Category: Terveyspsykologia

Koronataistelu muuttuu sissisodaksi

Matti TJ Heino3 Comments

Most people in Finland want to protect others from COVID, wheras decision makers and the media are planning celebrations of the end of the pandemic. Meanwhile, the healthcare system is getting overwhelmed fast. The only solution may be self-organisation.

Maaliskuun lopulla ennustin, että tulemme avaamaan yhteiskunnan liian aikaisin. Ennen kesälomia yritin varoitella toistamasta deltamuunnoksen kohdalla samaa virhettä, joka edellisten varianttien tapauksessa oltiin tehty. Kesällä kausivaihtelutoiveet saivat kyytiä, ja delta murtautui Salpalinjan läpi – yhteisen kamppailun sijaan kuitenkin päätettiin, että kansalaisille (lue: aikuisille) rokoteaseistusta tarjoamalla vihollisen metkuista ei tarvitsisi välittää.

En ole ennen kokenut samanlaista ristiriitaa kansainvälisiin kokemuksiin perustuvien suositusten ja suomalaisen median välillä. Olin ällistynyt:

“Me haluamme avata yhteiskunnan, me tulemme sen tekemään […] Me luovumme näistä kaikista rajoituksista, mitä meillä on. Se on hallituksen tahto.” (linkki)

“Korona loppuu siinä vaiheessa, kun kukin meistä itse päättää lakata pelkäämästä” (linkki)

Alla olevasta kuvasta näkyy, että yli 75% kansalaisista pitää suojautumistoimia edelleen tarpeellisena:

Olen yrittänyt kertoa ihmisten jatkuvaa suojautumista ihmetteleville toimittajille, etteivät ihmiset ole suosituksia sokeasti noudattavia robotteja, vaan sopeuttavat toimintaansa tilannekohtaisesti ja ajan myötä muuttuvaan riskiarvioon pohjaten. Tämä on ollut monille vaikea ymmärtää, ja koko pandemian ajan hallitukset ja “asiantuntijat” ovat pelänneet laajamittaista paniikkia, jos ihmisille annetaan liian huolestuttavaa informaatiota. Aiheesta on olemassa erinomainen blogipostaus ja olen itsekin kirjoittanut itseohjautuvuuden tärkeydestä, joten sanottakoon vain, että tämä on tieteellisen kirjallisuuden näkökulmasta päätöntä. Keinotekoisen turvallisuudentunteen pakkosyöttäminen kansalaisille johtaa ongelmiin.

Tähän väliin on hyvä muistuttaa mieliin, että taistelu virusta vastaan on taistelua esim. monielinvaurioita, aivovammoja ja pitkäaikaisia työ-/koulupoissaoloja vastaan, kuolemista puhumattakaan. Viruksen kanssa eläminen tarkoittaa näiden lisääntymisen kanssa elämistä.

Takaisin sodankäyntiin. Perinteisessä sodankäynnissä voidaan karkeasti erotella kaksi keinovalikoimaa:

a) Ne joilla saadaan aikaan nopeasti laaja-alainen vaikutus (panssarivaunupataljoonat aavikolla, mattopommitukset kaupungissa, laivasto avomerellä). Nämä keinot mahdollistaa korkean tason koordinaatio, ja koronatilanteessa niitä voi verrata massarokotuksiin, liikkumisrajoituksiin, rajojen terveysturvallisuuden varmistamiseen karanteenein, sekä testaa-jäljitä-eristä -infrastruktuuriin. Vuonna 2020 Suomessa näitä ajettiin puolivillaisesti, yllättyen yhä uudelleen asioista, jotka eivät vaikuttaneet kovin yllättäviltä.

b) Toinen kategoria sisältää keinoja, joilla saavutetaan pieniä paikallisia voittoja, mahdollisesti vuosien tai vuosikymmenten kuluessa kerääntyen (autonomisesti toimivat sissiryhmät tai muut paikallisväestöön integroituneet erikoisjoukot). Näissä keinoissa “johtoportaalla”, mikäli sellaista on, ei edes välttämättä ole ajantasaista tietoa siitä, mitä joukot tekevät ja missä. Koronatilanteessa niitä voi verrata omatoimiseen pikatestaukseen ennen tapaamisia, ilmanpuhdistinten hankkimiseen työpaikoille ja kouluihin, (FFP2-)maskien käyttöön tilannekohtaisesti, ja kuplautumiseen, ts. vain tietyn porukan kanssa tapaamiseen sekä flunssaoireista tälle porukalle tiedottamiseen. Vuoden 2021 syksyyn asti tämä kategoria pääosin puuttui Suomen koronavasteesta.

Mutta emmekö voisi vain suojella riskiryhmiä? Toki, mutta vaikkei tämä tarkoittaisikaan miljoonan ihmisen eristämistä, on mahdotonta tietää, tuleeko tapaamasi henkilö tapaamaan jonkun, joka ei ole voinut ottaa rokotetta – tai on ottanut 1-2 annosta, mutta teho on ehtinyt hiipua. Onneksi tämä toimii myös toisin päin: suojautumalla voi suojata paljon suurempaa porukkaa, kuin tulee ajatelleeksi. Kysymykseksi muodostuukin: “Ketään ei jätetä” vai “ketäs jätettäisiin jotta ei tarvitsisi tehdä vaivalloisia asioita?”

Kysymykseksi muodostuukin: “Ketään ei jätetä” vai “ketäs jätettäisiin jotta ei tarvitsisi tehdä vaivalloisia asioita”?

Suomessa on pitkälti tukahdutettu keskustelu eliminaatiostrategiasta, vaikka se onkin ainoa tunnettu pitkän tähtäimen ratkaisu pandemioihin, jotka aiheuttavat yleisvaarallista tartuntatautia. Poliitikkojen ja virkamiesten on kuitenkin vaikea sitoutua mihinkään, mikä saattaisi nostaa heidät tikunnokkaan. Viranhaltijalle on turvallista tehdä niin, kuin kaikki muutkin tekevät; parasta politiikkaa on vastuuttaa kansalaisia sen sijaan, että virkakoneisto lähtisi suorittamaan jotain vaivalloista, mikä voi epäonnistua. Nyt, kun tälle linjalle on lähdetty uuden maskisuosituksen myötä, realisti valmistautuu pitkään sissisotaan, jossa yllämainitun a-osaston keinoihin ei voi luottaa – vaikka toivo toki elää.

