Ilmahygieniaa koskeva tiede on edennyt valtavin harppauksin viime vuosina. Tämä sivu sisältää Suomen Akatemian kriisinkestävyyden ja huoltovarmuuden tutkimusrahoituksesta tuotetun Citizen Shield – Kansalaissuoja -hankkeen materiaaleja. Olen tuottamassa näitä monitieteellisessä yhteistyössä eri alojen osaajien kanssa, ja näet alla ensimmäisen version. Olet aloitussivulla, ja muut sivut löydät täältä:
Muistatko, kun elokuvateattereissa ja busseissa sai tupakoida vapaasti? Nyt moinen tuntuisi omituiselta. Onkin todennäköistä, että 20 vuoden päästä ihmetellään, miten tunkkaisissa ja huonon ilmanlaadun tiloissa suomalaiset jaksoivat toimia vielä 2020-luvulla. Jokaiselle on keinoja parantaa sisäilman laatua.
Mistä tiedän, onko ilmanvaihto riittävää? Miten mitoittaa ilmanvaihto niin, että se on riittävää tautien leviämisen vähentämiseksi? Tautien leviämisen ehkäisemiseksi ilmanvaihto on hyvä mitoittaa oikein. Jos koneellinen ilmanvaihto ei ole riittävää, sitä voidaan täydentää ilmanpuhdistimilla.
Keinot ilmanlaadun parantamiseen eivät välttämättä vaadi erillisiä hankintoja. Voit ottaa keinoja käyttöön riippumatta asumismuodostasi. Ilmanvaihdon ja -puhdistuksen hyödyt turhien sairastumisten ehkäisyssä perustuvat tutkimukseen. Turhat sairastumiset tuottavat harmia monille. Siksi…
Esimerkiksi influenssa ja koronavirus leviävät ilmateitse. Asiakkaiden turvallisuus mietityttää. Puhdas sisäilma voi olla myös kilpailuvaltti! Belgiassa tulee voimaan lainsäädäntö, jonka mukaan julkisissa tiloissa tulee mitata ja viestiä asiakkaille ilmanlaadusta. Nyt on mahdollisuus olla edelläkävijä!
Tutkimustiedon karttuessa, myös nämä tiedot saattavat edelleen päivittyä. Eräs näiden sivujen tarkoitus on altistaa materiaaleja yhteiskunnallisen parviälyn huomioille. Kommentit ja kehitys-/korjausehdotukset voi osoittaa minulle!
Olin puhumassa varautumismuotoilusta Sisäministeriön valtakunnallisessa turvallisuustapahtumassa, jonka teemana oli “Turvallisuutta alueellisella yhteistyöllä”. Tapahtumassa käsiteltiin monipuolisesti turvallisuuden ja kriisinkestävyyden parantamista. Keskustelut ja puheenvuorot toivat esiin monia tärkeitä näkökulmia ja käytännön kokemuksia niin valtionhallinnon kuin kuntien, kaupunkien, pelastusviranomaisten ja vapaaehtoistoimijoiden maailmoista. Tässä kirjoituksessa nostan esiin keskusteluja, jotka itse koin tapahtumassa tärkeiksi.
Ydinkysymys: “Mistä tässä tilanteessa on kyse?”
Yksi tärkeimpiä huomioitani oli, miten kaiken yhteistoiminnan ytimessä on kysymys: “Mistä tässä tilanteessa on oikein kyse?”. Kun Venäjä kertoo siirtävänsä vesirajoja, järjestetään kokous jossa tämä kysymys kysytään. Kun pelastusviranomaiset saavat tiedon onnettomuudesta, tämä kysymys kysytään. Kun alueen asukkaat näkevät uutisen merkittävistä säästötoimista, tämä kysymys kysytään.
Päätöksentekotutkimuksesta tiedämme, että yksilöinä tilannekuvakysymystä kysyttäessä selaamme ensin läpi aiempia kokemuksiamme. Sitten lukkiudumme ensimmäiseen asiantuntemuksemme pohjalta tilanteeseen sopivaan kokemukseen: “tämä tilanne on kuin [aiempi kokemus]”. Sen jälkeen tilannekuvan tarkentamisessa painotamme ennakkoajatuksemme puolesta puhuvia vihjeitä, jättäen valtaosan siihen sopimattomista vihjeistä huomiotta. Tämä ei tavallisesti ole ongelma, vaan säästää energiaa samalla tapaa, kuin emme kävellessäkään kiinnitä huomiota jokaiseen askeleeseen. Muutamme näkemystämme vasta kompastuessamme.
Voit kokea prosessin katsomalla alla olevan kahden minuutin videon. Huomaatko vastauksesi kysymykseen “Mistä tässä on kyse?” muuttuvan?
Toimintaympäristöjen luonne
On ensisijaisen tärkeää ymmärtää erilaisten toimintaympäristöjen luonne. Monimutkaisissa (complicated) ympäristöissä ongelmat ovat usein selkeästi määriteltävissä, optimoitavissa ja ratkaistavissa tarkan analyysin ja asiantuntemuksen avulla. Kompleksisissa (complex), epävarmuuden ympäristöissä sen sijaan konteksti on jatkuvasti muuttuva ja ennalta-arvaamaton, mikä vaatii joustavaa ja mukautuvaa lähestymistapaa. VUCA-maailmassa (Volatility, Uncertainty, Complexity, Ambiguity) toimiminen edellyttää kykyä käsitellä epävarmuutta ja hyödyntää satunnaisuutta tulematta sen hämäämäksi.
Toimintaympäristöjä koskeva dia esityksestäni. Ks. myös aihetta koskeva kurssi.
Varsinkaan epävarmuuden toimintaympäristöissä emme voi koskaan huomioida kaikkea, sillä yksityiskohtia on liikaa älykkäimmällekin yksilölle. Koska taipumuksemme on jumiutua ensimmäiseen “mistä tässä on kyse?”-kysymykseen sopivalta tuntuvaan vastaukseen, tilannekuvan muodostus vaatii monien näkökulmien mukaan ottamista. Vain monipuolisen tilannekuvan avulla voidaan luoda kestäviä ja tehokkaita ratkaisuja VUCA-ympäristössä, välttyen ryhmäajattelun vaaroilta. Ikävä kyllä, vaikka olisikin hienoa pystyä aidosti “astumaan toisen saappaisiin”, ihmisen kyky tehdä sitä on rajallinen. Siksi toisten näkökulmat täytyy ottaa mukaan päätöksentekoon sellaisina, kuin ne tulevat heiltä.
Toimintatapoja koskeva dia esityksestäni. Ks. myös aihetta koskeva kurssi.
Kiinnostava kysymys onkin, kuinka saamme moninaiset näkökulmat päätöksentekoon silloin, kun täytyy reagoida enemmän tai vähemmän kiireellisesti. Näissä tilanteissa kun on tapana kokoontua pienellä ydinpäättäjistä koostuvalla porukalla, ja laajempaan tilannekuvan muodostukseen jää usein vähäisesti aikaa. Tästä pääsemme reaaliaikaisen tiedon merkitykseen.
Reaaliaikainen tieto päätöksenteon tukena?
Eräässä puheenvuorossa korostettiin nopeasti saatavilla olevan tiedon merkitystä. Hektisissä tilanteissa ajoittainen kuulumisten vaihtaminen verkostoissa ei riitä, vaan tarvitaan jatkuvaa ja reaaliaikaista tietoa tilanteen kehittymisestä. Edellä kuvaamissani monimutkaisissa tilanteissa ydinasiantuntijoiden ymmärrys voi riittää, mutta kompleksisissa epävarmuuden ympäristöissä tarvitsemme laajemmin näkemyksiä. Tämä vaatii uusia tiedonkeruutapoja ja keskustelevuutta viestintään. Ministeriönkin edustaja muistutti, että jokainen meistä on turvallisuustoimija: turvallisuus ei ole vain viranomaisten vastuulla, vaan se on yhteinen tehtävä, joka vaatii kaikkien osallistumista ja yhteistyötä. “Yhteisöllisyys on kaiken pohja”, todettiin eräässä järjestötoimijan puheenvuorossa.
Strategiatyön onnistuminen
Samoin kuin tilannekuvan muodostamisessa, onnistuminen strategiatyössä edellyttää monen näkökulman huomioimista. Uskaltaisin väittää, että strategiaa ei voi jalkauttaa, vaan se jalkautuu niiden toimesta, jotka kokevat siitä omistajuutta – eli jotka kokevat olevansa aidosti sen osa. Tähän taas vaikuttaa osallisuuden kokemus. “Kulttuuri syö strategioita aamupalaksi” oli väittämä, jota koeteltiin eräässä keskustelupaneelissa, eikä kulttuuria voida muuttaa ylhäältä tulevalla päätöksellä. Tämä tarkoittaa, että organisaation jäsenet tai asukkaat ja muut paikalliset toimijat – kuten järjestöt – tulisi ottaa mukaan suunnitteluun ja päätöksentekoon.
