmanpuhdistus, kontaktien rajoittaminen – voimme vielä estää mustan joulun.

Pandemia, irtikytkeytymiskyvykkyys ja mitä sitten?

This post lays out, in a nutshell, why I care about pandemics and how I think we should reasonably treat them.

Päivitys 23.12.2021: Alkuperäinen kirjoitus oli kesäkuussa 2021. Kirjoitus tarkastettu tällä päivämäärällä, ja todettu entistäkin ajankohtaisemmaksi (päivitetty ainoastaan Olet tässä -kuva).

Kysymys: Miksi pandemioista pitäisi välittää?

Vastaus: Tiedämme, että historiallisesti pandemioiden kuolonuhrit noudattavat äärimmäisen paksuhäntäistä todennäköisyysjakaumaa (esim. GPD-jakaumasta* todennäköisyys yli miljardin kuolonuhrin pandemialle ~1%).

(*parametrit: xi = 1.62, mu = 0, beta = 1.1747 * 10^6; ks. tämä)

Tiedämme myös, että riskiarvio on alakanttiin, koska globaali verkostoituneisuus on viimeisen 100 vuoden aikana lisääntynyt räjähdysmäisesti. Tämä lisää erilaisten dominoefektien todennäköisyyttä, jolloin seuraukset voivat olla tuhoisat (ks. esim. tämä tai tämä). Koronapandemia oli tätä taustaa vasten erinomainen valmiusharjoitus, sillä se ei pyyhkinyt suurta osaa ihmiskuntaa planeetalta – mikä on pitkällä tähtäimellä paitsi mahdollista, myös todennäköistä, mikäli kaikkialta pääsee kaikkialle kaiken aikaa (ks. tämä).

Kysymys: Mitä tarkoitat, kun sanot “vanha normaali”?

Vastaus: Tarkoitan 1900-luvun loppupuolella kehittynyttä mielialaa, jossa ajateltiin, että 1) pandemioista ei tarvitse välittää ja 2) naiivi skientismi on (epävarmuustekijöiden myöntämisen ja kontrolloinnin sijaan) ratkaisu käytännössä kaikkiin ihmiskuntaa kohtaaviin ongelmiin.

Kysymys: Mitä tarkoitat, kun sanot “uusi normaali”?

Vastaus: Tarkoitan tilannetta, jossa yhteiskunnan jatkuvuus varmistetaan, jotta voidaan nauttia saavutetuista eduista kuten vapaudesta, terveydestä ja hyvästä elämästä.

Kysymys: Miltä tämä sitten näyttäisi?

Vastaus: Jokapäiväinen elämä näyttäisi samalta kuin vuonna 2019, lukuunottamatta sitä, että aggressiivisten tartuntatautien esiintymisalueille matkustavien tulisi palatessaan käydä luotettavassa testissä tai viettää aikaa esim. karanteenihotellissa. Meillä olisi lisäksi arsenaalissamme irtikytkeytymiskyvykkyyttä: uusien, vakavien patogeenien ilmaantuessa jossain päin maailmaa, voisimme pystyttää palomuureja globaalin virusverkoston oville. Tämä pitäisi voida tehdä mahdollisimman vähän ihmisten elämää ja yhteiskunnan toimintoja häiriten – tavoitteena olisi, ettei se näkyisi millään tapaa jokapäiväisessä elämässä (rajojen yli säännöllisesti esim. työnsä vuoksi liikkuvat voisivat jatkaa liikkumista haettuaan siihen luvan).

Irtikytkeytyminen olisi aina väliaikaista ja sitä lyhyempää, mitä nopeammin uhkaavan patogeenin riskiarviointi saataisiin tehtyä. Sen hyväksyttävyyttä tulisi arvioida kuuntelemalla kaikkia kansan sosioekonomisia luokkia: ei ole lainkaan itsestäänselvää, että varakkaiden tulisi voida matkustaa (aina, kaikkialle, ja kaiken aikaa), mikäli se tarkoittaa haavoittuvampien ryhmien elämän merkittävää häiriintymistä (esim. kirjastojen ja muiden julkisten palveluiden sulku, tulonmenetykset ja vaikeasti toteutettavat etätyövaatimukset, jne.)

Käytännössä tämä tarkoittaisi hälytysjärjestelmää, jonka lauetessa testausta ja karanteeneja otettaisiin käyttöön mieluummin liian nopeasti kuin liian hitaasti, sillä mikäli järjestelmä pettää ja uusi patogeeni pääseekin maahan, kansalaisten elämä häiriintyy mahdollisesti hyvinkin merkittävästi (ks. vuoden 2020 keväällä alkanut sulkujojoilu läntisellä pallonpuoliskolla). Toisin sanoin: liikkumis- ja muut rajoitukset maan sisällä ovat seurausta rajatoimien epäonnistumisesta.

Liikkumis- ja muut rajoitukset maan sisällä ovat seurausta rajatoimien epäonnistumisesta.

Atlantinpuolisessa Kanadassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa on viimeisen reilun vuoden aikana kehitetty toimintamalleja tämän toteuttamiseksi, ja aiheesta opitaan koko ajan lisää. Suomesta koronavirus on käytännössä eliminoitu useita kertoja – muualla maassa tosin HUS:ia tehokkaammin – joten tähän on meillä moniin maihin nähden hyvät edellytykset. Rajoituksia täälläkin on kuitenkin jouduttu jatkamaan, koska niiden aiheuttama vaivannäkö on ehkä arvioitu pienemmäksi, kuin rajojen terveysturvallisuuden turvaamisen aiheuttama vaivannäkö.

Kysymys: Kuulostaa kamalan hankalalta ja meillähän on jo rokote?

Vastaus: Olen huolissani neljästä asiasta, mikäli eliminaatio-/segmentaatiostrategiaa ei oteta käyttöön, tai irtikytkeytymiskyvykkyyttä aleta pikimmiten rakentamaan:

  1. Uudet variantit. Kuinka kauan haluamme tanssia uusien boosteri- ja kausirokotusten kanssa toivoen, että sellainen voittaa kilpajuoksun uutta virusvarianttia vastaan?
  2. Pitkä COVID. Mitä riskeeraamme altistamalla rokottamattomat ihmisryhmät taudille?
  3. Kansalaisvaltioiden lisääntynyt riippuvuus lääkeyhtiöjättiläisistä. Onko se toivottavaa?
  4. Seuraava pandemia. Jos emme muuta mitään, kuinka paljon haluamme lyödä vetoa sen puolesta, että saamme ensi kerralla rokotteen ennen kuin korjaamaton vahinko on tapahtunut?

Kuten THL:n seminaarissa esitin, meidän tulisi tehdä kansana päätöksiä siitä, millaisia arvoja haluamme toteuttaa pandemiauhkien kanssa toimiessa. Kun tämä on yhdessä sovittu, pienemmille yksiköille (AVIt, maakunnat, kaupungit, kylät, naapurustot, perheet, yksilöt) täytyy antaa autonomiaa toteuttaa koonsa puolesta omaan vaikutuspiirinsä kuuluvia käytännön torjuntatoimien toteutuksia, omia vahvuuksiaan hyödyntäen. Mutta parasta olisi, jos proaktiivinen ja tehokas viranomaisvaste pääosiltaan poistaisi kansalaisten tarpeen käyttää omia resurssejaan tartuntataudin selättämiseksi.

Haluan korostaa, että tämä ei ole mikään “Rajatkii!”-sotahuuto. Esimerkiksi verkostotieteen pohjalta voidaan kylmän viileästi tehdä johtopäätös, että resilienttien järjestelmien osat eivät ole kaikki yhteydessä toisiinsa kaiken aikaa (ks. esim. tämä). Mika Salmisen sanoin: Eihän korona itsestään mistään ilmesty, vaan rajojen yli se tulee.

Kiinnostuneille tutkimusviitteitä alla.