Ehkä hallitus voisikin antaa maskisuosituksen tapaisen, virallisen “oman harkinnan mukaan” toteutettavan ilmahygieniasuosituksen, pikatestaussuosituksen ja kuplautumissuosituksen. Virkamiesten haasteet toteuttaa tehtäviään tuovat suomalaisille erinomaisen tilaisuuden oppia paikallisesti itseorganisoituvaa turvallisuustoimintaa. Mutta kokonaisstrategian epäonnistumista ei voi vierittää rokottamattomille, niin kätevää kuin se olisikin kaiken epidemian vähättelyn jälkeen.

Toimimalla nyt omatoimisesti ennakoiden – pikatestit, FFP2-maskit (myös uudelleenkäytettynä), tuuletus, ilmanpuhdistus, kontaktien rajoittaminen – voimme vielä estää mustan joulun.

Self-determined and self-organised: Fighting pandemics on the appropriate scales

Matti TJ Heino1 Comment

The video is a Finnish talk I gave as part of a webinar series of the Institute for Health and Welfare (THL). I discuss the three scales of pandemic response: That of a) self-determined individuals, b) self-organised communities and c) governmental strategy choice in aiding these. Related, highly unpolished thoughts in English below. Slides here!

How should we think about changing people’s behaviour to mitigate pandemic threat? The starting point is to consider targets of interventions as complex systems. This means that biopsychosocial determinants such as capability, opportunity and motivation act together to create the current state of a system which is a person; aggregates of individuals define the state of a system which is a household, aggregates of which form a community, a society, and so forth. Each of these systems is of a different size, i.e. scale, and fulfills multiple roles in pandemic response – the redundancy brought about by overlap of functions performed by each element (say, individuals’ social distancing, and a community’s agreement to postpone cultural events to mitigate physical contact) is what largely ensures resilience of a system in crisis situations. In other words, information about intervention targets need to be framed as taking place within multi-level socio-ecological system, where tradeoffs between intervention nuance and scale exist. Figure below depicts this idea, and also underlines the mismatch when a large-scale unit, such as the government, attempts to dictate specifics of how e.g. schools or kindergartens should arrange their safety procedures, instead of acknowledging that “people are experts of their own environment”.

The above picture depicts a complexity profile, here a heuristic tool for considering intervention ownership. Any pandemic response must strike a balance between interventions that reach large audiences but (in spite of e.g. digital mass tailoring) are relatively homogenous, and interventions that reach small audiences but are highly tuned to their contexts. As long as the system performing the intervention remains the same, there is a fundamental tradeoff between complexity and scale, although changes in the system may allow increasing the area under the curve. Only individuals or small groups can perform ultra-local actions, and there are efforts where a larger governance structure is inevitable; those actions should be handled by agents at the appropriate scale. For example, a group of friends can come up with ideas to mingle safely, while e.g. city officials must make the decision to require quarantines and testing of incoming travellers. Horizontal axis depicts increasing audience size, from individuals to families, communities and countries. Blue line indicates the amount of nuance each entity can take into account, as depicted on the vertical axis.

Recently, we collected a sample of about 2000 people, who answered a survey on social psychological factors affecting personal protective behaviours such as mask use. As may be obvious, there are many open questions regarding implications of a cross-sectional analysis to the “real world”. Empirically evaluated social psychological phenomena are always embedded in time, making them to an extent idiographic and contextual, hence any generalisations to policy actions have to be considered in the light of nomothetic knowledge of complex systems. That is, the question of how we increase protective behaviours in the society is a multifaceted problem, requiring any actions to acknowledge the complexity of the system the behaviours take place in, and how they interact with other actions affecting community transmission. In my view, this is best done with the classical statement “First, do no harm” in mind.

A foremost condition for responsible application of science-based policy is a consideration of how the decision ought to be done, such that the costs of null effects are minimal. Finland has undertaken a suppression strategy common to European and Northern American countries, where increasingly stringent restrictions are gradually put in place while case numbers rise, and removed while cases decline. This sets different demands to individuals’ protective motivation and other personal resources (aka “pandemic fatigue”), compared to an elimination strategy, where relatively short but highly aggressive measures are taken to draw cases to zero. In the latter approach, most restrictions are lifted from case-free communities or countries, while applying border testing and quarantines to ensure the continued safety of the region’s inhabitants. In this latter case, provided that that future outbreaks are small and/or travel from regions with ongoing community transmission is low, local elimination ensues, and failures to increase protective behaviours imply – by necessity – a smaller impact than when attempted in a locale, safety of which depends mostly on personal protective behaviours.

Another consideration is that of systemic negative unintended side-effects of applying behavioural science recommendations to policy. Based on nomothetic knowledge of complex social systems and the results presented here, it is possible to give the following recommendations:

  1. Citizens’ sense of autonomy in choosing how to carry out the official pandemic mitigation recommendations should be fostered, without overlooking the necessity of feeling competence as well as camaraderie in the actions. This can be done with communication but perhaps more importantly, by facilitating people’s self-organisation tendencies and empowering them to design their own local responses, at the lowest scale (individual, family, neighbourhood, city/town, county, etc.) each of which is feasible to perform. This ensures local strengths get maximally applied, without severing functions, which are invisible to a governmental authority.
  2. Local norms (family, friends, other people in the indoor spaces one visits) ought to be stewarded to the direction which is necessary for pandemic control; this can again be done via communication, but based on literature on mitigating pandemics, it’s possible to hypothesise longer-lasting behavioural effects stemming from involving agentic individuals in the risk management of their surroundings.

Recommended reading:

  • Baker, M. G., Wilson, N., & Blakely, T. (2020). Elimination could be the optimal response strategy for covid-19 and other emerging pandemic diseases. BMJ, 371, m4907. https://doi.org/10/ghqk9h
  • Balsa-Barreiro, J., Vié, A., Morales, A. J., & Cebrián, M. (2020). Deglobalization in a hyper-connected world. Nature Palgrave Communications, 6(1), 1–4. https://doi.org/10/gjfxwz
  • Behaviour Change Science & Policy -projekti: http://linktr.ee/besp
  • Flyvbjerg, B. (2020). The law of regression to the tail: How to survive Covid-19, the climate crisis, and other disasters. Environmental Science & Policy, 114, 614–618. https://doi.org/10/gjkjwz
  • Hansson, S. O. (2004). Fallacies of risk. Journal of Risk Research, 7(3), 353–360. https://doi.org/10/c7567q
  • Horton, R. (2021). Offline: The case for No-COVID. Lancet, 397(10272), 359. https://doi.org/10.1016/S0140-6736(21)00186-0
  • Hyvönen, A.-E., Juntunen, T., Mikkola, H., Käpylä, J., Gustafsberg, H., Nyman, M., Rättilä, T., Virta, S., & Liljeroos, J. (2019). Kokonaisresilienssi ja turvallisuus: Tasot, prosessit ja arviointi [Raportti]. Valtioneuvoston kanslia. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161358
  • Iwata, K., & Aoyagi, Y. (2021). Elimination of covid-19: A practical roadmap by segmentation. BMJ, n349. https://doi.org/10/gjqpxt
  • Käyttäytymistieteellisen neuvonantohankkeen työryhmä. (2021). Vaikuttavat valinnat päätöksenteon tukena: Käyttäytymistieteellinen neuvonanto -hankkeen loppuraportti [Sarjajulkaisu]. Valtioneuvoston kanslia. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/163138
  • Matti TJ Heino, Markus Kanerva, Maarit Lassander, & Ville Ojanen. (2021). Koronaväsymystä? Vai inhimillistä kyllästymistä, turhautumista, tottumista ja pyrkimystä normaaliin (Käyttäytymistieteellisen neuvonantoryhmän raportteja). https://vnk.fi/hanke?tunnus=VNK127:00/2020
  • Martela, F., Hankonen, N., Ryan, R. M., & Vansteenkiste, M. (2020). Motivating Voluntary Compliance to Behavioural Restrictions: Self-Determination Theory–Based Checklist of Principles for COVID-19 and Other Emergency Communications. European Review of Social Psychology. 10.1080/10463283.2020.1857082
  • Morales, A. J., Norman, J., & Bahrami, M. (Toim.). (2021). COVID-19: A Complex Systems Approach. STEM Academic Press. https://stemacademicpress.com/stem-volumes-covid-19
  • Priesemann, V., Balling, R., Brinkmann, M. M., Ciesek, S., Czypionka, T., Eckerle, I., Giordano, G., Hanson, C., Hel, Z., Hotulainen, P., Klimek, P., Nassehi, A., Peichl, A., Perc, M., Petelos, E., Prainsack, B., & Szczurek, E. (2021). An action plan for pan-European defence against new SARS-CoV-2 variants. The Lancet, S0140673621001501. https://doi.org/10/ghtzqn
  • Priesemann, V., Brinkmann, M. M., Ciesek, S., Cuschieri, S., Czypionka, T., Giordano, G., Gurdasani, D., Hanson, C., Hens, N., Iftekhar, E., Kelly-Irving, M., Klimek, P., Kretzschmar, M., Peichl, A., Perc, M., Sannino, F., Schernhammer, E., Schmidt, A., Staines, A., & Szczurek, E. (2021). Calling for pan-European commitment for rapid and sustained reduction in SARS-CoV-2 infections. The Lancet, 397(10269), 92–93. https://doi.org/10/ghp8kb
  • Rauch, E. M., & Bar-Yam, Y. (2006). Long-range interactions and evolutionary stability in a predator-prey system. Physical Review E, 73(2), 020903. https://doi.org/10/d9zbc4
  • Siegenfeld, A. F., & Bar-Yam, Y. (2020). The impact of travel and timing in eliminating COVID-19. Communications Physics, 3(1), 1–8. https://doi.org/10/ghh8hg
  • World Health Organization Regional Office for Europe. (2020). Pandemic fatigue: Reinvigorating the public to prevent COVID-19: policy considerations for Member States in the WHO European Region (WHO/EURO:2020-1160-40906-55390). Article WHO/EURO:2020-1160-40906-55390. https://apps.who.int/iris/handle/10665/335820

Hönkäys hengentiedettä: Ratkaisu eriarvoistumiseen (?!)

Matti TJ Heino1 Comment

Hönkäys Hengentiedettä –juttusarjassa tarkastellaan mielenterveyden psykologiaa tieteellisten artikkelien kautta.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten epätodennäköiseen tutkimukseen kannattaisi suhtautua(1) ja miten toiveet saattavat sekoittua tieteisiin(2). Etsiessäni tutkimustietoa onnellisuutta lisäävien harjoitteiden vaikuttavuudesta, törmäsin yllätyksekseni erittäin mielenkiintoiseen suomalaistutkimukseen. Tutkimus tarttui silmääni monestakin syystä:

  • Yhtenä kirjoittajista oli psykiatrian ja kliinisen psykologian opinnoista tuttu, ko. alojen uranuurtaja ja perusteosten kirjoittaja Jouko Lönnqvist.
  • Osallistujia oli melkein 3300, positiivisen psykologian interventioiden mittakaavassa valtava näyte.
  • Tutkimuksessa oli käytetty satunnaistettua, kontrolloitua asetelmaa ja ns. intention-to-treat -analyyseja (jotka usein ovat merkki siitä, ettei tuloksia ole yritetty kaunistella).
  • Artikkelissa tarkasteltiin onnellisuusharjoituksia tekemään määrätyn ryhmän lisäksi kahta aktiivista (mikä se on ja miksi se on tärkeää huomioida) kontrolliryhmää: toiselle lähetettiin sähköpostitse onnellisuusfilosofista luettavaa, toiselle tarjottiin massaräätälöity liikuntaohjelma.
  • Tutkimus oli vuodelta 2014 ja ilmestyi vaikuttavalta kuulostavassa Journal of Psychiatry -lehdessä.

Näistä innostuneena kaadoin itselleni kupin kahvia ja kävin kiinnostuksella tutkimukseen kiinni.

Mitä artikkelissa painotetaan?

Näin kirjoittajat kuvaavat tutkimuksen tuloksia tiivistelmässä:

The overall happiness scores increased [p=0.05] and depressive symptoms decreased [p=0.02] during the intervention, with more pronounced changes among women.

Tarkkasilmäisimmät lukijat saattavat kiinnittää huomiota otoskokoon nähden epätodennäköisiin p-arvoihin, mutta jättäkäämme ne huomiotta.  Tiivistelmässä kirjoittajat kertovat vielä, ettei neljän erilaisen onnellisuusharjoituksen suoritusjärjestyksellä ollut väliä. Harjoitus, jossa tehtiin hyviä tekoja lisäsi eniten onnellisuutta, kun taas optimismin lisäämiseen tähtäävästä harjoituksesta ei näyttänyt olevan hyötyä lainkaan. Tiivistelmä päätetään näin:

This study produced further evidence on the effectiveness of web-based happiness exercises. The results amplify the need for tailored online interventions for reducing well-being disparities. […] Online positive psychology interventions are a potential tool in helping reduce well-being disparities, particularly among populations with little access to other services.

Usein tutkimusartikkeleista kokonaiskuvaa hahmotettaessa on tapana käydä läpi tiivistelmän lisäksi varsinaisen artikkelin johtopäätösosio; tässä tapauksessa siellä toistetaan täsmälleen sama viesti.