Houkuttelevimmat säästökohteet
Tapahtumassa korostettiin myös ennaltaehkäisevän työn merkitystä. Vaikka “ennaltaehkäisevä työ on edullisinta työtä”, kuten monesti kuului, säästöpaineiden alla hyvinvointi, terveys ja turvallisuus ovat usein ensimmäisinä leikkauslistalla. Keskusteluissa huomioitiin myös se, ettei kukaan säästöjä toteuttava taho kuitenkaan väitä em. asioiden olevan vähäarvoisia; “niihin ei vain ole varaa”. Pitkällä aikavälillä toki on enemmän kuin vähän hankalaa, jos kustannuksia siirretään tulevaisuuteen samalla heikentäen yhteisöjen kykyä vastata häiriötilanteisiin.
Monissa menestyvissä yrityksissä työntekijät saavat käyttää osan työajastaan omiin, itselleen tärkeisiin projekteihin. Tämä itseohjautuvuus voi tuntua houkuttelevalta säästökohteelta vakaissa oloissa, mutta epävarmoissa tilanteissa se luo tarpeellista diversiteettiä ja työkaluja, joita yhdistelemällä voidaan luoda ennalta-arvaamattomia ratkaisuja ennalta-arvaamattomiin tilanteisiin.
Tämä periaate voisi hyödyttää myös julkista sektoria ja vapaaehtoistoimijoita. Kuinka voisimme resursoida moninaisia näkökulmia päätöksentekoon tuottavaa verkostotyötä enemmän, kun sen arvo usein mitataan vasta kriisitilanteessa, joka ei noudata budjetointisykliä?
Henkinen kriisinkestävyys vs. yhteisöllinen kriisitoimijuus
Yksi keskeisistä aihepiireistä tapahtumassa oli henkinen kriisinkestävyys. Sosiaalipsykologian näkökulmasta on tärkeää huomioida, että kriiseissä yhteisövasteet ja sosiaaliset (turva)verkot ovat olennaisempia kuin yksilön kestävyys. Siksi pohdinkin, olisiko henkisen kriisinkestävyyden rinnalla – tai sen sijaan – hyödyllistä puhua “yhteisöllisestä kriisitoimijuudesta”? Tämä korostaisi yksilöiden sietokyvyn sijaan yhteisön roolia ja kollektiivisia toimintatapoja kriisien hallinnassa ja niistä selviämisessä.
Oma esitykseni Riskinhallinta epävarmuuden aikoina: Väestön osallistaminen varautumis- ja ennakointimuotoiluun käsitteli sitä, kuinka väestön osallistuminen ja uudet tiedonkeruutavat voivat auttaa kysymykseen mistä tässä tilanteessa on oikein kyse? vastaamisessa. Esittelin pilottihankkeita, joita olemme toteuttaneet ns. mikronarratiivimenetelmällä. Kirjoitan näistä tarkemmin myöhemmin.
Esityksessäni kerroin muun muassa kokeilusta Kymenlaaksossa, jossa asukkaita rekrytoidaan kehittäjäverkostoon. Tämä “ihmissensoriverkosto” sitouttaa jäseniään alueen kehittämiseen ja tuottaa vakaina aikoina monipuolisia näkemyksiä yhteisön kehityskuluista, auttaen tunnistamaan hiljaisia signaaleja ja ennakoimaan tulevia haasteita. Häiriö-/kriisitilanteessa verkoston taas voi pivotoida tuottamaan reaaliaikaista dataa kentältä tilannekuvan muodostamisen ja päätöksenteon tueksi.
Hybridivaikuttaminen ja resilienssi
Hybridiuhkiin liittyen kävin tapahtumassa keskusteluja siitä, kuinka hybriditoimijat hyödyntävät satunnaisuutta “heittämällä savea seinään ja katsomalla, mikä tarttuu”. Tähän voisi vastata muokkaamalla järjestelmäämme niin, että se hyötyisi satunnaisuudesta: miten valjastaisimme saven hyötykäyttöön? Hybridivaikuttamisen ytimessä on epämääräisyys, joka jälleen pakottaa meidät tehokkaasti muodostamaan laajan joukon vastauksia kysymykseen mistä tässä tilanteessa oikein on kyse?
Mikäli hybridivaikuttamisen psykologiset mekanismit kiinnostavat, aiheesta löytyy Hybridiuhkakeskuksen kanssa yhteistyössä kirjoitettu raportti, jota olin mukana kirjoittamassa.
Resilienssistä puhuttaessa korvaani särähti sen määrittely kyvyksi “palata normaaliin häiriön jälkeen”. On tärkeää huomioida, että aidosti kestävät järjestelmät eivät vain palaa vanhaan normaaliin toimintaympäristön muuttuessa, vaan ne mukautuvat ja kehittyvät. Evoluutio on avainasemassa antihauraissa järjestelmissä, jotka vahvistuvat kriiseistä; myös tätä kuvaan edellä mainitsemassani tutkimusartikkelissa.
Entä pandemiat?
Meneillään oleva pandemia oli omasta näkökulmastani suurin yhteistä tilannekuvaa koskeva puute. Olen työskennellyt aiheen parissa viime vuodet Suomen Akatemian kriisinkestävyyttä ja huoltovarmuutta tutkineessa Kansalaissuoja-hankkeessa, ja lisäksi olen mukana pian alkavassa pandemian oppeja kartoittavassa, Valtioneuvoston Pandemiakriisin opetukset-hankkeessa. Olenkin hyvin kiinnostunut siitä, miksi meidän on ollut niin vaikeaa olla moniäänisiä Mistä tässä on oikein kyse? -kysymykseen vastaamisessa.
Sisäministeriön turvallisuustapahtumassa tuotiin esiin monia tärkeitä teemoja, jotka korostavat yhteistoiminnan ja ennaltaehkäisevän työn merkitystä turvallisuuden ja kriisinkestävyyden parantamisessa. Mistä tässä on oikein kyse? tuntuu olevan monen teeman keskiössä. Yhteisöllinen kriisitoimijuus, reaaliaikainen tiedonkeruu ja itseohjautuva verkostotoiminta ovat avainasemassa, kun pyritään rakentamaan aidosti kestävää yhteiskuntaa. Kuuntelemalla organisaatiomme jäseniä, asukkaita ja paikallisia toimijoita voimme muodostaa parempaa tilannekuvaa, välttää kalliita virheitä ja rakentaa turvallisempaa tulevaisuutta kaikille.
Tiivistelmä: Ennen kuin ongelma muuttuu katastrofiksi, on usein olemassa hiljaisia signaaleja, jotka viestivät tulevista haasteista. Kun terveyspalveluiden käyttö, rikollisuus tai taloudelliset indikaattorit osoittavat äkillistä heikentymistä, yhteisöllisyyteen ja asenteisiin liittyvät varoitusmerkit ovat usein jo näkyneet pitkään. Nämä signaalit on elintärkeää tunnistaa ajoissa, jotta kehityskulku voidaan pysäyttää – kun se on vielä niin taloudellisesti kuin hyvinvoinninkin kannalta edullista.
Niin kutsutut mustat joutsenet ovat harvinaisia tapahtumakulkuja, joilla on massiiviset vaikutukset ja joita on vaikea ennustaa. Jälkikäteen arvioituna ne kuitenkin näyttävät ilmiselviltä, eivätkä ne olleet vaikeasti ennustettavia kaikille. Esimerkiksi 9/11-iskut World Trade Centeriin eivät olleet mustia joutsenia terroristeille, tai edes kaikille tiedustelupalveluissa; niitä koskevat varoitukset eivät vain päässeet pinnalle tilannekuvaa muodostettaessa. Samoin maailman pysäyttävän ja huomattavasti COVID-19:ä vakavamman pandemian riski on ollut tutkijoiden tiedossa pitkään, mutta poliittinen tahto sen vaikutusten ennaltaehkäisemiseksi on puuttunut.
Paikallisella tasolla mustia joutsenia voivat olla kiusaamisen kärjistyminen koulusurmaksi, huumerikollisuuden tai asuntomurtojen räjähtäminen, tai jokin muu inhimillisesti traaginen kehityskulku, joka romahduttaa kaupungin veto- ja pitovoiman. Kuten markkinoinnin maailmassa tiedetään: brändejä rakennetaan pitkään, mutta ne romahtavat nopeasti.