Tässä vielä 3,5 minuuttia pähkinänkuorta siitä, mitä “laipiointi” eliminaatio- / segmentaatiostrategiassa tarkoittaa. Video on pätkä Arjen Resilienssi -webinaarista; sanon siinä tartuntojen olevan menossa kohti nollaa, koska tapahtuma oli ennen kesäkuun lopun deltaorgioita.


  • Baker, M. G., Wilson, N., & Blakely, T. (2020). Elimination could be the optimal response strategy for covid-19 and other emerging pandemic diseases. BMJ, 371, m4907. https://doi.org/10/ghqk9h
  • Balsa-Barreiro, J., Vié, A., Morales, A. J., & Cebrián, M. (2020). Deglobalization in a hyper-connected world. Nature Palgrave Communications, 6(1), 1–4. https://doi.org/10/gjfxwz
  • Flyvbjerg, B. (2020). The law of regression to the tail: How to survive Covid-19, the climate crisis, and other disasters. Environmental Science & Policy, 114, 614–618. https://doi.org/10/gjkjwz
  • Hansson, S. O. (2004). Fallacies of risk. Journal of Risk Research, 7(3), 353–360. https://doi.org/10/c7567q
  • Horton, R. (2021). Offline: The case for No-COVID. Lancet397(10272), 359. https://doi.org/10.1016/S0140-6736(21)00186-0
  • Hyvönen, A.-E., Juntunen, T., Mikkola, H., Käpylä, J., Gustafsberg, H., Nyman, M., Rättilä, T., Virta, S., & Liljeroos, J. (2019). Kokonaisresilienssi ja turvallisuus: Tasot, prosessit ja arviointi [Raportti]. Valtioneuvoston kanslia. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161358
  • Iwata, K., & Aoyagi, Y. (2021). Elimination of covid-19: A practical roadmap by segmentation. BMJ, n349. https://doi.org/10/gjqpxt
  • Käyttäytymistieteellisen neuvonantohankkeen työryhmä. (2021). Vaikuttavat valinnat päätöksenteon tukena: Käyttäytymistieteellinen neuvonanto -hankkeen loppuraportti [Sarjajulkaisu]. Valtioneuvoston kanslia. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/163138
  • Matti TJ Heino, Markus Kanerva, Maarit Lassander, & Ville Ojanen. (2021). Koronaväsymystä? Vai inhimillistä kyllästymistä, turhautumista, tottumista ja pyrkimystä normaaliin (Käyttäytymistieteellisen neuvonantoryhmän raportteja). https://vnk.fi/hanke?tunnus=VNK127:00/2020
  • Martela, F., Hankonen, N., Ryan, R. M., & Vansteenkiste, M. (2020). Motivating Voluntary Compliance to Behavioural Restrictions: Self-Determination Theory–Based Checklist of Principles for COVID-19 and Other Emergency Communications. European Review of Social Psychology. 10.1080/10463283.2020.1857082
  • Morales, A. J., Norman, J., & Bahrami, M. (Toim.). (2021). COVID-19: A Complex Systems Approach. STEM Academic Press. https://stemacademicpress.com/stem-volumes-covid-19
  • Priesemann, V., Balling, R., Brinkmann, M. M., Ciesek, S., Czypionka, T., Eckerle, I., Giordano, G., Hanson, C., Hel, Z., Hotulainen, P., Klimek, P., Nassehi, A., Peichl, A., Perc, M., Petelos, E., Prainsack, B., & Szczurek, E. (2021). An action plan for pan-European defence against new SARS-CoV-2 variants. The Lancet, S0140673621001501. https://doi.org/10/ghtzqn
  • Priesemann, V., Brinkmann, M. M., Ciesek, S., Cuschieri, S., Czypionka, T., Giordano, G., Gurdasani, D., Hanson, C., Hens, N., Iftekhar, E., Kelly-Irving, M., Klimek, P., Kretzschmar, M., Peichl, A., Perc, M., Sannino, F., Schernhammer, E., Schmidt, A., Staines, A., & Szczurek, E. (2021). Calling for pan-European commitment for rapid and sustained reduction in SARS-CoV-2 infections. The Lancet, 397(10269), 92–93. https://doi.org/10/ghp8kb
  • Rauch, E. M., & Bar-Yam, Y. (2006). Long-range interactions and evolutionary stability in a predator-prey system. Physical Review E73(2), 020903. https://doi.org/10/d9zbc4
  • Siegenfeld, A. F., & Bar-Yam, Y. (2020). The impact of travel and timing in eliminating COVID-19. Nature Communications Physics, 3(1), 1–8. https://doi.org/10/ghh8hg
  • World Health Organization Regional Office for Europe. (2020). Pandemic fatigue: Reinvigorating the public to prevent COVID-19: policy considerations for Member States in the WHO European Region (WHO/EURO:2020-1160-40906-55390). Article WHO/EURO:2020-1160-40906-55390. https://apps.who.int/iris/handle/10665/335820

Self-determined and self-organised: Fighting pandemics on the appropriate scales

The video is a Finnish talk I gave as part of a webinar series of the Institute for Health and Welfare (THL). I discuss the three scales of pandemic response: That of a) self-determined individuals, b) self-organised communities and c) governmental strategy choice in aiding these. Related, highly unpolished thoughts in English below. Slides here!

How should we think about changing people’s behaviour to mitigate pandemic threat? The starting point is to consider targets of interventions as complex systems. This means that biopsychosocial determinants such as capability, opportunity and motivation act together to create the current state of a system which is a person; aggregates of individuals define the state of a system which is a household, aggregates of which form a community, a society, and so forth. Each of these systems is of a different size, i.e. scale, and fulfills multiple roles in pandemic response – the redundancy brought about by overlap of functions performed by each element (say, individuals’ social distancing, and a community’s agreement to postpone cultural events to mitigate physical contact) is what largely ensures resilience of a system in crisis situations. In other words, information about intervention targets need to be framed as taking place within multi-level socio-ecological system, where tradeoffs between intervention nuance and scale exist. Figure below depicts this idea, and also underlines the mismatch when a large-scale unit, such as the government, attempts to dictate specifics of how e.g. schools or kindergartens should arrange their safety procedures, instead of acknowledging that “people are experts of their own environment”.

The above picture depicts a complexity profile, here a heuristic tool for considering intervention ownership. Any pandemic response must strike a balance between interventions that reach large audiences but (in spite of e.g. digital mass tailoring) are relatively homogenous, and interventions that reach small audiences but are highly tuned to their contexts. As long as the system performing the intervention remains the same, there is a fundamental tradeoff between complexity and scale, although changes in the system may allow increasing the area under the curve. Only individuals or small groups can perform ultra-local actions, and there are efforts where a larger governance structure is inevitable; those actions should be handled by agents at the appropriate scale. For example, a group of friends can come up with ideas to mingle safely, while e.g. city officials must make the decision to require quarantines and testing of incoming travellers. Horizontal axis depicts increasing audience size, from individuals to families, communities and countries. Blue line indicates the amount of nuance each entity can take into account, as depicted on the vertical axis.

Recently, we collected a sample of about 2000 people, who answered a survey on social psychological factors affecting personal protective behaviours such as mask use. As may be obvious, there are many open questions regarding implications of a cross-sectional analysis to the “real world”. Empirically evaluated social psychological phenomena are always embedded in time, making them to an extent idiographic and contextual, hence any generalisations to policy actions have to be considered in the light of nomothetic knowledge of complex systems. That is, the question of how we increase protective behaviours in the society is a multifaceted problem, requiring any actions to acknowledge the complexity of the system the behaviours take place in, and how they interact with other actions affecting community transmission. In my view, this is best done with the classical statement “First, do no harm” in mind.

A foremost condition for responsible application of science-based policy is a consideration of how the decision ought to be done, such that the costs of null effects are minimal. Finland has undertaken a suppression strategy common to European and Northern American countries, where increasingly stringent restrictions are gradually put in place while case numbers rise, and removed while cases decline. This sets different demands to individuals’ protective motivation and other personal resources (aka “pandemic fatigue”), compared to an elimination strategy, where relatively short but highly aggressive measures are taken to draw cases to zero. In the latter approach, most restrictions are lifted from case-free communities or countries, while applying border testing and quarantines to ensure the continued safety of the region’s inhabitants. In this latter case, provided that that future outbreaks are small and/or travel from regions with ongoing community transmission is low, local elimination ensues, and failures to increase protective behaviours imply – by necessity – a smaller impact than when attempted in a locale, safety of which depends mostly on personal protective behaviours.