Hyvältä näyttää; on siis kehitetty tehokas ja edullinen työkalu huono-osaistenkin aseman parantamiseen!

Tässä kohtaa mieleeni tuli kaivaa esille, millaisia vaikutukset olivat suuruudeltaan, koska usein tutkimuksissa on tapana päätellä p-arvon perusteella ilmiön olemassaolo, kiinnittämättä huomiota siihen, onko vaikutus täysin mitätön käytännön elämälle. Asiat kävivät kuitenkin hieman vaikeaselkoisemmiksi, ja huomioni kiinnittyi tällaiseen taulukkoon artikkelin toiseksi viimeisellä sivulla (ja kummallisesti “methodological issues”-otsikon alla):

Anna kun kerron, miksi meinasin tässä kohtaa sisäänhengittää kahvini.

Mitä oikeastaan löydettiin?

Taulukosta nähdään, että onnellisuusharjoituksia tehneiden ryhmässä onnellisuuspistemäärät nousivat 7,31 yksikköä (asteikko 1-100) ja liikuntaryhmässä 7,07 yksikköä. Okei, liikunta ja onnellisuustehtävät ovat siis hyväksi? Mutta mutta… Plaseboryhmällä (eli onnellisuusfilosofisia tekstikatkelmia lukeneilla) onnellisuuspistemäärät nousivat 6,28 yksikköä! Eli kuitenkin siis vähemmän kuin muilla ryhmillä? Ehkä hieman yllättäen, vastaus on ei. Syy johtuu taulukossa sulkujen sisällä näkyvistä keskihajonnoista, joita voi ajatella eräänlaisena virhemarginaalina*. Lähtöpistemäärät huomioitaessakin vaikutuskooksi tulee laskutavasta riippuen noin yksittäinen hattivatti aavikolla. Vielä kerran: plaseboryhmä “onnellistui” yhtä paljon kuin liikunta- ja onnellisuusharjoitusryhmät! Kirjoittajat käyttävät artikkelin reilusta 8000 sanasta noin kaksikymmentä tämän tuloksen puimiseen.

hattivatti
Hattivatti, hyvin hämillään lukemastaan.

Tarkkasilmäinen lukija löytää myös kohdan, jossa ensin esitellään, kuinka depressio-oireet parantuivat osallistujilla ja miten sukupuoli vaikutti niiden vähentymiseen. Osion keskellä nimittäin käytetään kymmenen sanaa ohimennen kertomaan, ettei onnellisuusharjoituksilla ollut vaikutusta myöskään depressiopistemääriin.

Lukukokemus oli itselleni varsinainen pettymyskarnevaali. Koska en kuitenkaan saanut vielä tarpeekseni, juhlan kunniaksi päätin vielä selvittää, millainen maailma on tuo kunnianarvoisan kuuloinen lehti, jossa tutkimus ilmestyi. No, ilmeni että lehti nimeltä “African Journal of Psychiatry” on jossain vaiheessa vaatimattomasti muuttanut nimensä napakampaan muotoon “Journal of Psychiatry”. Upein akateeminen markkinointikikka sitten p-arvojen kieltämisen!

Johtopäätös

Pitäisikö siis artikkelista päätellä, että onnellisuutta pohdiskelevien sähköpostien vastaanottaminen toimii yhtä hyvin kuin onnellisuusharjoitusten tekeminen? Ehkä. Pitäisikö meidän käyttää tällaisia sähköposteja ihmisten – erityisesti niiden, joilla on vaikeuksia päästä mielenterveyshuollon palveluiden pariin – onnellisuuden kohentamiseen? Tuskin. Apua depressio-oireisiin yleensä haetaan siinä kohtaa, kun ne häiritsevät normaalia enemmän, ja oireet heilahtelevat ajan kuluessa; myös toisinaan parantuen itsestään, jolloin ei ole mitään syytä olettaa paranemisen johtuneen saaduista sähköposteista. Onnellisuusviestejä parempi taktiikka lienee siis keskittyä ihan oikeaan yhteiskunnan tasa-arvoistamiseen.

Miksi kirjoittajat eivät sitten kerro selkeästi ja läpinäkyvästi todellisista tuloksista? Yksi syy (ja muita on turha spekuloida) on epäilemättä perverssi akateeminen julkaisujärjestelmä, jossa “ei vaikutusta”-tulosten julkaiseminen on edelleen äärimmäisen hankalaa. Jos et ole vielä lukenut siitä, kuinka yksi arvostetuimmista sosiaalipsykologian lehdistä päätyi julkaisemaan parapsykologisen tutkimuksen yliaistillisesta havaitsemisesta ja kieltäytyi myöhemmin julkaisemasta epäonnistuneita toistokokeita, halunnet selailla tämän läpi.

Roger Giner-Sorolla piti Helsingissä maaliskuussa 2015  luennon roskatieteen painon alla muuttuvasta akatemiasta. “Not much happened in response to similar concerns raised in the 1960’s and 1970’s… But 2013 surprised me. This time things may be different!”

Akateeminen julkaisujärjestelmä on mätä, mutta on helppo ehdottaa amputaatiota kun ei ole itse luonut elämäntyötään sen säännöillä pelaten. Avoin tiede lienee tällä hetkellä tutkijan paras ase (mainio podcast aiheesta täällä).

Tarinan opetus: Tulkitse tutkimusta kriittisesti, äläkä tyydy tiivistelmien lukemiseen, ellet halua tulla johdetuksi harhaan!

Tutkimusviite:

Joutsenniemi K, Kaattari C,Pankakoski M, Langinvainio H, Lönnqvist J Mattila AS, et al. (2014) E-mail-based Exercises in Happiness, Physical Activity and Readings: A Randomized Trial on 3274 Finns. J Psychiatry 17:140. doi: 10.4172/Psychiatry.1000140

* 20 yksikön keskihajonta plaseboryhmän 73 pisteen loppumittaustuloksessa (jakauman normaalisuus olettaen) tarkoittaa, että karkeasti ottaen kaksi kolmasosaa ryhmästä on saanut 73 plusmiinus 20 pistettä (eli jotain 53 ja 93 välillä) ja noin yksi kolmasosa tuota väliä suurempia tai pienempiä arvoja. Onnellisuusharjoitusryhmässä samalla logiikalla suurin osa ihmisistä on saanut pistemääriä 57 ja 93 väliltä ja loput sitä äärimmäisempiä. Ei vaikuta kovin dramaattiselta erolta, eikä se todellakaan sitä olekaan.