Monet tuntuvat pitävän osallisuutta – eli asukkaiden mahdollisuutta vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin ja tuntea yhteisöllisyyttä – pehmeänä “hyvän mielen toimintona”. Itse näen sen kuitenkin kiinteänä osana turvallisuutta, resilienssiä ja kriisinkestävyyttä. Tämä näkyi selvästi esimerkiksi Valtioneuvoston kanslian käyttäytymistieteellisen yksikön varautumista koskevassa tutkimuksessa, jota olin mukana tuottamassa; odottamattomissa tilanteissa ihmiset tukeutuvat lähiyhteisöönsä. Omistajuutta elinympäristöstään kokevat ihmiset eivät tuhoa julkisia tiloja esimerkiksi rikkomalla lasia leikkipaikalle, tai sotkemisen ja ilkivallan keinoin vaikuta yleiseen viihtyvyyteen. Hekuluttavat vähemmän terveyspalveluita, heillä on vähemmän mielenterveyden ongelmia, ja heitä on myös vaikeampi rekrytoida rikolliseen toimintaan. Myös kuntalaki kannustaa osallisuuden lisäämiseen, esimerkiksi sen työllisyys- ja hyvinvointivaikutusten vuoksi.
Epävakauden ehkäiseminen
Tuoreessa Hybridiuhkakeskuksen julkaisemassa raportissa käsittelemme yhteiskunnallisen epävakauttamisen mekanismeja hybridivaikuttajan näkökulmasta. Mikäli kolme inhimillisen itseohjautuvuuden mahdollistavaa psykologista perustarvetta – autonomia, kykenevyys ja yhteisöllisyys – eivät täyty osallisuuden kokemisen myötä, muodostuu vaje, jota pahantahtoiset toimijat voivat hyödyntää yhteiskunnallisten ja paikallisten instituutioiden heikentämiseen. Käsittelemme raportissa myös ns. keikahduspisteitä, jotka presidentti Sauli Niinistö jälleen tällä viikolla mainitsi puheessaan.
Keikahduspisteistä olen kirjoittanut aiemmin esimerkiksi käyttäytymisen muutosjohtamista käsitellessäni. Siitä on myös olemassa erinomainen, viiden minuutin interaktiivinen johdanto. Julkishallinnon käyttäytymistieteelliseen kontekstiin kiteytettynä: siinä vaiheessa kun terveyspalveluiden kuluttamisessa, rikollisuudessa tai muussa taloudelliselta merkitykseltään tärkeässä indikaattorissa tapahtuu äkillinen keikahdus pahempaan, asenteita ja yhteisöllisyyttä koskevat hiljaiset signaalit ovat usein jo pitkään viestineet ongelmista. Järjestelmän lopulta keikahtaessa, sitä ei noin vain keikauteta takaisin; muistanemme ennaltaehkäisyyn kannustavat sananlaskut Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa, sekä Ei vara venettä kaada – tai englanniksi An ounce of prevention is worth a pound of cure.
Parhaiten ja kustannustehokkaimmin yhteiskunnan turvallisuutta ylläpidetään ennalta estävin toimenpitein, juurisyihin vaikuttamalla
– Valtioneuvoston kanslian raportti: Kokonaisresilienssi ja turvallisuus, s. 97
Osallisuustieto ja -toiminta päätöksenteon tehostajana
Johtajan on mahdollista välttää tilannetta, jossa tämä joutuu levittelemään käsiään ja toteamaan “Se oli musta joutsen; se johtui tapahtumista joita ei olisi voitu ennakoida”. Huoltamaton laiva voi upota pienessäkin myrskyssä, jonka tiedettiin vielä matkan varrelle osuvan. Kunnan tai kaupungin asukkaat ovat oman elinympäristönsä asiantuntijoita ja heillä on naapurustostaan tietoa, jota kenelläkään muulla ei ole – tätä tietoa voidaan kerätä ja hyödyntää hiljaisten signaalien kartoittamiseen, esimerkiksi ihmissensoriverkostojen tai perinteisempien kyselytyökalujen avulla. Osallisuutta kokemattomat ja syrjäytymisvaarassa olevat asukkaat eivät kuitenkaan välttämättä koe vastauksillaan olevan merkitystä ja siksi muita harvemmin vastaavat kyselyihin. Sen vuoksi tiedonkeruu ei yleensä voi rajoittua kaupungin sivuilla olevalla verkkolomakkeeseen, vaan esimerkiksi kouluja voidaan osallistaa tiedonkeruuseen ja ymmärryksen kasvattamiseen.
Osallisuus on riskinhallintaa myös toimenpiteiden suunnittelussa. Kun suunnitelmia yhteiskehitetään asukkaiden kanssa ja ideoita karaistaan heidän näkökulmillaan, niillä on paremmat mahdollisuudet olla tuottamatta odottamattomia, ikäviä sivuvaikutuksia. Samaa tarkoitusta varten tarvitsemme työskentelytapoja, joissa esimerkiksi kunnan eri toimialat voivat tehdä yhteistyötä siilorajat ylittävissä verkostoissa – myös organisaation rajat ylittäen, kuten hyvinvointialueilla toteutettavan pelastustoimen tapauksessa. Osallistamisen keinovalikoimalla voidaan paitsi saada koko organisaation osaamispääoma käyttöön, myös lisättyä työtyytyväisyyttä ja itseohjautuvuutta. Työn kokonaismäärä voi myös laskea, kun turhia asioita tehdään vähemmän.
[K]ansalaisten tulisi olla osallisina käytännön turvallisuustyössä vahvemmin esimerkiksi siten, että kansalaisilta (paikallisesti) poimittaisiin yleistä huolta aiheuttavat ilmiöt ja kehityskulut.
– Valtioneuvoston kanslian raportti: Kokonaisresilienssi ja turvallisuus, s. 84
Asukkailta kerättyä dataa voidaan käyttää myös yhteisymmärryksen rakentamiseen, nykyaikaisen keskustelevan demokratian kulttuuria kohti siirryttäessä. Yhtenä mahdollisuutena voisi olla toimenpidesuunnittelu niin, että paikalliset yritykset ovat mukana ideoimassa ansaintalogiikkaa, jolla toimenpide (esim. katutapahtuma tai nuorten kerho) rahoitetaan. Maailmalla on esimerkiksi käytetty mallia, jonka avulla kyselydatasta saadaan ideoita työpajaan, jossa kolmen henkilön ryhmät – kussakin nuori, seniori ja kaupungin päättäjä – rakentavat kokeilujen portfoliota.
Yhteenvetona: osallisuuden lisääminen on niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin kannattavaa. Kuuntelemalla asukkaitamme voimme ennakoida tulevia haasteita, välttää kalliita virheitä ja rakentaa kestävämpiä, yhteisöllisempiä ja taloudellisesti vahvempia asuinalueita. Tämä on välttämätöntä kasvavan epävarmuuden maailmassa menestymiseksi.
Osallistamisen monista tavoista lisätietoa saat osallisuuden edistäjän oppaasta tai naapuruston ystävälliseltä käyttäytymistieteilijältäsi.
Kirjoitus tiivistää artikkelissa Itsekontrolli on yhteisöponnistus: Systeemisiä näkökulmia käyttäytymisen muutokseen esiteltyjä perusajatuksia käyttäytymisen ymmärtämisestä ja muuttamisesta. Kannustan aiheesta kiinnostuneita tutustumaan Sosten julkaisuun Muutosten tiet kietoutuvat yhteen, jossa artikkeli ilmestyi.Perinteisen muutosjohtamisen ja kompleksisuuden yhteyksistä ja ristiriidoista kiinnostuneille suosittelen keskustelukumppanini, pitkän linjan muutosjohtaja Gary Wongin esityksiä (1, 2).
Ihmisen toiminta on aikamme tärkeimpien turvallisuuden ja hyvinvoinnin haasteiden keskiössä; ilmastonmuutoksesta pandemiatorjuntaan ja sote-kriisiin, yhteisöllisyyttä ja osallisuutta unohtamatta. Inhimillinen toiminta koostuu käyttäytymisistä: kierrättäminen, liikkuminen, vuorovaikuttaminen, kotivaran ylläpito, kotona pysyminen sairaana, ja niin edespäin. Käyttäytymisen muutoksessa on kuitenkin kyse muustakin kuin oikeasta tiedosta.
Ihmisten käyttäytymiset ovat kuin siemeniä metsässä. Suurin osa katoaa huomaamatta – varsinkin jos ne soveltuvat ympäristöönsä heikosti – mutta se ei tarkoita, etteikö joistakin itämään päässeistä siemenistä voisi muodostua koko ekosysteemin mullistava ilmiö. Itseohjautuvien ihmisjärjestelmien toimintalogiikka eroaakin merkittävästi insinöörilogiikan mukaan toimivista koneista, joissa sama syöte tuottaa toistuvasti saman lopputuloksen. Käyttäytymisen ymmärtämisen ja sen muuttamisen ytimessä on hahmottaa, että toimimme aina osana yhteenkietoutuneita järjestelmiä, ja olemme koostumukseltamme monitahoisia: emme ole vain yksilöitä, vaan kannamme päässämme osia perheestämme, naapurustostamme, kaupungistamme ja valtiostamme. Jokainen päätöksemme, jokainen käyttäytymisen muutos, vaikuttaa myös fyysisesti laajempaan kuvioon.