Another consideration is that of systemic negative unintended side-effects of applying behavioural science recommendations to policy. Based on nomothetic knowledge of complex social systems and the results presented here, it is possible to give the following recommendations:

  1. Citizens’ sense of autonomy in choosing how to carry out the official pandemic mitigation recommendations should be fostered, without overlooking the necessity of feeling competence as well as camaraderie in the actions. This can be done with communication but perhaps more importantly, by facilitating people’s self-organisation tendencies and empowering them to design their own local responses, at the lowest scale (individual, family, neighbourhood, city/town, county, etc.) each of which is feasible to perform. This ensures local strengths get maximally applied, without severing functions, which are invisible to a governmental authority.
  2. Local norms (family, friends, other people in the indoor spaces one visits) ought to be stewarded to the direction which is necessary for pandemic control; this can again be done via communication, but based on literature on mitigating pandemics, it’s possible to hypothesise longer-lasting behavioural effects stemming from involving agentic individuals in the risk management of their surroundings.

Recommended reading:

  • Baker, M. G., Wilson, N., & Blakely, T. (2020). Elimination could be the optimal response strategy for covid-19 and other emerging pandemic diseases. BMJ, 371, m4907. https://doi.org/10/ghqk9h
  • Balsa-Barreiro, J., Vié, A., Morales, A. J., & Cebrián, M. (2020). Deglobalization in a hyper-connected world. Nature Palgrave Communications, 6(1), 1–4. https://doi.org/10/gjfxwz
  • Behaviour Change Science & Policy -projekti: http://linktr.ee/besp
  • Flyvbjerg, B. (2020). The law of regression to the tail: How to survive Covid-19, the climate crisis, and other disasters. Environmental Science & Policy, 114, 614–618. https://doi.org/10/gjkjwz
  • Hansson, S. O. (2004). Fallacies of risk. Journal of Risk Research, 7(3), 353–360. https://doi.org/10/c7567q
  • Horton, R. (2021). Offline: The case for No-COVID. Lancet, 397(10272), 359. https://doi.org/10.1016/S0140-6736(21)00186-0
  • Hyvönen, A.-E., Juntunen, T., Mikkola, H., Käpylä, J., Gustafsberg, H., Nyman, M., Rättilä, T., Virta, S., & Liljeroos, J. (2019). Kokonaisresilienssi ja turvallisuus: Tasot, prosessit ja arviointi [Raportti]. Valtioneuvoston kanslia. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161358
  • Iwata, K., & Aoyagi, Y. (2021). Elimination of covid-19: A practical roadmap by segmentation. BMJ, n349. https://doi.org/10/gjqpxt
  • Käyttäytymistieteellisen neuvonantohankkeen työryhmä. (2021). Vaikuttavat valinnat päätöksenteon tukena: Käyttäytymistieteellinen neuvonanto -hankkeen loppuraportti [Sarjajulkaisu]. Valtioneuvoston kanslia. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/163138
  • Matti TJ Heino, Markus Kanerva, Maarit Lassander, & Ville Ojanen. (2021). Koronaväsymystä? Vai inhimillistä kyllästymistä, turhautumista, tottumista ja pyrkimystä normaaliin (Käyttäytymistieteellisen neuvonantoryhmän raportteja). https://vnk.fi/hanke?tunnus=VNK127:00/2020
  • Martela, F., Hankonen, N., Ryan, R. M., & Vansteenkiste, M. (2020). Motivating Voluntary Compliance to Behavioural Restrictions: Self-Determination Theory–Based Checklist of Principles for COVID-19 and Other Emergency Communications. European Review of Social Psychology. 10.1080/10463283.2020.1857082
  • Morales, A. J., Norman, J., & Bahrami, M. (Toim.). (2021). COVID-19: A Complex Systems Approach. STEM Academic Press. https://stemacademicpress.com/stem-volumes-covid-19
  • Priesemann, V., Balling, R., Brinkmann, M. M., Ciesek, S., Czypionka, T., Eckerle, I., Giordano, G., Hanson, C., Hel, Z., Hotulainen, P., Klimek, P., Nassehi, A., Peichl, A., Perc, M., Petelos, E., Prainsack, B., & Szczurek, E. (2021). An action plan for pan-European defence against new SARS-CoV-2 variants. The Lancet, S0140673621001501. https://doi.org/10/ghtzqn
  • Priesemann, V., Brinkmann, M. M., Ciesek, S., Cuschieri, S., Czypionka, T., Giordano, G., Gurdasani, D., Hanson, C., Hens, N., Iftekhar, E., Kelly-Irving, M., Klimek, P., Kretzschmar, M., Peichl, A., Perc, M., Sannino, F., Schernhammer, E., Schmidt, A., Staines, A., & Szczurek, E. (2021). Calling for pan-European commitment for rapid and sustained reduction in SARS-CoV-2 infections. The Lancet, 397(10269), 92–93. https://doi.org/10/ghp8kb
  • Rauch, E. M., & Bar-Yam, Y. (2006). Long-range interactions and evolutionary stability in a predator-prey system. Physical Review E, 73(2), 020903. https://doi.org/10/d9zbc4
  • Siegenfeld, A. F., & Bar-Yam, Y. (2020). The impact of travel and timing in eliminating COVID-19. Communications Physics, 3(1), 1–8. https://doi.org/10/ghh8hg
  • World Health Organization Regional Office for Europe. (2020). Pandemic fatigue: Reinvigorating the public to prevent COVID-19: policy considerations for Member States in the WHO European Region (WHO/EURO:2020-1160-40906-55390). Article WHO/EURO:2020-1160-40906-55390. https://apps.who.int/iris/handle/10665/335820

Tuhoutumattomuuden tiellä: henkinen kriisinkestävyys

Tuhoutumattomuuden tiellä -juttusarjassa tarkastellaan keinoja shokeista selviytymiseen.

Varoitus: mikäli a) olet luonteeltasi huoleton ja sinun on helppo sopeutua äärimmäisiin tilanteenmuutoksiin, ja/tai b) pääasiallinen tapasi selviytyä elämästä on olla ajattelematta ikäviä asioita, tämä kirjoitus tuskin palvelee hyvinvointiasi.

Turvallisuuskomitea järjesti 18.5.2015 kutsuvierasseminaarin aiheella henkinen kriisinkestävyys (tiivistelmää seminaarista ja Martti Ahtisaaren puhe kokonaisuudessaan täällä). Pääsin tilaisuudessa osallistumaan mielenkiintoiseen keskusteluun kriiseistä selviytymisestä ja niihin varautumisesta.

Psykologi, avustustyöntekijä Ferdinand Garoff kertoo kriisin vaiheista. Missä kohdassa uskot yksilöllä olevan eniten vaikutusmahdollisuuksia?

Kansallisella tasolla Puolustusvoimat määrittelee henkisen kriisinkestävyyden näin: “Henkisellä kriisinkestävyydellä tarkoitetaan kansakunnan kykyä kestää turvallisuustilanteiden aiheuttamat henkiset paineet, selviytyä niiden vaikutuksilta ja nopeuttaa kriiseistä toipumista”. Yhteiskunnan turvallisuusstrategian kolme tehtävää ovat opetustoimen ylläpito, kulttuuri-identiteetin vaaliminen (mm. muinaismuistoja suojelemalla) ja hengellisten palveluiden turvaaminen (mm. kansankirkon toiminnan ylläpito).