Positiivinen psykologia – tiedettä ja toiveikkuutta

Matti TJ Heino1 Comment

Osallistuin syksyllä Suomen ensimmäiselle yliopistotasoiselle positiivisen psykologian kurssille, sekä tietääkseni ensimmäiselle MOOC-formaatin (Massive Open Online Course) kurssille samasta aiheesta. Ensimmäisestä oli vastuussa Helsingin avoin yliopisto, jälkimmäisestä Berkeleyn yliopisto. Kokemus oli mielenkiintoinen self-help kirjallisuutta valtavat määrät viimeisen 10 vuoden aikana kuluttaneelle (ja suureen osaan pettyneelle) osallistujalle. Alla esittelen lyhyesti, mitä positiivisella psykologialla tarkoitetaan ja mitä usein jätetään kertomatta.

Positiivinen psykologia pähkinänkuoressa

Positiivisen psykologian syntytarina kertoo sen muodostuneen vastavoimaksi patologiselle, eli tautiopin näkökulmasta harjoitettavalle psykologialle. Sen peruspiirteisiin kuuluu ehkäiseminen parantamisen sijaan ja toimintakyvyltään normaalien ihmisten voimistaminen. [1]

Google-kuvahakutuloksia termille “positive psychology”. Klikkaa suuremmaksi.

Erään alkusysäyksen ajattelulle antoi Aaron Antonovsky [2], joka esitteli ns. salutogeenisen – terveyden alkuperään keskittyvän – ajattelumallinsa. Siinä sairauksien aiheuttajien sijasta etsitään asioita, jotka pitävät ihmiset terveinä ja nähdään ihminen lähtökohtaisesti epätäydellisenä ja alttiina sairauksille. Salutogeeninen lähestymistapa ei erottele ihmisiä sen mukaan, ovatko he terveitä vai sairaita, vaan asettaa kaikki ihmiset eri kohtiin terve–sairas -jatkumoa niin, että kysymys ”kuinka tämän henkilön terveyttä voidaan edistää?” ei keskity vain tautien parantamiseen. [3]

Positiivisen psykologian juuret ovat kuitenkin vielä syvemmällä. Juhani Ihanus esitti Avoimen yliopiston kurssilla 12.11.2014 historiallisen katsauksen, jossa näytettiin suuren osan positiivisen psykologian aatteista esiintyneen jo 50-luvulla humanistisen psykologian nimikkeen alla. Humanistinen psykologia korosti luovuutta, elämyksellisyyttä ja kasvua, ihmisluonnon positiivisia ulottuvuuksia ja eettisten sekä filosofisten kysymysten huomioon ottamista. Toisaalta sitä kritisoitiin mm. ylioptimismista, väitettyjen kehitysprosessien ylimalkaisuudesta ja edeltäjiensä yksinkertaistamisesta pessimistisiksi ja patologisoiviksi ajatustavoiksi.

Vasta-aalto: tutkimusnäytön kritiikki

Positiivisen psykologian tutkimusohjelmaa on sittemmin kritisoitu rajusti (esim. [4]) melkolailla samoista aiheista. Se on kuitenkin pyrkinyt siirtymään humanistisen psykologian nojatuolifilosofoinnista kohti tieteellistä tutkimusta ja ajatustapaa. Paljolti tästä johtuen, uusi kritiikki onkin keskittynyt erityisesti ongelmiin tutkimusmetodiikassa sekä tutkimustuloksista nousevien päätelmien liioitteluun [5]. Lisäksi koko tutkimusohjelman ”itsenäisyysjulistuksen” [6] innovatiivisuus on kyseenalaistettu [7, 8]. Ohjelman kannattajat ovat puolustautuneet mm. pyrkimällä erottautumaan positiivisen ajattelun populaarikulttuurista, korostamalla psykososiaalisten interventioiden merkitystä ja ylipäänsä muistuttamalla, ettei hyviä asioita kannata heittää pois huonommista eroon hankkiuduttaessa [9].

Joissain tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi onnellisuuden tunne ei ole aina hyväksi [10] ja joissain tapauksissa onnellisuuden arvostaminen saattaa aiheuttaa onnettomuutta [11]. Tällaisia tutkimuksia voidaan tietenkin arvostella siitä, kuinka arkijärjenkin mukaan liiallinen minkä tahansa asian haluaminen aiheuttaa pettymyksiä ja mikään tuskin on hyväksi aina ja kaikissa konteksteissa. Positiivisen psykologian peruskoetuloksia on myös pyritty toisintamaan vaihtelevalla menestyksellä. Eräässä mielenkiintoisessa toisinnuskokeessa [12] verrattiin positiivisen psykologian harjoituksia (kolme hyvää asiaa ja luonteenvahvuuksien uusi käyttö) kahteen “lumeharjoitukseen”: a) lapsuuden muistojen ja b) lapsuuden positiivisten muistojen mieleenpalauttamiseen. Mielenkiintoisena tuloksena positiivisten muistojen muistelu toimi yhtä hyvin kuin positiivisen psykologian harjoitukset, mutta tavallinen muistelu ei lisännyt hyvinvointia.

Yhtenä viimeisimmistä käänteistä positiivisen psykologian uranuurtaja Barbara Fredricksonin klassikkotutkimus positiivisten ja negatiivisten tunteiden inhimilliselle kukoistukselle tärkeästä suhdeluvusta [13] vedettiin kohun saattelemana takaisin American Psychologist -lehdestä [14] artikkelissa käytettyjen matemaattisten menetelmien tolkuttomuuden vuoksi. Sittemmin Fredrickson on joutunut uusiin ongelmiin genomin ja hyvinvoinnin yhteyttä käsittelevän tutkimuksensa johdosta [15].

Lotta Uusitalo-Malmivaara kertomassa Losadan suhdeluvusta (mainiten sen olevan “kritisoitu”). Klikkaa suuremmaksi.

Kurssifoorumilla käydyn keskustelun tuloksena (onneksi!) korjattu slide. Klikkaa suuremmaksi.

Edellä mainituista asioista oltiin melkolailla hissukseen sekä avoimen, että Berkeleyn yliopiston kursseilla. Lotta Uusitalo-Malmivaara 17.09.2014 tosin luennollaan viittasi Losadan tapaukseen, ohimennen ja turha huolta osoittamatta. Ja eihän aihetta huoleen välttämättä olekaan, jos tieteellistä päättelyä seurataan, tutkimustulokset altistetaan kriittiselle arvioinnille ja yksittäisille tutkimuksille ei anneta juurikaan painoarvoa. Erityisesti Berkeleyn kurssilla viimeinen pointti ohitettiin hyvin selkeästi. Välillä tuntuu, että tutkijat (ja tietenkin lehdistön edustajat) laittavat hypetyksen ja julkaisemisen etusijalle, asettaen hyvältä kuulostavat, mutta tarkemmassa syynissä tehottomat parannuskeinot ansaitsemattomalle jalustalle. Älkäämme siis unohtako korvavalon opetuksia; jos jokin olisi toimiessaan upealla tapaa hyödyllinen idea, se ei vielä tarkoita sen olevan hyödyllinen idea.