Koska ihminen ei ole eristetty olento, käyttäytymisen muutos ei yleensä ole asia, josta vain simppelisti päätetään, joka suunnitellaan ja lopuksi jalkautetaan. Tämä johtuu siitä, että meidän motivaatiomme, kykymme ja ympäristömme muodostavat järjestelmän, jossa eri osa-alueet saattavat olla ristiriidassa. Toisin sanoen, haluaisimme ehkä tehdä jotakin, mutta ympäristömme tai sosiaaliset paineet voivat estää sen. Tämä on hyvin konkreettista esimerkiksi turvallisuuden osalta. Jos haluamme lisätä turvallisuutta asuinalueellamme, voi olla helppo ratkaisu lisätä valvontaa ja koventaa rangaistuksia, mutta jos pahoinvoivista nuorista samanaikaisesti kasvaa jatkuvasti suureneva joukko pahoinvoivia aikuisia, taktiikasta jää käteen vain viheliäinen kierre. Kyse ei olekaan vain yksittäisten rikollisten käyttäytymisen muuttamisesta, vaan kokonaisvaltaisesta yhteisön toiminnasta, joka tuottaa yhteisöllisyyttä tai syrjäytymistä, osallisuutta tai osattomuutta, hyvinvointia tai pahoinvointia. Siksi riskinhallinnan kannalta on tärkeää paitsi ennakoida odottamattomia sivuvaikutuksia, myös olla valmis vahvistamaan positiivisia ja näivettämään negatiivisia odottamattomia kehityskulkuja. Tähän tarvitaan paitsi dataa asenneympäristöstä, myös uusia tapoja hahmottaa ongelmia.
Ihmisen toimintaa sisältävien ongelmien hahmottamisessa apuun tulee COM-B -malli, joka sisältää kolme pääosa-aluetta: motivaation, kyvykkyyden ja tilaisuudet. Mallin avulla voidaan hahmottaa, miten nämä osa-alueet vaikuttavat käsillä olevaan ongelmaan ja millaiset muutokset voisivat olla tehokkaita. Usein esimerkiksi ajatellaan, että tarjoamalla oikeaa tietoa, ihmisen toiminta muuttuu. Näemme kuitenkin mallista heti, että tämä on vain yksi muutoksen osatekijä. Joskus myös lukkiudumme ajatukseen, että ongelmassa on kyse motivaation puutteesta, jolloin ratkaisut typistyvät palkkioihin ja rangaistuksiin. Mutta jos ajattelemme ravintolatupakoinnin äkillistä loppumista, kyse oli enemmänkin siitä, että järjestelmä oli valmis ottamaan vastaan lain, joka poisti tupakoinnin tilaisuudet – mikä taas vaikutti motivaatioon ja vahvisti muuttunutta käyttäytymistä.
Kuva 1. COM-B -malli (Capability, Opportity, Motivation, Behaviour; Michie et al., 2011), johon on lisätty muiden käyttäytyminen. Mallia voidaan käyttää työkaluna toimenpiteiden suunnittelussa, vaikkei se sisälläkään todellisuuden kompleksisuutta.
Jos ajatellaan esimerkiksi kaupungin asukkaiden osallistamista elinympäristönsä kehittämiseen, niin ei myöskään riitä, että ihmisille annetaan tilaisuus osallistua. Heidän täytyy myös kokea, että heillä on riittävät tiedot ja taidot vaikuttamiseen; toiminta ei saa olla liian hankalaa suhteessa näihin. Lisäksi, heidän täytyy olla motivoituneita osallistumaan, ajatella toiminnan olevan merkityksellistä – mikä osaltaan syntyy sosiaalisista tilaisuuksista, eli kuinka paljon ajatellaan muiden välittävän osallistumisesta ja odottavan sitä itseltä.
Kuinka siis ymmärrämme ihmisten käyttäytymistä ja sen muuttamista? Meidän täytyy tarkastella käyttäytymisen muutosta ja huomioida toimintaan vaikuttavia tekijöitä laaja-alaisesti. Tämä tarkoittaa seuraavien osa-alueiden huomioimista:
Motivaatio: Ihmisten on oltava motivoituneita tekemään muutoksia. Tämä voi tarkoittaa, että he näkevät suoria hyötyjä toiminnastaan, kuten parempaa turvallisuutta, tai tunnistavat suurempaa merkitystä, kuten yhteisön hyvinvoinnin parantamisen. Motivaatio voi olla myös sisästä, kummuten halusta auttaa muita tai toiminnan miellyttävyydestä – tai kontrolloitua kuten sisäisestä tai ulkoisesta paineesta johtuvaa, mikä yleensä johtaa heikompiin lopputuloksiin.
Kyky: Ihmisten on kyettävä tekemään muutoksia. Tämä voi tarkoittaa vaikka uusien taitojen oppimista tai olemassaolevan asiantuntemuksen käyttöä uusiin asiayhteyksiin.
Tilaisuus: Ihmisillä on oltava sosiaalisia ja fyysisiä resursseja muutokseen. Tämä voi tarkoittaa resurssien tarjoamista tai esteiden poistamista, jotka voivat estää ihmisiä tekemästä muutoksia. Se voi myös merkitä yhteisön tuen ja sosiaalisen pääoman valjastamista tukemaan muutosta.
Kaiken kaikkiaan, muutos ei tapahdu yksinomaan yksilön tasolla. Yhteisö, jossa yksilöt elävät ja toimivat, on myös otettava huomioon. Olenkin kuvan COM-B -malliin lisännyt muiden käyttäytymisen korostaakseni sitä, että kun yksi ihminen toimii jollain tapaa, hän luo, poistaa tai ylläpitää samalla muiden ympärillään olevien ihmisten sosiaalisia tilaisuuksia toimintaan. Ja se muiden käyttäytyminen, jota tällä tavoin vaivihkaisesti vahvistetaan, taas vaikuttaa omaa käyttäytymistä koskeviin sosiaalisiin ja fyysisiin tilaisuuksiin. Kudelma, jossa monet erilaiset toimijat jatkuvasti sopeuttavat käyttäytymistään muuttuvassa motivaation, kykyjen ja tilaisuuksien toimintaympäristössään, kantaa nimeä kompleksinen järjestelmä. Tästä blogista löydät paljon aiheeseen liittyvää materiaalia, mutta jos asia ei ole lainkaan tuttu, aloita vaikka täältä.
Kompleksisessa järjestelmässä juuri kukaan ei oikeasti hallitse mitään, mutta jokainen vaikuttaa kaikkeen.
Scott E. Page
Pähkinänkuoressa: kompleksisessa järjestelmässä asioiden väliset yhteydet ovat muuttuvaisia, monitulkintaisia ja vaikeasti hahmotettavia. Siksi esittelemäni muutosmalli on kompleksisessa järjestelmässä enemmänkin ketterä työkalu kokeilujen suunnitteluun, kuin realistinen malli siitä, miten muutokset syntyvät.
Mitä muutoksessa tapahtuu?
Mikä sitten olisi muutoksen todellisuutta paremmin kuvastava viitekehys? Jotta voimme ajatella asiaa, meidän täytyy ymmärtää keskinäisriippuvuutta. Keskinäisriippuvuus tarkoittaa juuri sitä, mitä siinä sanotaan: järjestelmän (oli se yksilö, yhteisö tai yhteiskunta) komponenttien (useimmiten yksilöiden, tai heidän toimintansa) riippuvuutta toisistaan. Kun yhtä komponenttia muutetaan, moni muu palanen alkaa liikkumaan, usein vaikeasti ennakoitavin tavoin. Jotta voimme toimia kompleksisuuden kudelmassa, pyrimme yleensä löytämään suurimman ongelmamme tärkeimmät osatekijät, ja ratkomaan niihin vaikuttavia asioita. Mutta koska näitä vaikuttavia asioita on niin paljon, saatamme kaivata holistisempaa näkemystä siitä, mitä oikeastaan odotamme tapahtuvan. Tätä voimme ajatella muutosmaastojen avulla. Pitkä selitys aiheesta löytyy tästä artikkelista (ks. myös blogipostaus), mutta parhaan kuvan saat, jos käytät seuraavaksi viisi minuuttia tämän interaktiivisen demon läpi pelaamiseen. Muista liikuttaa kaikkia kuvien punaisia elementtejä!
Muutoksia kuvaillaan usein maastoissa, joissa on yksi tai useampi laakso, ja yhden laakson pohjalla sijaitsee pallo, jonka sijainti kuvastaa järjestelmän nykytilaa. Maaston muoto määrittyy kaikkien niiden yhteenkytkeytyneiden tekijöiden perusteella, jotka ilmiöön vaikuttavat.