Tässä kohtaa mieleni tekee älähtää, sillä maallistuneelle yksilölle ei viimeisistä tunnu paljoakaan iloa koituvan. Ymmärrän kuitenkin, että kriisin iskiessä kansallisella tasolla, yhteenkuuluvuuden tunne ja uskonto auttavat monia. Silti kysymys herää siitä, millainen voisi olla sekulaarisen yksilön oma turvallisuusstrategia, ja kuinka henkiseen iskunkestävyyteen voisi vaikuttaa silloin, kun asiat ovat vielä hyvin (lue: hallittavissa)? Kysymys ei ole uusi:

“Onnekkaimmatkin meistä taajaan kohtaavat kurjuutta ja vakavia vastoinkäymisiä elämän taipaleella; mielen vahvistamisen tällaisia epäonnen iskuja vastaan tulisi olla  elämämme ensisijaisista tutkimuskohteita ja pyrkimyksiä.”

Thomas Jefferson, 1763

Olen eräässä aiemmassa kirjoituksessa esitellyt adaptiivisen maaston käsitteen, perustellen monipuolistumisen ja jatkuvan uudistumisen lisäksi varautumisen olevan välttämätöntä selviytymiselle. Mutta kuinka varautua odottamattomaan?

2000-luvun länsimaissa esimerkiksi Jeffersonin aikaa riivanneet taudit ovat entistä harvinaisempia, mutta omassakin perhe- ja ystäväpiirissäni menetyksiä ovat jo aiheuttaneet mm. auto-onnettomuudet, syöpäkasvaimet, sydän- ja verisuonitaudit, katuväkivalta, työuupumus ja masennus. Lisäksi keskimääräiselle ihmiselle käy lukemattomia läheltä piti -tilanteita, joista suurimmasta osasta hän ei edes ole tietoinen; syöpäsolu lakkaakin jakautumasta, humalainen kuski kaasuttaa punaisia päin viisi minuuttia sen jälkeen, kun olet ylittänyt suojatien, työpaikan konkurssi estyy, orastava kansainvälinen konflikti ratkaistaan neuvotteluin.

Sivuhuomio: ei muuten ole syytä uskoa, että väkivaltaisten konfliktien määrä olisi laskussa, päin vastoin: on arvioitu, että yli 10 000 kuolonuhria vaativa sota on globaalisti kolmisen kertaa todennäköisempi, kuin miltä se edellisen 70:n vuoden perusteella tuntuu.

Tieteellinen tieto siitä, mikä ihmisen saa selviytymään ja jopa kasvamaan trauman seurauksena, on laajaa mutta yllättävän heikkolaatuista [1], ja tutkijoita onkin kehotettu korvaamaan määrää laadulla [2] (maksumuuriton johdanto traumanjälkeisestä kasvusta tehtyyn tutkimukseen täällä).

Esittelen siis länsimaisen psykologian pohdintojen sijaan alla kolme itselleni mieluista, itämaisesta filosofiasta peräisin olevaa ehdotusta kriisinkestävyyden kehittämiseen. Jaottelen ne kolmeen eri “riskitasoon” sen mukaan, kuinka mahdollisena pidän niiden soveltamisesta juontuvia ei-haluttuja sivuvaikutuksia.

Riskitaso 1: Harjoita suhtautumistapaasi

Buddhalaisessa mielenfilosofiassa puhutaan “kahdesta kohteensa läpäisevästä nuolesta”. Mieltä järkyttävä tapahtuma on ensimmäinen nuoli; tämä on usein hallitsemattomissa. Toinen nuoli iskee meihin, kun jäämme miettimään, millä kaikilla tavoin tapahtuma olikaan harmillinen. Vaikka voisimmekin väistää jälkimmäisen nuolen, usein jäämme typerinä kiroamaan kohtaloamme.

Toisenlaista näkökulmaa kuvastaa tämä (klassista kiinalaista tarinaa mukaileva) kertomus:

Olipa kerran Martti Maanviljelijä. Eräänä aurinkoisena päivänä Martin kyntöhevonen päättää vaihtaa alaa ja karata aitauksestaan. Martin naapurit tästä kuultuaan tulevat esittämään surunvalituksiaan; “kuinka harmillinen tapahtuma!”. Martti tähän toteaa tyynesti “niin, suottaapi olla”. Seuraavana päivänä kyntöhevonen palaa, tuoden mukanaan kolme villihevosta (kyllä, vielä oli villihevosia). Naapurit ihmettelevät äimän käkenä, “onpas upea tuuri!”, mihin Martti taas toteaa “niin, suottaapi olla”.

(Kuvalähde ja alkuperäistarina)

Kuinkas käykään, seuraavana päivänä Martin poika – juuri ennen yliopiston humanistisen tiedekunnan pääsykokeita – katkaisee kirjoituskätensä pudottuaan kesytyshommissa hevosen selästä. “Kävipäs kurjasti!”, naapurit päivittelevät taas, mihin Martti jälleen “niih, suottaapi olla”. Sairaalassa Martin poika tapaa kauniin lääkäriopiskelijan, rakastuu ja päättää itsekin opiskella lääkäriksi. Arvannet naapurien ja Martin välisen keskustelun.

Tarinan opetus? On ylimielistä kuvitella tietävänsä, ovatko jonkin tapahtuman seuraukset hyviä vai huonoja. Henkilökohtaista tragediaa yhtään vähättelemättä, jopa tieto siitä, että sairastat kuolemaan johtavaa tautia, saattaa aiheuttaa paljon hyvää ympärilläsi (kun ystäväsi alkavat ajattelemaan elämän rajallisuutta ja sitä, kuinka he oikeastaan haluavat omansa viettää, ties millainen dominovaikutus siitä voi syntyä).

Tämä ei siis tarkoita, että asioihin pitäisi suhtautua etääntyneesti tai väliinpitämättömästi: jos emme kerran voi tietää, mitä jostain seuraa, kannattaisiko odottaa siitä seuraavan aina jotain hyvää? Hyvien seurausten arvuuttelu toimii myös kätevänä luovuusharjoitteena, mutta kannattaa miettiä, kuinka suuren osan elämästään haluaa käyttää tuntemattoman tulevaisuuden spekulointiin (esim. käsillä olevan hetken kokemisen sijaan, ks. seuraava osio).

Sivuhuomio: joillekin ihmisille on helpottavaa ajatella kaikilla tapahtumilla olevan tarkoituksensa. Itse en tällaisesta ajattelutavasta välitä (suhtautumiseni ns. teodikea-ongelmaankin tiivistyy tässä sarjakuvassa); mutta jos se jollekulle toimii, niin mikäs siinä.


Tässä kuvailtuun suhtautumistavan harjoittamiseen ei juurikaan liity riskejä, kunhan muistaa, että tulevien (ei menneiden) tapahtumien todennäköisyyksiin voi usein vaikuttaa.

Ensimmäinen nuoli: työpaikan kahvinkeitin ilmoittaa eräänä perjantai-iltapäivänä kriisin alkaneen. Toinen nuoli: itku ja hammasten kiristys?

Riskitaso II: Opettele kohtaamaan elämä kokonaisuudessaan

Bhikkhu Sumedhan [3] mukaan buddhalainen näkökulma kipuun, stressiin ja sairauteen tiivistyy siihen, että toimitaan moraalisesti ja opitaan ymmärtämään omaa mieltä. Ymmärrys taas rakentuu sellaisen tarkkailun avulla, jossa mielen toimintaa seurataan sivustakatsojana ja opitaan päästämään ajatuksista irti (esimerkiksi hengitykseen keskittyen).

Teoriana on, ettei kipu (ensimmäinen nuoli) aiheuta mielen häiriintymistä, vaan halu päästä kivusta eroon (toinen nuoli). Shinzen Youngia mukaillen; “kärsimys = kipu x ketutus”. Kun kipu opitaan tuntemaan mahdollisimman hyvin ja lopetetaan vastaan pyristeleminen, se ei enää tuota samanlaista kärsimystä, kuin mitä se aikaisemmin aiheutti. Itse olen pärjännyt työmatkat takitta viimeiset kolme talvea tätä tekniikkaa soveltaen (mikä nyt lähinnä tarkoittaa vain sitä, ettei se ole mahdotonta, eli tuskin on kovin yllättävää).