Johtopäätöksenä sanoisin, että mikäli uuden idean kokeilemisesta ei koidu kustannuksia, kokeile ihmeessä, tekeekö se sinut ja ihmiset ympärilläsi onnellisemmaksi – uudelle altistumisesta voi syntyä odottamattomia hyötyjä. Mutta jos jokin ei vaikuta omalta jutultasi, älä tunne syyllisyyttä tai huonommuutta siitä, että “tiede” ei ole toiminut kohdallasi.

Jos haluat lukea aiheesta enemmän, positiivisempi näkökulma löytyy täältä ja lisää kritiikkiä täältä. Jos taas masennuit tämän blogitekstin lukemisesta, tässä video söpöstä koirasta ja vauvasta.

Lähteitä:

[1] Seligman, M. E., & Csikszentmihalyi, M. (2000). Positive psychology: an introduction. American Psychologist, 55, 5-14.

[2] Antonovsky, A. (1979). Health, stress, and coping. San Francisco: Jossey-Bass.

[3] Antonovsky, A. (1996). The salutogenic model as a theory to guide health promotion. Health promotion international, 11(1), 11-18.

[4] Ehrenreich, B. (2010). Smile or die: How positive thinking fooled America and the world. Granta Books.

[5] Coyne, J. C., & Tennen, H. (2010). Positive psychology in cancer care: Bad science, exaggerated claims, and unproven medicine. Annals of Behavioral Medicine, 39(1), 16-26.

[6] Sheldon, K., Frederickson, B., Rathunde, K., Csikszentmihalyi, M., & Haidt, J. (2000). Positive psychology manifesto. URL http://www. positivepsychology.org/akumalmanifesto.htm.

[7] Becker, D., & Marecek, J. (2008). Positive Psychology History in the Remaking?. Theory & Psychology, 18(5), 591-604.

[8] Coyne, J. C., Tennen, H., & Ranchor, A. V. (2010). Positive psychology in cancer care: A story line resistant to evidence. Annals of Behavioral Medicine, 39(1), 35-42.

[9] Aspinwall, L. G., & Tedeschi, R. G. (2010). Of babies and bathwater: A reply to Coyne and Tennen’s views on positive psychology and health. Annals of Behavioral Medicine, 39(1), 27-34.

[10] Gruber, J., Mauss, I. B., & Tamir, M. (2011). A dark side of happiness? How, when, and why happiness is not always good. Perspectives on Psychological Science, 6, 222–233.

[11] Mauss, I. B., Tamir, M., Anderson. C. L., & Savino, N. S. (2011). Can seeking happiness make people unhappy? Paradoxical effects of valuing happiness. Emotion, 11, 807–815.

[12] Mongrain, M., & Anselmo-Matthews, T. (2012). Do positive psychology exercises work? A replication of Seligman et al (2005). Journal of clinical psychology, 68(4).

[13] Fredrickson, B. L., & Losada, M. F. (2005). Positive affect and the complex dynamics of human flourishing. American Psychologist, 60(7), 678.

[14] Winerman, L. 2013. American Psychologist retracts model that suggests there is a positive to negative emotions tipping point. Haettu osoitteesta https://www.apa.org/monitor/2013/12/model-emotions.aspx

[15] Brown, N. J., MacDonald, D. A., Samanta, M. P., Friedman, H. L., & Coyne, J. C. (2014). A critical reanalysis of the relationship between genomics and well-being. Proceedings of the National Academy of Sciences, 111(35), 12705-12709.

Tutkimusten käyttö Onnen Oikoteiden markkinoinnissa: Case AlphaBRAIN™

Matti TJ Heino3 Comments

[Varoitus: teksti sisältää luvuilla argumentointia, mikä saattaa joillain aiheuttaa päänkivistystä ja pahoinvointia]

Aivovoimaa purkista, tieteellisesti?

Oman elämän “optimointi”, “biohakkerointi” ja mittaaminen ovat olleet tietyissä piireissä kovasti pinnalla viime vuosina (HS uutisoi aiheesta viimeksi torstaina). Koska mitä erilaisempia tutkimuksia käytetään elämänsä parantamisesta kiinnostuneiden köyhdyttämiseen, ajattelin kirjoittaa yhdestä esimerkistä:

Itsensä henkisestä ja fyysisestä kehittämisestä kiinnostunut ystäväni pyysi minua arvioimaan lisäravinnetta, joka lupaa tieteelliseen tutkimukseen perustuen parantaa keskittymiskykyä ja vireystilaa, auttaen saavuttamaan mielesi todellisen potentiaalin. En tiedä paljoakaan lisäravinteista, mutta Onnen Umpikujien koluamisesta minulla on pitkä ja opettavainen kokemus.

Netissä AlphaBRAIN on saanut paljon näkyvyyttä moniosaaja Joe Roganin hehkutuksesta johtuen. Pikainen googlaus näyttää, kuinka eräs bloggaaja kertoo lähes puolittaneensa “aivojensa iän” ja toinen saavuttaneensa upean unenlaadun. Tuotteen esittelyvideokin näyttää melkoisen vakuuttavalta:

Kuulostaa tietenkin hienolta, mutta ikävä kyllä väitteet hyödyistä osoittautuvat tarkemmassa tarkastelussa roskaksi. Siinä nyt ei sinänsä ole mitään uutta, mutta asian tekee huomionarvoiseksi se, että yrityksen itsensä tekemä poikkeuksellisen tieteellinen tutkimus näyttäisi tukevan samaa havaintoa. Keskityn alla tuohon mainittuun tutkimukseen – muita tuotteen markkinointikäytössä olevia tutkimuksia on ruodittu toisaalla.

Kurkistus konepellin alle – kuinka tutkimustuloksia luetaan

Onnit Labsin tiedote kertoo pilottitutkimuksen näyttäneen pienestä otoskoostaan huolimatta hyvin lupaavia tuloksia jatkotutkimuksia ajatellen. Seuraavaksi kerron, miksi tilanne oikeastaan on päinvastainen.

“The following are the results of the Proof of Concept for a Randomized, Double Blind, Placebo Controlled, Parallel Group, Efficacy Study of Alpha BRAIN™ Administered Orally”

Taulukko alla tiivistää tutkimuksen tulokset. Tässä pelissä on kyse siitä, löydetäänkö ryhmien välillä eroja, joiden voidaan sanoa olevan niin suuria, että olisi epätodennäköistä että ne johtuisivat sattumasta. Mitä taulukko kertoo?