Kuva 2. Äkillisten muutosten tapahtumisen tavat. Muutosmaasto sisältää kaksi vaihtoehtoista laaksoa jotka kuvastavat asioiden tilaa (esim. sota ja rauha). Pallon sijainti kuvastaa järjestelmän kunkinhetkistä tilannetta (esim. onko yhteiskunta tällä hetkellä sodan vai rauhan tilassa). Äkillinen muutos voi tapahtua keskellä olevan kummun – ns. keikahdus- tai leimahduspisteen – ylityttyä kahdella tavalla (“pysyvämpi” vs. “pinnallinen” muutosreitti).
Yksilötason esimerkkinä voimme yllä olevassa olevassa kuvassa ajatella johtajaa, joka pyrkii muuttamaan johtamistyyliään perinteisestä käskyttävästä mallista (vasen laakso) palvelevaan johtamiseen (oikea laakso). Pysyvämmän muutoksen reitillä johtajan mielenmaisema muuttuu ajan myötä ja ympäristötekijöiden kuten sosiaalisten verkostojen tukemana, mutta hän noudattaa vanhaa toimintamalliaan vaiheissa 1-2, kunnes vaiheessa 3 (alin rivi) hänen toimintansa muuttuu lähes itsestään. Tällöin paluu vanhaan ei enää tapahdu satunnaisten toimenpiteiden johdosta, vaan vaatii isompaa maaston muutosta. Pinnallisen muutoksen reitillä taas saattaa sattua tapahtuma kuten kertaluontoinen koulutus, joka saa johtajan muuttamaan käyttäytymistään palvelevan johtamisen tilaan vaiheessa 2. Kuitenkin vanhaan toimintatapaan on edelleen helppo palata, ellei maastoa aktiivisesti muovata syventämään opittua uutta toimintamallia.
Muita yksilötason esimerkkejä kahdesta laaksosta voisi olla vaikka “tarkastaa asunnon palovaroittimet säännöllisesti” vs. “ei tarkasta palovaroittimia”, tai “auttaa naapureita aktiivisesti” vs. “ei auta naapureita”. Sama malli toimii yhteisön tasolla: vasen laakso voisi tässä tapauksessa olla “yhteisössä osallistutaan aktiivisesti kaupungin kehittämiseen” ja oikea laakso “yhteisössä ollaan kiinnostuneita vain oman talouden sisäisistä asioista” – tai “yhteisössä on turvallista asua” vs. “yhteisössä asuminen on turvatonta”.
Todellisissa tilanteissa sekä pysyvän muutoksen, että pinnallisen muutoksen reiteillä kuvattua muutosliikettä tapahtuu samanaikaisesti, vaihtelevin painotuksin: pallo siirtyy laaksosta toiseen erilaisten tapahtumien voimasta, ja laaksojen pitovoima muuttuu ajassa pitkäjänteisempien muutosten vaikutuksista. Tällä on kaksi tärkeintä seurausta:
Jotkin muutostoimenpiteet ovat vaikeita (korkea kumpu laaksojen välillä), ja varsinaisen muutoksen aikaansaamisen sijaan pitäisikin keskittyä nykytilan hallittuun epävakauttamiseen (laakson nostaminen) tai asiaa epäsuorasti ympäröivien esteiden poistamiseen (kummun mataloittaminen).
Se, ettei muutoksia ole tapahtunut pitkään aikaan ei tarkoita, etteikö kaikki voisi tapahtua kerralla, kun odottamaton tapahtuma äkillisesti työntää pallon keikahduspisteen toiselle puolen. Näin itse asiassa tapahtuu säännöllisesti, ja siksi palautumiskykyyn sijoitetut resurssit tulisi nähdä enemmän sijoituksia kuin kustannuksia.
Kuka muutosta sitten johtaa?
Kompleksisen yhteiskunnan muutos on jatkuvaa, se ei lopu koskaan. Muutosmaasto järisee, uudet laaksot tulevat saataville tai vanhat katoavat, eikä kukaan voi ottaa mistään muutoksesta täysin kunniaa itselleen. Sosiaalipsykologiassa onkin pitkään ajateltu, että vaikka roolit ovat tärkeitä, johtaminen ei ole titteli vaan tekemistä. Verkostoituneessa maailmassa jokainen voi osallistumalla johtaa ja vaikuttaa, muttei koskaan täysin kontrolloida – edes itseään. Euroopan komission kompleksisuuden johtamisen kenttäoppaasta löytyy paljon työkaluja tilannekuvan ja koordinoidun yhteistyön luomiseen tällaisissä ympäristöissä.
Muuttuvan maailman haasteisiin vastataksemme tarvitsemme yhteisöresilienssiä, jota voimme vaalia kyvykkyys-, motivaatio- ja tilannetekijät huomioimalla. Jotta niiden tila taas voisi parantua, meidän on omaksuttava roolimme muutosagentteina, jotka alussa kuvatun mukaisesti enemmänkin kylvävät siemeniä kuin rakentavat koneita.
Raistlin Laplace on juuri saanut psykiatriltaan diagnoosin, jota hän istuutuu lukemaan keväisenä päivänä New Yorkin aurinkoisen Keskuspuiston penkille. Ohuet huulet tapailevat luisevien sormien pitelemää tuomiota: “Epistemologinen meluyliherkkyys”. Se liittyi jotenkin siihen, kuinka hahmoja (signaali) erotetaan melun (tai “kohinan”) keskeltä, kuinka esimerkiksi kanavien välille viritetty radio ei kerro paljoakaan soittolistojen laatijoiden musiikkimauista, koska melua on liikaa signaaliin nähden. Toisaalta ihmisaivot ovat hahmontunnistuskone vailla vertaa, ja voivat vaivatta havaita saatanallisia säkeitä takaperin soitetussa musiikissa tai Jeesuksen koiran anuksessa. Herra Laplacen ongelma oli käänteinen raamatusta salattuja koodeja etsivän väen tulokulmaan nähden; pakkomielteinen satunnaisuuden luomien illusoristen hahmojen välttäminen. Diagnoosi kävi tietyllä tavalla järkeen, mutta hän oli kauan sitten lakannut luottamasta asioihin, jotka kävivät järkeen.
Raistlin vietti lapsuutensa Napoli-nimisessä pikkukylässä Yhdysvalloissa. Se oli kuulostanut sopivan eurooppalaiselta hänen ranskalais-venäläisille siirtolaisvanhemmilleen, jotka halusivat tarjota ainoalle lapselleen suvaitsevaisen kasvuympäristön jostain vähemmän sotaisasta maankolkasta. Vasta muutettuaan heille valkeni, että Napoli oli tosiasiassa punaniskakylä, jossa vanhemmat käyttivät suuren osan päivästään työmatkoihin ja lapset verisiin tappeluihin naapurikylien nuorten kanssa.
Raistlin oli aina ollut olemukseltaan sairaalloinen, vaikkei juurikaan tavannut sairastaa. Hänen hintelä ja kalvakka ulkonäkönsä, sekä pistävän sinisten silmien ja pikimustan tukan luoma kontrasti sai alusta lähtien taikauskoiset vanhukset kuiskimaan. Tietoisena tästä, hän ala-asteikäisenä paikallisen kirjaston löydettyään huomasi nauttivansa suunnattomasti rajatiede-nurkkauksen kirjoista, ammentaen itseensä kaikkea okkultismista ja samanismista new age-niteisiin. Urheilusta – tai sen puoleen mistään muustakaan, mikä muita lapsia kiinnosti – hän ei koskaan välittänyt, ja olisikin kaikkein mieluiten vain halunnut viettää aikaa yksin kirjojensa parissa.
Ensimmäisen kerran hänen informaatiomaailmankaikkeutensa romahti, kun hän kaikkea kokeilleena joutui ylä-asteella myöntämään, etteivät rajatiede-nurkkauksen kirjojen rituaalit ja tekniikat toimineetkaan luvatusti. Kaikki aikuisten kirjoittama ei ollutkaan erehtymätöntä, kaikki informaatio ei sisältänytkään tietoa. Mutta tämä oli vasta alkua.