Teoriaan kuuluu siis, ettei elämästä tule valikoida osia niin, että on läsnä miellyttävien asioiden kanssa, epämiellyttäviä vältellen. Sen sijaan sekä miellyttävät, että epämiellyttävät asiat tulisi kohdata mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Pääasiallinen keino tähän on meditaatiolla saavutettava hyväksyvä läsnäolo – ideana on kokemusten salliminen sekä sen ymmärtäminen, etteivät asiat muutu toivomalla tai haluamalla (sen sijaan, muutos havaittavassa maailmassa vaatii toimintaa).


Itsetuntemuksen lisäämisestä (tai kyvystä rauhoittaa itsensä) meditaation avulla tuskin on haittaa. Kuitenkin kaksi asiaa kannattaa huomioida:

1) Kivunhallinnan saavuttaminen saattaa viedä vuosikymmeniä, eikä ole takeita (no, milloin niitä koskaan olisi) siitä, että lumevaikutuksen lisäksi tuloksia edes tulee. Itse en voi vielä vuosikausien harjoituksen jälkeenkään sanoa selkeästi hyötyneeni meditaatiosta, tai edes jollain tapaa edistyneeni harjoituksessa. Ei sillä, että se olisi saanut minut lopettamaan.

2) Eräässä aiemmassa kirjoituksessa mainitsemani “pimeän yön” kokemukset voivat olla hyvinkin rankkoja harjoituksen edetessä (jos tiedät, mitä tarkoitan, Facebookista löytyy nykyään “Dark Night Support Group“-niminen ryhmä, josta saattaa olla hyötyä).

Jos meditaatiota haluaa kokeilla, alkuun pääsee maksutta esimerkiksi calm.com:n harjoitteilla tai (erit. kipu- ja stressikontekstissa) lataamalla tämän lyhyen kirjasen.

Riskitaso III: Rakastu pysymättömyyteen

Kerron toisen tarinan, josta pidän:

Yhdysvaltalainen psykoterapeutti Mark Epstein matkusti 70-luvulla thaimaalaiseen metsäluostariin tavatakseen nimekkään meditaatio-opettaja Ajahn Chahn. Kysyttyään tältä tämän opetuksen ytimestä, tuimakasvoinen munkki hymyili ottaen vesilasin käteensä. “Näetkö tämän maljan? Minulle se on jo rikki. Pidän siitä kovin; se pitää vettä ihailtavasti ja joskus heijastaa auringonvalossa kauniita kuvioita. Jos napautan sitä, siitä lähtee heleä ääni. Mutta kun laitan tämän lasin pöydälle ja tuuli tai oma kyynärpääni pudottaa sen pirstaleiksi lattialle, sanon ‘Tietenkin’. Kun ymmärrän, että lasi on jo rikki, jokainen hetki sen kanssa on arvokas.”

Ei ole mitään, mikä ei helpottuisi tottumuksen voimasta. Siispä tutustuessani pieniin harmeihin, minun pitäisi oppia kärsivällisesti hyväksymään suuremmatkin harmit. (Shantideva)

Onko tällainen näkökulma masentava, negatiivinen, toivoton? On, jos joko luulemme asioiden ympärillämme olevan ikuisia, tai pyrimme välttämään pysymättömyyden ajattelemista… Missä tapauksessa minulla on huonoja uutisia; jokainen ihminen vanhenee, sairastuu ja lopulta kuolee.

Väittäisin, ettei (varsinkaan länsimaissa) suuri osa ihmisistä edes huomaa olevansa terve, nuori ja hyvinvoiva ennen kuin nuo asiat hänen elämästään häviävät. Mutta kuvittele hetki; puhuisitko eri tavalla jos tietäisit, että ystävyys- tai parisuhteesi on juomalasin tavoin jo sirpaleina? Tai jos olisit vain vakuuttunut, että kauniit muistoesineesi rikkoutuvat tai jonain päivänä et enää saa lämmintä vettä suihkussa – täyttäisikö se sinut kiitollisuudella ja arvostuksella, vai murehtimisella ja epätoivolla? Jälkimmäisessä tapauksessa annos kypsää hyväksyntää saattaa auttaa.


Tällainen ajattelu saattaa aiheuttaa toivottomuutta, masennusta, tai halua vieraannuttaa itsensä kaikesta, jonka saattaa joskus menettää. Eksistentiaalinen ahdistus ei koskaan tunnu kovin mukavalta, ellei siihen löydä oikeaa suhtautumistapaa (edelliset osiot saattavat auttaa). Teoriassa kuitenkin elämän väliaikaisuuden tiedostamalla pääsemme tilanteeseen, jossa mikään shokki ei ole menetys, ja jokainen hetki on arvokas.

Nihil perditi – en ole menettänyt mitään, kaikki omistamani on mukanani – kerrotaan eräässä stoalaisessa tekstissä valtakuntansa, perheensä ja vapautensa menettäneen kuninkaan lausuneen. Jokainen voinee valita, haluaako mennä ihan näin pitkälle.

Dosentti, psykiatrian erikoislääkäri Markus Henriksson kertoo mielenterveydestä poikkeusoloissa. Huomaa toiseksi viimeinen kohta.


Jokainen tulee ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan kriisejä elämässään, ja kun hankaluuksia ilmenee, on hyvä olla valmistautunut niihin.

Vaikea kysymys on, kuinka paljon tulisi elämästään käyttää kriisitilanteisiin valmistautumiseen sen sijaan, että keskittyisi “nauttimaan hetkestä”. Sama kysymys tietenkin koskee kaikkia elämän alueita, joilla hyöty tulee vasta jälkijunassa jos koskaan (säästäminen tai koulujen käynti esimerkkeinä).

Itseäni kolme esittelemääni näkökulmaa – odotusten pudottaminen, vaikeiden asioiden kohtaaminen ja väliaikaisuuden hyväksyminen – ovat toistaiseksi palvelleet hyvin.



[1] Jayawickreme, E., & Blackie, L. E. R. (2014). Post-traumatic Growth as Positive Personality Change: Evidence, Controversies and Future Directions. European Journal of Personality, 28(4), 312–331. http://doi.org/10.1002/per.1963
[2] Frazier, P., Coyne, J., & Tennen, H. (2014). Post-Traumatic Growth: A Call for Less, but Better, Research. European Journal of Personality, 28(4), 337–338. http://doi.org/10.1002/per.1970
[3] Schmidlin, A. I. (2011). A Buddhist Perspective on Pain, Stress and Illness. Ladattavissa: http://records.photodharma.net/texts/files-of-pain-stress-and-illness-by-bhikkhu-sumedha

Onnellisuus, nautinto ja merkitys

Kiinnostuin psykologiasta alun perin, koska halusin tietää, mikä ihmisen tekee onnelliseksi. Minua kiinnosti myös, miksi jotkut ulkopuolisen silmin yltäkylläistä elämää viettävät ihmiset voivat olla hyvin onnettomia, vaikka onnellisuuden luulisi olevan kaikkien äärimmäinen päämäärä. Pohdin alla, mitä onnellisuudesta ajattelen tällä hetkellä.

Mitä ensinnäkään on onnellisuus ja miten se nivoutuu hyvinvointiin? Koska onnellisuudelle tai hyvinvoinnille ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä määritelmää, hieman mutkia suoristaen voi ajatella onnellisuuden olevan “hyvää hyvinvointia”, jotakin pelkkää asioista tyydyttävästi suoriutumista mukavampaa (onnellisuuden määritelmästä voi lukea tarkemmin Frank Martelan kirjoituksesta).

Näkökulmia nautintoon.

Tavallisiin onnellisuuden komponentteihin liitetään myönteiset tunteet, merkityksellisyyden kokemukset ja yleinen tyytyväisyys elämään. Tutkijat yleensä edelleen palaavat jollain tasolla antiikin ajatteluun, jossa onni jaettiin hedoniseen (mielihyvän tunteet) ja eudaimoniseen (merkityksellisen elämän eläminen). Aloitetaan siis niistä.