  • M tarkoittaa keskiarvoa, tulosmuuttujia on yhteensä 16 vaikeasti lausuttavaa kirjainyhdistelmää, joilla tarkoitetaan henkistä suoriutumiskykyä mittaavia testejä.
  • ”Tilastollisesti merkitsevät erot” (suure, joka ei kerro merkityksestä käytännön elämälle mitään) näkyvät sinisellä. Plasebo- ja AlphaBRAIN-ryhmien välillä eroja löytyi kahdella muuttujalla (ks. sarake ”+45 days”).
  • Tutkijat antavat ns. p-arvoksi <0.05. Tämä periaatteessa merkitsisi sitä, että jos pitkässä juoksussa väitetään, että vaikutus on olemassa aina kun nähdään tällainen p-arvo, virhepäätelmiä tulisi alle 5%. Käytän sanaa “merkitsisi”, koska p-arvon perusteella päätteleminen vaatii paljon muita oletuksia ja mm. testien määrän ottamista huomioon. Pieni p-arvo ei muuten myöskään merkitse sitä, että tulos löytyessäänkään johtuisi AlphaBRAIN:sta, saati montaa muuta asiaa, joita sen kuvitellaan merkitsevän.

Tästä voi edelleen päätellä, että keskimäärin joka kahdeskymmenes testi (5% x 20 = 100%) puoltaa AlphaBrain-ryhmää silloin, kun vaikutusta ei todellisuudessa ole. Pikaisella laskutoimituksella todennäköisyys saada 1-3 ”osumaa” (eli muuttujaa, joissa näkyy ”vaikutus”) sattuman (vs. tuotteen) vaikutuksen vuoksi on n. 20%. Toisin sanoen, joka viides kerta kun tutkijat olisivat arponeet tulokset, he olisivat saaneet eroja 1-3 testissä (ja mehän emme tiedä, kuinka monta tutkimusta haudattiin, ennen kuin tämä julkaistiin).

“[T]hese preliminary data do indicate the potential for efficacy in several areas of cognitive functioning”

TuloksetKatso seuraavaksi saraketta ”Baseline”. Siinä näkyvät tulokset silloin, kun molemmat ryhmät on popsineet kaksi viikkoa lumepillereitä ennen varsinaisen kokeen alkamista. Eroja näkyy kolmella muuttujalla, mutta yhdessäkään näistä ei ero näy enää seuraavalla mittauskerralla! Tällä tavoin testit antavat hyvin vaihtelevia tuloksia, ja sattumalla on iso vaikutus tuloksiin, koska muuttujia on niin monta (16 kpl).

Tuomio: tutkimuksen tuloksista on vaikea innostua hyvällä tahdollakaan, koska samat tulokset olisi ihan hyvin voinut saada smartieseja popsimalla (paitsi että niissä on sokeria, joka varmaankin aiheuttaa hetkellistä boostia).

Vaikka tulos olisi todellinen, pieni otoskoko johtaa siihen, että se on todennäköisesti moninkertaisesti liioiteltu. Luvatut lisätutkimuksetkaan tuskin valaisevat käytettyihin menetelmiin liittyviä kysymyksiä (p-arvojen luovasta ronkkimisesta löytyy lisätietoa täältä).

Oli miten oli, esitutkimusluonteestaan huolimatta tapaus toimii oppikirjaesimerkkinä siitä, kuinka markkinointipuhe (niin tieteellisissä artikkeleissa kuin tiedeuutisoinnissakin) usein poikkeaa täysin lukujen kertomasta tarinasta.

Hönkäys Hengentiedettä: Mikä toimii käyttäytymistä muutettaessa?

Matti TJ Heino2 Comments

English summary: see this article.

Hönkäys Hengentiedettä –juttusarjassa tarkastellaan mielenterveyden psykologiaa tieteellisten artikkelien kautta.

Clinical Psychology Review -lehdessä julkaistussa artikkelissaan “What should we expect from psychotherapy?”, Marvin Goldfried käsittelee terapioiden toimivuuteen yhdistettyjä asioita sekä tutkimuksen ja käytännön välistä kuilua.

5–10 potilasta sadasta saa psykoterapiasta enemmän haittaa kuin hyötyä. Goldfried argumentoi tämän johtuvan pääasiassa kahdesta asiasta: terapiasuhteen luonteesta ja spesifeistä interventiotekniikoista. Nämä kaksi näyttäisivätkin olevan keskiössä niin toimimattoman, kuin toimivankin terapian lopputuloksessa. Hänen mukaansa prosessitutkimus antaa viisi edellytystä, jotka ovat yhteisiä kaikille onnistuneille terapiasuhteille ja -tekniikoille:

  1. Myönteiset odotukset: potilaan halu muuttua ja oletus siitä, että positiivinen muutos on mahdollinen.
  2. Vahva potilas-terapeutti -liittouma: vahva ns. terapeuttinen allianssi, joka koostuu yhteisymmärryksestä sen suhteen, millaisia tavoitteita asetetaan ja kuinka ne saavutetaan.
  3. Tietoisuus ongelmien taustatekijöistä: jotta voi muuttua, on tiedettävä, mikä muutokseen vaikuttaa. Ajatusten, tunteiden ja tekojen välisten yhteyksien ymmärtäminen on tärkeää, samoin kuin sen tiedostaminen, millainen vaikutus muilla ihmisillä on itseen ja omilla teoilla on muihin.
  4. Positiiviset muutoskokemukset: tietoisuuden lisäämisen ohella on tärkeää, että potilas ottaa riskejä muuttamalla käyttäytymismallejaan ja saa näistä muutoksista positiivisia lopputulemia.
  5. Kannustaminen jatkuvaan todellisuustestaukseen: yksittäiset positiiviset muutoskokemukset eivät riitä, vaan niitä tulisi myös käsitellä ajatuksella, peilaten sisäistä maailmaa ulkoisiin realiteetteihin.

Mielestäni nämä viisi kohtaa käyvät hyvin järkeen myös kliinisen psykoterapiakontekstin ulkopuolella ja niiden pohtimisesta tuskin olisi harmia esimerkiksi vanhempi-lapsi- tai asiakas-palveluntuottaja -asetelmissakaan.

Artikkelissaan Goldfried myös kertoo, kuinka psykoterapian 1950-luvulta alkanut vaikuttavuustutkimus on kehittynyt ja millaisia ongelmia nykymallin satunnaiskontrolloitujen tutkimusten  (RCT, randomized controlled trials) tosimaailman praktiikkaan yleistämiseen liittyy. Hänen mukaansa näissä tutkimuksissa voi nähdä kolme pääongelmaa:

  • Ensinnäkin, niissä määrätään potilaat satunnaisesti hoitomuotoon sen sijaan, että interventio valittaisiin ongelman perusteella.
  • Toisekseen, niissä käytetään ennalta nimettyä hoitokertojen lukumäärää sen sijaan, että hoitokertoja olisi yksilöllisen tarpeen mukaan.
  • Kolmanneksi, RCT-asetelmissa käytetään teoreettisesti “puhtaita” interventioita sen sijaan, että terapeutti voisi tarpeen vaatiessa käyttää myös muiden teoreettisten lähestymistapojen mukaisia tekniikoita.

Näiden kolmen rajoituksen vuoksi Goldfriedin mukaan RCT-tuloksia ei tulisi suoraan kyseenalaistamatta yleistää tosimaailman hoitoihin – sen sijaan hoitojen tehokkuutta arvioivien päättäjien tulisi ottaa huomioon paitsi prosessitutkimuksen (“miten onnistunut terapia toimii?”), myös psykopatologian perustutkimuksen (“mitä tulisi muuttaa?”) esittämät kysymykset.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että näyttöpohjaisen hoidon suosituksia tulisi kiistää – varsinkaan oman kokemuksen tai intuition pohjalta (oma näkemys on aina kapeampi kuin kokonaiskuva). Todistusaineiston vastustamisesta voit lukea lisää täältä.

Goldfried, M. R. (2013). What should we expect from psychotherapy? Clinical psychology review, 33, 862-869.

Hönkäys Hengentiedettä: Miksei näyttö vakuuta?

Matti TJ Heino2 Comments

English summary: this post is about why clinicians may root for ineffective therapies. See Lilienfield et al (2013) and this post for more information.

Hönkäys Hengentiedettä -juttusarjassa tarkastellaan mielenterveyden psykologiaa tieteellisten artikkelien kautta.

Clinical Psychology Review -lehden erikoisnumerossa: “The Future of Evidence-Based Practice in Psychotherapy” julkaistaan useita psykoterapian tulevaisuuteen kantaa ottavia artikkeleita. Kirjoitus alla perustuu lehdessä julkaistavaan Lilienfieldin ym. artikkeliin.

Evidence-based practice (EBP, tai suomalaisittain näyttöön perustuva käytäntö) koostuu tieteellisestä tutkimustiedosta, kliinisestä asiantuntemuksesta ja asiakkaan mieltymyksistä sekä arvoista. Kuitenkin Lilienfield ym. mukaan kliinisen psykologian harjoittajat usein vastustavat todistusaineistoa ja luottavat mieluummin omaan intuitioonsa. Mahdollisiksi syiksi esitetään seuraavia:

1. Naiivi realismi (“uskon, mitä näen ja näin sen omin silmin”) saa kliinikot pitämään terapian jälkeen tapahtuvaa paranemista terapiasta johtuvaksi, huomioimatta muita tulokseen mahdollisesti vaikuttaneita syitä. Näihin kuuluvat lumelääkevaikutus, “spontaneous remission” eli paraneminen itsestään ajan myötä, regressio keskiarvoa kohti, terapiaan käytetyn vaivannäön oikeuttaminen itselleen ja monien samanaikaistesti käytettyjen hoitomuotojen tuoma vaikutus.

2. Ihmisluontoa koskevat myytit: harhakäsitykset muistin toiminnasta (“terapiassa kaivetaan tukahdutettuja muistoja”), interventioiden tehosta (“unia tulkitsemalla päästään asioiden ytimeen”) ja aikaisen kokemuksen merkityksestä (“ongelmien juuret ovat lapsuudessa”).

3. Harhakäsitykset ryhmiä koskevien todennäköisyyksien soveltamisesta yksilöihin: ajatellaan, etteivät tutkimusten tulokset päde käytännön työssä, “koska jokainen ihminen on yksilö”. Väite on tietenkin totta, mutta perusteluna usein typerä: jos lääkäri tarjoaa sinulle kahta hoitoa, joista toinen pelastaa yhden sadasta ihmisestä ja toinen kaksikymmentä sadasta, ei valinnan pitäisi olla vaikea.

4. Todistustaakan kääntäminen päälaelleen: ajatellaan, että hoito toimii, ellei sitä ole näytetty toimimattomaksi. Kuitenkin tieteessä väitteet jonkin hoidon toimivuudesta ovat vääriä, kunnes toisin todistetaan – ei päinvastoin.

5. Terminologiset väärinkäsitykset: monet kliinikot eivät tiedä, mitä “näyttöön perustuvalla käytännöllä” (EBP) tarkoitetaan – ja saattavat jopa pitää terapioiden tutkimusta mahdottomana.

6. Käytännölliset, koulutukselliset ja asenteelliset esteet: tiedon saaminen vaatii kirjallisuuden lukemista ja sen ymmärtämistä, mikä vaatii aikaa ja vaivaa. Lisäksi akateemikot nähdään usein vieraantuneina kliinikkojen työn päivittäisistä realiteeteista.

Moni kohta yllä pohjaa omakohtaisen kokemuksen ja ammattitaidon asettamiseen tutkimustiedon edelle. Kuitenkin on perusteltua väittää, että intuitio ei aina tuo parasta mahdollista tulosta, ja saattaa jopa olla selkeästi yksinkertaisia algometreja heikompi työkalu päätöksentekoon (2). Tämä on erityisesti ongelma päätöksentekoympäristössä, joka antaa moniselitteistä tai hidasta palautetta, tai jossa syy-seuraussuhteet ovat epäselviä (3).

Yksi syy ongelmiin on mitä luultavimmin ihmisen taipumus suosia omien mielipiteidensä mukaista tietoa. Lue aiheesta lisää täältä ja vinkkejä asian korjaamiseen täältä.

(1) Lilienfeld, S. O., Ritschel, L. A., Lynn, S. J., Cautin, R. L., & Latzman, R. D. (2013). Why many clinical psychologists are resistant to evidence-based practice: Root causes and constructive remedies. Clinical psychology review, 33(7), 883-900.

(2) Grove, W. M., & Meehl, P. E. (1996). Comparative efficiency of informal (subjective, impressionistic) and formal (mechanical, algorithmic) prediction procedures: The clinical–statistical controversy. Psychology, Public Policy, and Law, 2(2), 293.

(3) Kahneman, D., & Klein, G. (2009). Conditions for intuitive expertise: a failure to disagree. American Psychologist, 64(6), 515.