Eräänä New Yorkin syksyisenä sadepäivänä 28-vuotias Raistlin liimasi kiinni startup-yrityksensä konkurssihakemuksen sisältävän kirjekuoren ja mietti, mikä oli mennyt vikaan. Hän oli tehnyt kaiken oikein; lukenut oikeat kirjat, noudattanut menestysyritysten taktiikoita, kuunnellut satoja tunteja populaaripsykologiaa hyödyntäviä myyntikoulutusnauhoja, ottanut harkittuja riskejä ja tehnyt vuosia työtä periksiantamattomalla asenteella. Jossain vaiheessa rahat vain loppuivat ja – velkojien hengittäessä niskaan – lisää ei tullut. Yksiönsä himmeässä valaistuksessa Raistlin hitaasti kasvavan kauhun vallassa pohti, mistä kirjailijat tiesivät niiden asioiden, joiden he väittivät tietävänsä todeksi, olevan totta? Erosivatko he tosiaan jollain tapaa hänestä itsestään, joka olisi voinut tällä hetkellä olla menestyvän teknologiayrityksen johtaja, mikäli vain muutama pikkuasia olisi sattunut menemään toisin?
Mies ei nukkunut sinä yönä. Hänen mielessään pyörivät ne lukemattomat tunnit, jotka hän oli viettänyt sanomalehtien parissa oppimatta mitään maailman toiminnasta. Uusista läpimurroista kertovat tiedeuutiset, joista kaikki olivat jälkeenpäin osoittautuneet ennenaikaisiksi; kaikki ne kirjat, joiden kirjoittajat luulivat kokemuksensa johtuvan satunnaistapahtumien sijaan omasta toiminnastaan ja kyvyistään.
Kaksi vuotta myöhemmin hän luki enää vain vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita, kunnes matemaatikko-tilastotieteilijä John Ioannidisin artikkelista “Why most published research findings are false” seurannut keskustelu sai hänet sille kannalle, ettei tieteelliseenkään tietoon ole luottaminen. Informaation ja tiedon välinen suhde, josta hän oli ylä-asteella oppinut, alkoi muodostua hänelle pakkomielteeksi: Raistlin ei halunnut enää yhtään enempää informaatiota, hän janosi tietoa. Puhdas matematiikka todistettavissa olevine aksioomineen viimein tarjosi juuri tätä, ja hintelä oppimisaddiktimme paneutuikin siihen täysin rinnoin, päätyen sukulaisen suosituksen kautta pankkiin töihin. Hän asetti tavoitteekseen välttää kaikkea sellaista informaatiota, mikä ei ollut kosher – jos signaali oli heikko suhteessa meluun, mielen portit pysyivät visusti suljettuina.
Tästä seurasi odottamaton ongelma: mitä enemmän hän pyrki eristämään itsensä “hyödyttömältä hölynpölyltä”, sitä herkemmäksi hän sille tuli. Silloin harvoin kun hän enää käyskenteli ulkona, iltapäivälehtien shokkiotsikot tuntuivat vatsanpohjassa asti. Mainokset saivat hänet raivon valtaan. Hän alkoi myös välttelemään sosiaalisia tilanteita tajutessaan, kuinka helposti hyvät tarinat jäivät hänen mieleensä kummittelemaan. Hän työskenteli riskianalyytikkona, eikä halunnut alkaa pelätä lentokoneita, koska jonkun tutun tutun tuttu oli kokenut kauheita pakkolaskun tehneessä koneessa. Pakko-oireiden (kuten venäläisten matemaatikkojen nimien nopea peräkkäinen toistaminen jonkun perustellessa kantaansa anekdootein) pahetessa, Raistlinin huolestunut työnantaja ohjasi hänet ammattiavun piiriin.
Kevään voimistuvien auringonsäteiden lämmittämällä Keskuspuiston penkillä diagnoosiaan tarkasteleva Raistlin oli luvannut psykiatrilleen aloittaa terapiaryhmässä. Hänen ottamansa ahdistuslääkkeet olivat myös alkaneet tehota, mikä sai hänet ostamaan viereiseltä hodarikauppiaalta iltapäivälehden ja lukemaankin siitä pari sivua. Se ei tuntunut enää niin pahalta, suunnilleen yhtä järkevältä kuin hänen diagnoosinsakin; psykiatri oli selittänyt epistemologisen meluyliherkkyyden tarkoittavan tiedon alkuperään liittyvää ahdistusta siitä, ettei kohinan keskeltä löydykään signaalia, ja kuoleman hetkellä tajuaa eläneensä elämänsä reagoiden mielen melussa näkemiin aaveisiin, todellisten ilmiöiden sijaan.
Joitain tunteja myöhemmin nuori, koiraa ulkoiluttava opiskelija löysi ilokseen puistosta päivän lehden, jonka hän vei kotiinsa ja avasi murokulhon ääressä. Se näytti muuten lähes koskemattomalta, mutta usean artikkelin perään oli hyvin pienellä mutta varmalla käsialalla kirjoitettu: “Kolmogorov. Kolmogorov. Kolmogorov.”
Kirjoitin hiljattain onnen oikoteiden markkinoinnista tutkimustiedolla. Palasin aiheen ääreen kun minulta kysyttiin, olisiko ihmisten syytä antaa pitää harhaluulonsa ja mahdollisesti hyötyä lumevaikutuksesta, eikä kertoa mitä mieltä tiede on heidän popsimistaan pillereistä. Entä millaisia asioita on syytä kokeilla itse? Yritän vastata kysymyksiin alla.
Mielestäni toisten uskomusten romuttaminen on arvokysymys, johon vastaus vaihtelee tilanteen vakavuuden sanelemalla jatkumolla. Jos jollekulle tulee hyvä mieli homeopaattisista “lääkkeistä”, onko syytä korjata tämän harhakäsityksiä siitä, mitä tapahtuu kun vettä ravistetaan? Entä jos hän saa syövän ja kieltäytyy muusta hoidosta uskomuksen vuoksi? Entä jos hän sen lisäksi on julkkis, jolla on vaikutusvaltaa muiden ihmisten käyttäytymiseen? Pahoja kysymyksiä, joihin vastauksia täytynee lähteä purkamaan omasta arvojärjestelmästään, ehkä punniten mahdollista tuhoa mahdolliseen mielipahaan verrattuna (palaan hyödyn ja haitan suhteeseen vielä alla). Itse olen huomannut, että väittely ylipäänsä mistään aiheesta mielipiteensä jo lopullisesti päättäneiden kanssa ei yleensä ole vaivan arvoista.
Cochrane Collaboration (ehkä maailman tunnetuin kriittisten tieteellisten yhteenvetojen luojaorganisaatio) teki katsauksen plaseboefektin kliiniseen vaikuttavuuteen ja keskimääräiseksi vaikutuskooksi tuli noin nolla. Joidenkin mukaan se johtuu Cochranen tavasta tehdä katsauksia, sillä näyttöä lienee esimerkiksi plasebokirurgiankin toimivuudesta… Tutkimusten määrästä ylipäänsä kertonee se, että lumevastetta on testattu jopa vastasyntyneillä (spoiler: vaikutusta ei löytynyt). On siis hyvä tiedostaa, lumelääkkeen vaikutuspotentiaalikin on vähän kiikun kaakun.
Entä kysymys siitä, millaisia asioita pitäisi kokeilla itse? Yksi tapa on tehdä “kattotarkastelu” hyötyjen ja haittojen välillä. Kummassa tulee aikaisemmin katto vastaan? Jos mahdollisen haitan katto on matalalla (eli ei mahdollisuutta aiheuttaa itselleen isoa/pysyvää vahinkoa) ja mahdollisen hyödyn katto ylhäällä — tai sitä ei ole (eli saattaa saada erittäin isoa hyötyä, johtui se plasebosta tai jostain muusta) — niin kannattaa kokeilla mahdollisimman monia kategorian asioita, jos jokin vaikka toimisi. Jos taas potentiaalinen hyöty ei ole kovin suuri, mutta on esim. pieni mahdollisuus saada tuotteen käytöstä johtuen vahingossa vastakkaisen sukupuolen sukuelimet, ei homma välttämättä ole kevyenkään kokeilemisen arvoinen.
Tietenkin seuraavaksi ongelmaksi muodostuu, mistä tiedetään mikä on riskaabelia ja mikä ei. Yksi tapa nähdä tilanne on miettiä sitä evoluution kannalta; asioita, joita on ”kokeiltu” piiiitkään, voi pitää keskimäärin uusia kehitelmiä turvallisempina. Keskimäärin.
Tämä johtaa myös laajempaan ajatukseen siitä, että olemassaolevaa järjestelmää ronkkivat parannusyritykset ovat suuremmalla todennäköisyydellä haitallisia kuin hyödyllisiä. Kerron salaisuuden: mielestäni on todella surullista ja epämotivoivaa, että käytännössä kaikki ”helpot ratkaisut” ovat fuulaa. Kaikella on hintansa — tietyillä lääkkeillä voi hetkellisesti parantaa keskittymiskykyä ja muistia, mutta aivojen sörkinnän jälkeen lepo (ja vieroitus) on välttämätöntä. Perussääntö lienee, että mitä tehokkaampi tuote, sitä isommat haitat.