Nautinnon kokeminen

Nautinnon eli hedonian tavoittelu näkyy äärimmillään rock-muusikoiden elämänkertoja lukiessa. Otetaan esimerkeiksi Mötley Crüen basistista kertova Heroine Diaries, Red Hot Chili Peppersin laulajan elämää kuvaava Scar Tissue ja Ozzy Osbournen tarina I am Ozzy; kaikissa toistuu sama teema, jossa muusikot pyrkivät optimoimaan päihteidenkäyttöään ottamalla eri aineita eri syklillä. Ei liene tarpeen mainita, että homma ei useinkaan sujunut niin kuin piti.

[…] when I put it in a syringe with some coke… man, that’s the fast track to heaven.

– Muusikko Nikki Sixx, Heroin Diaries

Nauramme ja kauhistelemme tarinoita, mutta eroaako toiminnan syy lopulta niinkään paljon siitä, mikä saa meidät railakkaan illan jälkeisenä päivänä virittämään itsellemme elokuvan, ostamaan lähikaupasta karkkipussin ja kruunaamaan kokemuksen pitsatilauksella? Erottaako näitä hedonisen hurmoksen hakutaktiikoita lopulta muu, kuin että ruokaa (toisin kuin huumeita) on kuitenkin pakko syödä ja aineiden käytöllä saattaa olla vakavampia negatiivisia (henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia) sivuvaikutuksia?

[…] jälkiruoka, joka lennättää aterian päätteeksi syöjän 7. taivaaseen, ihan kuten jälkiruuan kuuluukin.

– Ruokabloggari Nanna

Sosiaalisen elementin lisääminen hedoniaan – ruoan, seksin tai alkoholin jakaminen toisten kanssa – kenties luo tietyllä tapaa jatkuvuutta; mielihyvän tuottamisen sivutuotteena syntyy vahvempia sosiaalisia yhteyksiä. Näistä yhteyksistä taas voi olla monia hyötyjä pidemmällä tähtäimellä. Nautinto on kuitenkin melko lyhytjänteistä iloa: se on mieleltään terveelle melko helppoa saavuttaa, mutta se myös haihtuu kohtalaisen nopeasti. Vakavan sairauden tai muun suuren epäonnen koittaessa suklaakakku on laiha lohtu… Toisin kuin tieto siitä, että on elänyt hyvän elämän, mitä käsittelen seuraavaksi.

I can’t get no, oh no no no
Hey hey hey, that’s what I say
I can’t get no

– The Rolling Stones


Merkityksellisyyden kokeminen

Onnellisuustutkimus on viime aikoina alkanut suuntautua yhä enemmän sille kannalle, että onni saavutettaisiin onnen etsimisen sijaan tekemisen sivutuotteena. Joitain vuosia sitten huomasin itsekin elämän tavoitteeseen liittyvien ajatusteni siirtyvän henkilökohtaisen onnellisuuden maksimoinnista hyvän lisäämiseen maailmassa. Merkityksellisyyden kokemuksia, eli eudaimonista hyvää oloa itselleni tuottaa, kun saan aikaiseksi jotain, mikä on muuttanut maailmaa enemmän arvojeni mukaiseksi. Ajattelen usein, kuinka voisin kuoleman koittaessa satunnaisella hetkellä todeta antaneeni ainakin yhtä paljon kuin olen saanut. Tämän huomioidakseni yritän varmistella, että pitkän tähtäimen tavoitteiden saavuttamiseen johtavalla polulla otetut askeleet itsessään parantaisivat jotenkin maailmaa. Pidän muuttoapuna olemisesta; yleensä muuton jälkeen ajattelen, että “huh, nyt olen tehnyt elämässäni ainakin jotain, jossa on ollut järkeä, vaikka huomenna kuolisin ja kaikki ajatukseni paljastuisivat hölynpölyksi”.

Yleisemmällä tasolla, tutkijat ovat ehdottaneet antiikin ajatteluun ja psykoterapian suuriin suuntauksiin nojaten kuusiosaista eudaimonisen hyvinvoinnin mallia [1]:

  1. Itsensä hyväksyminen: omien vahvuuksien ja heikkouksien tunteminen ja hyväksyminen.
  2. Positiiviset suhteet toisiin: rakkauden, empatian ja kiintymyksen läsnäolo elämässä.
  3. Henkilökohtainen kasvu: jatkuva kehittyminen ja avoimuus uusille kokemuksille (myös haasteille) elämän eri vaiheissa.
  4. Tarkoitus elämässä: tavoitteet, sekä suunnan ja merkityksen kokemus niin jokapäiväisessä elämässä kuin kovissa vastoinkäymisissäkin.
  5. Ympäristön hallinta: kyky muokata ympäristöä omiin tarpeisiin ja kykyihin sopivaksi.
  6. Autonomia: itsenäisyys, mahdollisuus muiden hyväksynnästä ja odotuksista vapaaseen toimintaan.

Näistä kuudesta osa-alueesta moni näkyy myös niin kutsutussa itsemääräytymisen teoriassa. Sen mukaan (yksinkertaistaen) motivaatiolla on kaksi komponenttia: autonominen ja kontrolloitu, motivaatiotyypin selittäessä määrää paremmin käyttäytymistä. Autonominen motivaatio merkitsee toimimista tuntien, että se tapahtuu täysin omasta tahdosta ja vaikutuksesta, kun taas kontrolloitu motivaatio pitää sisällään käyttäytymisen ulkoisen paineen ja vaatimusten vuoksi. Tämän itseohjautuvuuden eli autonomian sanotaan olevan yksi kolmesta inhimillisestä perustarpeesta, joista muut ovat tarve tuntea itsensä päteväksi (kyvykkyys, kompetenssi) ja tarve kokea suhdetta muihin ihmisiin (halu kokea itsensä ymmärretyksi ja välitetyksi). Näiden perustarpeiden merkittävyydelle on kertynyt mukavasti tutkimusnäyttöä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta ja itsemääräytymisen teoriaa onkin ehdotettu myös kaiken terveyskäyttäytymisen perusmalliksi. [2, 3]

Eudaimonisen onnen etsintä on sosiaalisesti paljon hedonian haikailua hyväksyttävämpää – eikä välttämättä syyttä, sillä eudaimonia usein hyödyttää nimenomaan sosiaalista yhteisöä. En väitä, etteikö aistinautinnolla olisi sijaa onnellisten ihmisten yhteiskunnassa, mutta uskaltaisin vihjata, että ihmiset saattaisivat kyetä paremmin saavuttamaan onnellisen elämän tavoitteensa pyrkimällä ensisijaisesti hyödyttämään muita. Yhdessä ensimmäisistä tämän blogin kirjoituksista totesin “mitä teet, siksi muutut”. Näyttää siltä, että pysyvää onnellisuutta emme välttämättä voi tehdä itsellemme, mutta saavutamme tavoitteemme tehdessämme sen toiselle, samalla pitäen huolta kuudesta eudaimonian osa-alueesta elämässämme.

 “Ihminen haluaa koskettaa taivasta, haluaa kokea kunniaa ja hurmiota, mutta juju on se, että sen eteen on tehtävä työtä. Sitä ei voi ostaa, sitä ei löydä kadunkulmasta, eikä sitä voi varastaa tai ruiskuttaa suoneen tai survoa perseeseen; se on ansaittava.”

– Anthony Kiedis (Red Hot Chili Peppers) [4, s. 438]



[1] Ryff, C. D., & Singer, B. H. (2008). Know thyself and become what you are: A eudaimonic approach to psychological well-being. Journal of Happiness Studies, 9:13–39

[2] Ng, J. Y., Ntoumanis, N., Thøgersen-Ntoumani, C., Deci, E. L., Ryan, R. M., Duda, J. L., & Williams, G. C. (2012). Self-Determination Theory Applied to Health Contexts A Meta-Analysis. Perspectives on Psychological Science, 7(4), 325-340.

[3] Ryan, R. M., & Deci, E. L. (2000). Self-determination theory and the facilitation of intrinsic motivation, social development, and well-being. American psychologist, 55(1), 68.

[4] Kiedis, A., & Sloman, L. (2009). Arpikudos – Anthony Kiedisin tarina. Keuruu: Otavan kirjapaino.

Kolme tärppiä muuttuvassa ympäristössä selviytymiseen

Toisistaan näennäisesti riippumattomien osaamisalueiden yhdistelyn hengessä vietin toissaviikonlopun biologien kestitsemänä Lammilla. Aika biologisella asemalla vinksautti ajatusmaailmaani mukavasti, ja haluaisinkin kirjoittaa hieman henkilökohtaisesta kasvusta adaptiivisen maiseman (fitness landscape) käsite löyhästi lähtökohtanani.

Kuvitellaan aluksi, että asut tyytyväisenä vinopiippuisessa mökissäsi. Tähän tapaan:

Ajatellaan seuraavaksi, että haluat (esimerkiksi nälän, kyllästymisen tai uteliaisuuden ajamana) kiivetä läheiselle huipulle. Oletetaan lisäksi, että mitä korkeammalle maastossa pääset, sitä paremmassa asemassa olet ympäristöön nähden. Toisin sanoen, elämäsi on sitä mukavampaa ja turvallisempaa, mitä korkeammalle pääset. Kiipeät siis kukkulalle:

Tavoitteesi on täyttynyt ja olet parantanut olosuhteitasi roimasti. Olet saavuttanut niin sanotun paikallisen maksimin; mikä tahansa muutos (ainakin lyhyellä tähtäimellä) heikentää asemiasi, ja vaikuttaa siten hölmöltä liikkeeltä. Oletetaan kuitenkin seuraavaksi, että jokin sattumasta aiheutuva vastoinkäyminen, kuten Adam Smithin näkymättömän käden rystysten isku paukauttaa sinut mukavuusalueeltasi.

Olet jälleen lähtötasollasi, mutta nyt huomaat edessäsi olevan entistä korkeamman huipun. Sinulla on nyt kolme vaihtoehtoa: jää makaamaan kuoppaan, palaa aiemmalle huipulle (jonka maksimikorkeuden jo kokemuksesta tiedät) tai lähde kiipeämään uudelle huipulle. Mikäli sinulla on kanttia ja resursseja, selkeä valinta on tuntematon huippu, jonka oletat olevan vähintään yhtä korkea kuin entinen.

Ajatellaan, että pääset seuraavalle huipulle ja prosessi toistuu; joskus saatat vastoinkäymisen sijaan omasta uteliaisuudestasi johtuen vieriä tarkoituksella alas huipulta, mutta koskaan et etukäteen tiedä varmuudella, onko seuraava huippu yhtä korkea kuin edellinen, tai jaksatko edes kavuta sille. Oletetaan nyt koko paikallinen maisema tällaiseksi (kokonaiskuva on luonnollisesti itsellesi tuntematon missä tahansa yksittäisessä maaston kohdassa):

Ajatus selviytymismaastosta yhdistettynä tosimaailmaan sallii meidän tekevän muutaman käyttäytymisarkkitehtonisen johtopäätöksen:

1. Ei kannata pysyä paikallaan.

Tosimaailman maastolla on sellainen raivostuttava ominaisuus, että se muuttuu jatkuvasti: on äärimmäisen hankalaa löytää jotain tiettyä huippua, joka vuodesta toiseen pysyisi samanlaisena. Muutos on pysyvää.

2. Ainoa tapa vastata itse liikkeistään on monipuolistuminen.

Mitä enemmän sinulla (tai vaikka organisaatiollasi) on erilaisia tapoja vastata ympäristön haasteisiin, sitä vähemmän olet altis toimintaympäristön oikuille. Kyseessä on tavallaan Ashbyn “tarpeellisen vaihtelun laki“. Esimerkiksi katutappelussa on hyvä olla vähintään yhtä monta keinoa puolustautua kuin hyökkääjällä on keinoja hyökätä. Tai jos oman alan töitä ei enää ole (olemassa), on hyvä osata jotain muutakin ja niin edespäin. Yleisesti: mitä vähemmän olet joustava, sitä enemmän olet ympäristön oikkujen armoilla — ja olet sitä joustavampi, mitä useampia tapoja sinulla on vastata ko. oikkuihin.

3. Jos sinun on mahdollista varautua, varaudu.

Aavikkoa ei voi ylittää, ellei joko ole todella taitava löytämään vettä tai kanna mukanaan ylimääräisiä vesileilejä. Ja aavikon ylittäminen tulee harvemmin ajankohtaiseksi ennalta tiedossa olevan aikataulun mukaisesti.

Lopuksi vielä hyvä kysymys säännöllisesti itseltä kysyttäväksi: olenko jumiutunut paikalliseen maksimiin?

Viisi kysymystä parempien päätösten tuunaukseen

Yllätyin iloisesti huomatessani, kuinka paljon käyttökelpoisia ajatuksia sain Heathin veljesten viimeisimmästä kirjasta “Decisive — How to Make Better Choices in Life and Work”*. Jaottelen alle kolmeen mielivaltaiseen kategoriaan näistä kumpuavia ratkaisevia kysymyksiä, joilla jokainen voi tuunata omaa päätöksentekoarkkitehtuuriaan.

Riko putkinäkö

Kun huomaamme vaihtoehtojemme olevan vähissä, monesti syyllinen on mentaalinen putkinäkö. Oman kokemukseni mukaan se toimii samoin kuin fyysinenkin; vauhdin ja stressin lisääntyessä näkökenttä alkaa kaventua.

Ratkaisevat kysymykset:

1. Kuinka voisin saada molemmat?

  • Kohtaamme jatkuvasti elämässämme (myös hölmöläisen valinnoiksi kutsuttuja) “joko-tai”-kysymyksiä. Elämä ei kuitenkaan ole peli, jossa olisi selkeät, yksinkertaiset säännöt, ja siksi toimintamahdollisuuksiakin on aina enemmän kuin kaksi! Jos esimerkiksi koet, että voisit joko nähdä ystäviäsi useammin tai alkaa harrastaa enemmän, ei kannata jättää tätä kysymystä kysymättä.

2. Mitä tekisin, jos en voisi valita kumpaakaan vaihtoehdoista?

  • Usein varsinkin stressitilanteissa tuntuu, että meidän on valittava kahdesta huonosta vaihtoehdosta pienempi paha. Jos myyjä tarjoaa valintaa huonon tuotteen ja kalliin hinnan välillä, lisävaihtoehtoja saa kysymällä itseltään, mitä tapahtuisi jos molemmat vaihtoehdot häviäisivät pöydältä.

Ota etäisyyttä

Kun elokuvissa etsivän hyvä ystävä murhataan, etsivää usein kielletään osallistumasta murhatutkimukseen, koska hän on liian läheinen uhrin kanssa. Axel Foleyn opetuksista poiketen ulkopuolelle jättäytyminen on hyvä idea. Kun huomaat olevasi tunnekuohussa, käytä 10/10/10-taktiikkaa tai päätöksen ulkoistusta:

Ratkaisevat kysymykset:

3. Jos teen tämän päätöksen, miltä minusta tuntuu 10 minuutin, 10 päivän ja 10 vuoden kuluttua?

  • Joskus, kun meidän olisi esimerkiksi soitettava se tärkeä puhelu, kokemamme epämukavuus aiheuttaa yhä uudelleen toiminnan myöhemmäksi lykkäämistä. Tällöin rohkeutta antaa pikainen aikamatka tulevaisuuteen. Temppu toimii myös, kun olemme juuri antamassa huutomerkein ja kirosanoin siloteltua rakentavaa palautetta sähköpostitse.