On joitain asioita, jotka on vuosituhansien testauksen tuloksena osoittautuneet suhteellisen vaarattomiksi; kahvilla voi hetkellisesti parantaa muistia ja alkoholin kohtuukäytöllä saada hyvän olon (juuri ilmestyi tutkimus, jossa todettiin esim. viinin ja suklaan “syöpää estävien” vaikutusten olevan todennäköisesti höpöä). Liikunnalla taas voi saavuttaa molemmat hyödyt ja istumista vähentämällä välttää monet vaivat. Mutta vielä ei itselleni ole tullut vastaan sellaista yksittäistä oikotietä suorituskyvyn huikeaan parantamiseen, jolla ei olisi ollut hyötyään vastaavaa hintaa. Onneksi pieniä ja nimenomaan itselle sopivia temppuja (kuten moniajon lopettaminen ja ehdollisesta hyväntahtoisuudesta luopuminen) yhdistelemällä voi silti saavuttaa suuren vaikutuksen.
English summary: To manage living in an uncertain world, there’s a threefold technique also summarised here (see reading list in the end of this post for more on the subject). A quote to follow: “By all means make forecasts — just don’t believe them”.
Vuonna 2011 satuin ostamaan työmatkojen ratoksi audiokirjakauppa Audiblen alennusmyynneistä Leonard Mlodinowin kirjan nimeltä The Drunkard’s Walk: How Randomness Rules Our Lives. Kirja ihmetytti, hengästytti sekä aiheutti pitkän ketjun lukuelämyksiä (ml. Nassim Talebin provosoivat opukset) ja muita tapahtumia, jotka lopulta johtivat muun muassa tilastotieteestä innostumiseen (tästä ehkä lisää toiste), tohtoriopintoihin ja myös siihen, että sinä tällä hetkellä luet tätä tekstiä.
Kuten jokainen yrittäjä ja onnettomien romanssien jälkeen upean kumppanin löytänyt henkilö tietää, satunnaistapahtumilla on elämiimme valtava vaikutus. Toisaalta tämä tarkoittaa, ettei ole mahdotonta, että huominen tuo mukanaan kaiken pilaavan katastrofin – toisaalta taas asiat voivat myös muuttua parempaan. Mistä tiedämme, mitä tulee tapahtumaan?
Inhottavaa on, että me emme yksinkertaisesti tiedä. Positiivista on, että meidän ei välttämättä tarvitsekaan tietää.
Ei se mitään, ensi kerralla suojakäsineen kanssa! Kuva: Ismo Pitkänen
Kirjassaan Dance with Chance (kirjan idea tiivistettynä) kolme alansa huippua – päätöksenteon tutkija, tilastotieteilijä ja psykologi – pyrkivät vastaamaan kysymykseen “Miksi ennusteet epäonnistuvat, ja mitä tehdä niiden sijasta?”. He ehdottavat kolmiosaista taktiikkaa, jonka olen suomentanut vapaalla kädellä Hyväksy–Arvioi–Laajenna (HAL) -taktiikaksi.
1. Hyväksy tulevaisuuden epävarmuus
Runoilija John Keatsin lanseeraamalla termillä negatiivinen kyvykkyysnimitetään taitoa elää epävarmuuksien keskellä; hyväksyä epävarmuus ilman jatkuvaa tarvetta kuvitella, että tiedämme tulevaisuudesta enemmän kuin todellisuudessa voimmekaan tietää. Sillä vaikka mitä uskottelemmekaan itsellemme, emme olisi voineet vuosikymmen sitten ennustaa meille myöhemmin tapahtuneita asioita.
Henkilökohtaisesti olen hyötynyt mindfulness-harjoittelusta epävarmuuden hyväksymisen taidon kehittämisessä.
2. Arvioi epävarmuuden laajuus
Ilmaise epävarmuus määrällisesti: pohdi mielessäsi mahdollisia tulevaisuuksia ja määritä, mikä on 95%n todennäköisyydellä pahimman ja parhaimman skenaarion välinen ero (toisin sanoen, olisit oikeassa 95 kertaa sadasta, tai 19 kertaa 20:sta). Yritä päästä mahdollisimman lähelle tuota 95%:a, et hyödy mitään arvioimalla yrityksesi saavan ensi vuonna nollasta miljoonaan uutta asiakasta (mikä voisi olla totta esim. 99,9999% todennäköisyydellä).
3. Laajenna arviotasi
Päätöksenteon tuloksia tutkittaessa on havaittu, että paras arviomme siitä, mitä 95%:a mahdollisista tapahtumista pitää sisällään, menee yleensä metsään. Siksi kuilu todennäköisen parhaimman ja huonoimman skenaarion välillä pitääkin vielä kertoa kahdella (tai ei ainakaan alle 1,5:llä). Jos olet arvioinut, että 95% todennäköisyydellä tienaat kolmen vuoden päästä vaikka 1500– 2500 euroa kuussa, suunnittele sen varalle, että tienaisit mitä tahansa tuhannen ja kolmen tuhannen euron välillä. Jos olet arvioinut, että talosi (tai säästöjesi) arvo 20 vuoden kuluttua on välillä 300 000 – 325 000 euroa, laajenna arviotasi esim. välille 290 000 – 340 000 ja varaudu siihen.
Tämän lisäksi kannattaa miettiä, voiko jokin äärimmäisen epätodennäköinen tapahtuma totaalisesti tuhota sinut ja voiko (tai kannattaako) siihen varautua. Asuntokuplien puhkeaminen, työttömyys, sota ja pörssiromahdukset tapahtuvat harvoin odotetusti. Haluat ehkä hajauttaa sijoituksiasi ja vakuuttaa itsesi sairauden varalle, mutta meteori-iskuun lienee turha varautua. Huomioi myös, että mitä pidemmälle ajassa yrität katsoa, sitä epävarmemmaksi arvio muuttuu.
Yhteenveto
Johtopäätöksenä voitaneen sanoa, että elämän ennustaminen ei ole mahdollista, maailma on luonteeltaan epävarma ja se on pohjimmiltaan hyvä asia. Epävarmuus tarkoittaa muutoksen pysyvyyttä, mikä taas tarkoittaa, että a) hämmästyttävät onnenpotkut ovat mahdollisia ja b) on ylipäätään vain neljä mahdollista tilannetta: 1) asiat pysyvät samana, 2) asiat menevät huonompaan, 3)asiat paranevat, 4)joku edellämainittujen yhdistelmä. Kohta 1) on menneisyyden huomioonottaen äärimmäisen epätodennäköinen, ja muista kohdista ei voi etukäteen tietää. Ainoa, mitä on tehtävissä, on valmistautuminen – tässä tulee apuun HAL-taktiikka.
Lopuksi kannattaa muistaa, että arvelut tulevaisuudesta ovat aina arvauksia ja vaikka ne olisivatkin välttämättömiä, ei pidä unohtaa niihin liittyvää epävarmuutta. Kuten aiemmin mainitsemani tutkijat asian ilmaisevat; “By all means make forecasts — just don’t believe them”.
Kirjallisuutta:
Spyros Makridakis, Robin Hogarth & Anil Gaba – Dance with Chance: Making Luck Work For You
Nassim Nicholas Taleb – Fooled by Randomness: The Hidden Role of Chance in Life and in the Markets (suom. Satunnaisuuden hämäämä: Sattuman salattu vaikutus elämässä ja markkinoilla). The Black Swan: The Impact of the Highly Improbable (suom. Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus). Antifragile: Things That Gain from Disorder (suom. Antihauras: Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä).
English summary: I’m often baffled by some implications of pessimistic (meta-)induction. There’s this eerie feeling that Future Me is looking at Current Me in the same way, as the Current Me rolls his eyes to Past Me. There’s a case to be made for compassion towards the past versions of ourselves, as well as past societies that have preceded ours.
En tiedä teistä, mutta oma menneisyyden minäni on ollut melkoinen hölmöläinen. Naiivi paskiainen, joka on tai ei ole tiennyt, mikä itselleen ja muille on parhaaksi, muttei ainakaan ole osannut toimia sen mukaisesti. Nykyisyyden minäni tietenkin tietää paremmin ja hänellä on tapana katsoa menneisyyden minääni päätään pyöritellen. Olen tietenkin iloinen, että nykyisyyden minä on fiksumpi kaveri kuin menneisyyden minä, mutta herää kysymys: mitä tulevaisuuden minä ajattelee nykyisyyden minästä? Ja entäs sitten, kun katsomme nykyisyyden yhteiskunnan silmin menneisyyden yhteiskuntaa ja mietimme tulevaisuuden yhteiskunnan ajatuksia molemmista?
Kuva: Ismo Pitkänen
On olemassa filosofinen näkökulma (nk. pessimistinen metainduktio), jonka mukaan hienot teoriat ihmiskunnan historiassa ovat aina jossain vaiheessa osoittautuneet vääriksi – emme enää usko sellaisiin intuitiivisiin itsestäänselvyyksiin, kuten eetteriin avaruuden täyttäjänä tai flogistoniin tulen polttoaineena. Miksi meillä siis olisi syytä uskoa, että yhteiskunnassa tai omassa päässämme tosina pidetyt ajatukset olisivat sen enempää totta, kuin mitä olivat aikaisempien sukupolvienkaan käsitykset?
Oli toiveikkuuteen perusteita tai ei, haluaisin tulevaisuuden minäni ajattelevan, että nykyisyyden minä tekee parhaat päätökset sen tiedon valossa, mitä hänellä on. Samaan tapaan haluaisin oppia katsomaan menneisyyden minääni siltä kantilta, että tällä oli tietty määrä valoa päässään ja tämän valon avulla hän teki parhaat mahdolliset päätökset.
Voisiko samanlaisella lempeydellä katsoa ihmiskuntaa, jolle on kaikissa historian vaiheissa mitä todennäköisimmin menneisyyden yhteiskunta näyttäytynyt hölmöläisten kylänä? Vaikka usein ”leikillään” sanotaankin, että ennen kaikki oli paremmin, kyse on yleensä vain hyvien asioiden muistelusta kun huonot puolet ovat unohtuneet. En usko, että mikään yhteiskunta tarkoituksella tekee asioita huonommin kuin voisi ja suurin osa ihmisistä varmasti mielestään toimii parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkä meidän pitäisikin tuntea enemmän empatiaa menneisyyden olioita kohtaan.
Kuva: Ismo Pitkänen
Mikä tärkeintä, meidän olisi voitava katsoa niin itseämme, kuin nykyistä yhteiskuntaammekin tämän myötätunnon linssin läpi – luultavasti parhaillaan tulevaisuuden minä ja tulevaisuuden yhteiskunta katsovat meitä kulmiaan kohotellen. Siksi olisi syytä suhtautua vähemmän tosissaan siihen, minkä ”tiedämme todeksi” ja suuremmalla armolla niitä kohtaan, joiden väärässä olosta olemme varmoja.
Vai oletko eri mieltä?
Alkuperäinen juttu julkaistu Status-lehden numerossa 2/13.
English summary: According to Ramachandran, the choice between open mindedness and skepticism is partly determined by whether we have 1) trustworthy observations and 2) knowledge of a mechanism. In the absence of 2), one should choose open mindedness, but if both are absent, skepticism should reign.
Epäilys vai avoimuus, kas siinä pulma. Suurin osa siitä, miten ajattelemme maailman toimivan, on lähtöisin jostain yleisesti hyväksytystä ajatusrakennelmasta. Kuitenkin enemmän tai vähemmän säännöllisesti nämä auktoriteettiasemassa olevat ajatusrakennelmat sortuvat, kun jokin kokonaiskuvaan sopimaton havainto aiheuttaa vallankumouksen ajattelutavassa: evoluutio- ja suhteellisuusteoria ovat esimerkkejä tästä. Yleisellä tasolla suurin osa kaikista “oudoista” havainnoista osoittautuu väärinkäsityksiksi, mutta jotkin harvat tuovat lopulta mukanaan massiivisen muutoksen. Jälkikäteen väärinkäsityksiin panostaneita pidetään aikaansa tuhlanneina hölmöinä ja pelimerkkinsä todellisiksi osoittautuneille ilmiöille laittaneita edelläkävijäneroina.
Milloin sitten uutta, kiistanalaista ideaa pohtiessa olisi syytä valita skeptisyys, milloin taas avomielisyys? Neurotieteilijä V. S. Ramachandran ehdottaa kirjoituksessaan, että kannattaa kiinnittää huomiota kahteen asiaan:
Jos jokin ajatus on kiistanalainen vain siksi, että mekanismia ei tunneta – havaintoaineiston puoltaessa ilmiön olemassaoloa – Ramachandranin mukaan kannattaisi valita avomielisyys ja miettiä, onko jäänyt jumiin tuttuun ja turvalliseen ajatusmaailmaan.
Esimerkki: maapallon alkuaikojen suurmantereesta kiisteltäessä perusidealle oli paljon puoltavaa havaintoaineistoa (kohta [1]: kyllä), mutta mekanismi oli ennen mannerlaattoja hämärän peitossa (kohta [2]: ei). Telepatian olemassaolosta kiisteltäessä taas vaikutus pienenee sitä mukaa, mitä vähemmän koetulosta on mahdollista näpelöidä (kohta [1]: ei) JA mekanismi on hämärän peitossa (kohta [2]: ei).
Henkilökohtaisesti en ole varma, onko asia ihan näin yksinkertainen ja lisäisin ainakin, että mekanismin pitää olla myös havainnoin osoitettavissa (spekuloidahan voi kuka vain mistä vain). Mekanismin tunteminen ei myöskään välttämättä auta havaintojen tulkinnassa. Mutta jos on mahdollista rajoittaa väärässä olemisen riskejä ja panostaa pieni määrä resursseja moniin ilmiöihin, jotka todellisiksi osoittautuessaan toisivat suuren hyödyn, kannattanee valita avomielisyys. Jos taas väärässä oleminen olisi tuhoisaa – esimerkiksi ilmenee, että kristallit eivät parannakaan syöpää – kannattaa mieluummin pitäytyä vanhoissa hyväksihavaituissa konsteissa.
English summary: To avoid getting stuck in one’s worldview, I propose four heuristics. They consist of not identifying with one’s thoughts, trying to prove oneself wrong, paying attention to surprises and inspecting events that “push one’s buttons”.
Max Planckin kerrotaan sanoneen, ettei uusi tieteellinen totuus syrjäytä edeltäjäänsä saamalla vanhan käsityksen kannattajat siirtymään puolelleen, vaan siten, että sen vastustajat ennemmin tai myöhemmin kuolevat. Erityisesti fiksut ihmiset pystyvät järkeilemään ennakkokäsityksiään uhanneen tiedon joko hömpäksi tai omaa alkuperäistä käsitystään vahvistavaksi, mutta säilyttävät silti kuolevaisuutensa. Ja näin tiede etenee – yhdet hautajaiset kerrallaan.
On helppo kuvitella, kuinka ihmiset vanhetessaan kasvavat vastustuskykyisemmiksi uusille ajatuksille. Mitä pidemmälle erikoistuu, sen vahvemmaksi varmasti muodostuu epämukavuus omaa käsitystä tukemattoman todistusaineiston edessä. Tuntuu pahalta ottaa askelia taaksepäin, kun on juuri ollut pääsemässä johonkin – meissä kaikissa asuu pieni muumio, jonka tehtävänä on suojella nykyistä maailmankuvaamme ympäröivää aarrekammiota.
Älä anna muumioiden määrätä elämästäsi! [kuvalähde: LEE VING 1977 image gallery]Rakkaista, mutta toimimattomista ajatuksista täytyy kuitenkin voida päästää irti. On muistettava, että suurin osa uutisista on täysin merkitystä vailla vuoden päästä (poislukien Matti Nykänen). Suurin osa yritysten ja valtioiden pitkän tähtäimen strategioista näyttää harhaisilta viiden vuoden päästä (Neuvostoliitto yritti 13 kertaa). Ja suurin osa mullistaviksi uumoilluista keksinnöistä on unohdettu kymmenen vuoden kuluttua (kysy mistä tahansa patenttitoimistosta). Tänään tehdyt ennustukset ovat harvinaisen usein jo huomenna homeessa.
Toimintaympäristömme ja sen vaatimukset muuttuvat jatkuvasti. Ajattelu onkin pidettävä tuoreena käyttämättä sellaisia säilöntäaineita, jotka jymähdyttävät sen nykytilaansa.
Oma reseptini luovan tietotyön maailmasta, kiteytettynä neljään peukalosääntöön:
1. Älä samaistu ajatuksiisi. Pidä ideoita mieluummin noutopöytänä, josta voi mutustella eri makuja, kuin osana minuuttasi.
2. Yritä todistaa olevasi väärässä ja palkitse itsesi onnistuessasi. Mikä olisi vaihtoehtoinen selitys? Mikä olisi kaukaa haettua, mutta tärkeää jos totta? Löydätkö sille todistusaineistoa?
3. Pysähdy hetkeksi, kun huomaat yllättyväsi. Onko tapahtunut vain sattuman oikku, vai kaipaako maailmankatsomuksesi päivitystä?
4. Kiinnitä huomiota siihen, kun ärsyynnyt tai vihastut. Hermostuitko sinä vai sisäinen muumiosi, jonka rauhaa häirittiin?
[alkuperäinen versio artikkelista julkaistu myös Status-lehden numerossa 1/2013]
... And Out Come the Systems | Käyttäytymisarkkitehtuuri 