4. Kuinka neuvoisin parasta ystävääni tällaisessa tilanteessa?

  • Hyvä tapa ottaa etäisyyttä on miettiä neuvovansa jotakuta itselleen tärkeää henkilöä. Neuvon noudattaminen saattaa tosin osoittautua yllättävän vaikeaksi, mistä pääsemmekin viimeiseen kohtaan:

Valmistaudu olemaan väärässä

Helpoin tapa tehdä elämänsä aikana ainakin yksi hyvä päätös on päättää valmistautua huonojen päätösten varalle. Sen lisäksi, että voimme valmistautua HAL-taktiikan ennustamaan epävarmuuden määrään, voimme automatisoida “ansalangan”, joka hälyttää kun päätöksemme osoittautuukin pettäväksi.

Ratkaiseva kysymys:

5. Mitä pitäisi tapahtua, jotta voimme päätellä tehdyn päätöksen olleen virheellinen ja ryhtyä korjausliikkeisiin?

  • Päätöksillä on tapana jäädä voimaan, ja niitä ei monesti kyseenalaisteta, koska ympäristö on muuttunut salakavalan hitaasti. Myös touhuun jo uponneet kustannukset voivat saada vetäytymisen näyttämään tampioiden touhulta. Tällaisessa tilanteessa on hyvä, jos olemme jo etukäteen määritelleet, mistä tiedämme ettei projekti ollutkaan niin hieno idea kuin aluksi kuvittelimme. Kysy tämä kysymys myös silloin, kun työpaikan urakiipijä saa palaverissa enemmistön vakuuttuneeksi (omasta näkövinkkelistäsi) pähkähullusta ideastaan!

* Kelvollisia tiivistelmiä kirjasta täällä, täällä ja täällä.

Lohdullinen epävarmuus

English summary: To manage living in an uncertain world, there’s a threefold technique also summarised here (see reading list in the end of this post for more on the subject). A quote to follow: “By all means make forecasts — just don’t believe them”.

Vuonna 2011 satuin ostamaan työmatkojen ratoksi audiokirjakauppa Audiblen alennusmyynneistä Leonard Mlodinowin kirjan nimeltä The Drunkard’s Walk: How Randomness Rules Our Lives. Kirja ihmetytti, hengästytti sekä aiheutti pitkän ketjun lukuelämyksiä (ml. Nassim Talebin provosoivat opukset) ja muita tapahtumia, jotka lopulta johtivat muun muassa tilastotieteestä innostumiseen (tästä ehkä lisää toiste), tohtoriopintoihin ja myös siihen, että sinä tällä hetkellä luet tätä tekstiä.

Kuten jokainen yrittäjä ja onnettomien romanssien jälkeen upean kumppanin löytänyt henkilö tietää, satunnaistapahtumilla on elämiimme valtava vaikutus. Toisaalta tämä tarkoittaa, ettei ole mahdotonta, että huominen tuo mukanaan kaiken pilaavan katastrofin – toisaalta taas asiat voivat myös muuttua parempaan. Mistä tiedämme, mitä tulee tapahtumaan?

Inhottavaa on, että me emme yksinkertaisesti tiedä. Positiivista on, että meidän ei välttämättä tarvitsekaan tietää.

Ei se mitään, ensi kerralla suojakäsineen kanssa! Kuva: Ismo Pitkänen

Kirjassaan Dance with Chance (kirjan idea tiivistettynä) kolme alansa huippua – päätöksenteon tutkija, tilastotieteilijä ja psykologi – pyrkivät vastaamaan kysymykseen “Miksi ennusteet epäonnistuvat, ja mitä tehdä niiden sijasta?”. He ehdottavat kolmiosaista taktiikkaa, jonka olen suomentanut vapaalla kädellä Hyväksy–Arvioi–Laajenna (HAL) -taktiikaksi.

1. Hyväksy tulevaisuuden epävarmuus

Runoilija John Keatsin lanseeraamalla termillä negatiivinen kyvykkyys nimitetään taitoa elää epävarmuuksien keskellä;  hyväksyä epävarmuus ilman jatkuvaa tarvetta kuvitella, että tiedämme tulevaisuudesta enemmän kuin todellisuudessa voimmekaan tietää. Sillä vaikka mitä uskottelemmekaan itsellemme, emme olisi voineet vuosikymmen sitten ennustaa meille myöhemmin tapahtuneita asioita.

Henkilökohtaisesti olen hyötynyt mindfulness-harjoittelusta epävarmuuden hyväksymisen taidon kehittämisessä.

2. Arvioi epävarmuuden laajuus

Ilmaise epävarmuus määrällisesti: pohdi mielessäsi mahdollisia tulevaisuuksia ja määritä, mikä on 95%n todennäköisyydellä pahimman ja parhaimman skenaarion välinen ero (toisin sanoen, olisit oikeassa 95 kertaa sadasta, tai 19 kertaa 20:sta). Yritä päästä mahdollisimman lähelle tuota 95%:a, et hyödy mitään arvioimalla yrityksesi saavan ensi vuonna nollasta miljoonaan uutta asiakasta (mikä voisi olla totta esim. 99,9999% todennäköisyydellä).

3. Laajenna arviotasi

Päätöksenteon tuloksia tutkittaessa on havaittu, että paras arviomme siitä, mitä 95%:a mahdollisista tapahtumista pitää sisällään, menee yleensä metsään. Siksi kuilu todennäköisen parhaimman ja huonoimman skenaarion välillä pitääkin vielä kertoa kahdella (tai ei ainakaan alle 1,5:llä). Jos olet arvioinut, että 95% todennäköisyydellä tienaat kolmen vuoden päästä vaikka 1500– 2500 euroa kuussa, suunnittele sen varalle, että tienaisit mitä tahansa tuhannen ja kolmen tuhannen euron välillä. Jos olet arvioinut, että talosi (tai säästöjesi) arvo 20 vuoden kuluttua on välillä 300 000 – 325 000 euroa, laajenna arviotasi esim. välille 290 000 – 340 000 ja varaudu siihen.

Tämän lisäksi kannattaa miettiä, voiko jokin äärimmäisen epätodennäköinen tapahtuma totaalisesti tuhota sinut ja voiko (tai kannattaako) siihen varautua. Asuntokuplien puhkeaminen, työttömyys, sota ja pörssiromahdukset tapahtuvat harvoin odotetusti. Haluat ehkä hajauttaa sijoituksiasi ja vakuuttaa itsesi sairauden varalle, mutta meteori-iskuun lienee turha varautua. Huomioi myös, että mitä pidemmälle ajassa yrität katsoa, sitä epävarmemmaksi arvio muuttuu.


Johtopäätöksenä voitaneen sanoa, että elämän ennustaminen ei ole mahdollista, maailma on luonteeltaan epävarma ja se on pohjimmiltaan hyvä asia. Epävarmuus tarkoittaa muutoksen pysyvyyttä, mikä taas tarkoittaa, että a) hämmästyttävät onnenpotkut ovat mahdollisia ja b) on ylipäätään vain neljä mahdollista tilannetta: 1) asiat pysyvät samana, 2) asiat menevät huonompaan, 3) asiat paranevat, 4) joku edellämainittujen yhdistelmä. Kohta 1) on menneisyyden huomioonottaen äärimmäisen epätodennäköinen, ja muista kohdista ei voi etukäteen tietää. Ainoa, mitä on tehtävissä, on valmistautuminen – tässä tulee apuun HAL-taktiikka.

Lopuksi kannattaa muistaa, että arvelut tulevaisuudesta ovat aina arvauksia ja vaikka ne olisivatkin välttämättömiä, ei pidä unohtaa niihin liittyvää epävarmuutta. Kuten aiemmin mainitsemani tutkijat asian ilmaisevat; “By all means make forecasts — just don’t believe them”.


  • Nassim Nicholas Taleb – Fooled by Randomness: The Hidden Role of Chance in Life and in the Markets (suom. Satunnaisuuden hämäämä: Sattuman salattu vaikutus elämässä ja markkinoilla). The Black Swan: The Impact of the Highly Improbable (suom. Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus). Antifragile: Things That Gain from Disorder (suom. Antihauras: Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä).