Tuhoutumattomuuden tiellä: henkinen kriisinkestävyys

Tuhoutumattomuuden tiellä -juttusarjassa tarkastellaan keinoja shokeista selviytymiseen.

Varoitus: mikäli a) olet luonteeltasi huoleton ja sinun on helppo sopeutua äärimmäisiin tilanteenmuutoksiin, ja/tai b) pääasiallinen tapasi selviytyä elämästä on olla ajattelematta ikäviä asioita, tämä kirjoitus tuskin palvelee hyvinvointiasi.

Turvallisuuskomitea järjesti 18.5.2015 kutsuvierasseminaarin aiheella henkinen kriisinkestävyys (tiivistelmää seminaarista ja Martti Ahtisaaren puhe kokonaisuudessaan täällä). Pääsin tilaisuudessa osallistumaan mielenkiintoiseen keskusteluun kriiseistä selviytymisestä ja niihin varautumisesta.

Psykologi, avustustyöntekijä Ferdinand Garoff kertoo kriisin vaiheista. Missä kohdassa uskot yksilöllä olevan eniten vaikutusmahdollisuuksia?

Kansallisella tasolla Puolustusvoimat määrittelee henkisen kriisinkestävyyden näin: “Henkisellä kriisinkestävyydellä tarkoitetaan kansakunnan kykyä kestää turvallisuustilanteiden aiheuttamat henkiset paineet, selviytyä niiden vaikutuksilta ja nopeuttaa kriiseistä toipumista”. Yhteiskunnan turvallisuusstrategian kolme tehtävää ovat opetustoimen ylläpito, kulttuuri-identiteetin vaaliminen (mm. muinaismuistoja suojelemalla) ja hengellisten palveluiden turvaaminen (mm. kansankirkon toiminnan ylläpito).

Tässä kohtaa mieleni tekee älähtää, sillä maallistuneelle yksilölle ei viimeisistä tunnu paljoakaan iloa koituvan. Ymmärrän kuitenkin, että kriisin iskiessä kansallisella tasolla, yhteenkuuluvuuden tunne ja uskonto auttavat monia. Silti kysymys herää siitä, millainen voisi olla sekulaarisen yksilön oma turvallisuusstrategia, ja kuinka henkiseen iskunkestävyyteen voisi vaikuttaa silloin, kun asiat ovat vielä hyvin (lue: hallittavissa)? Kysymys ei ole uusi:

“Onnekkaimmatkin meistä taajaan kohtaavat kurjuutta ja vakavia vastoinkäymisiä elämän taipaleella; mielen vahvistamisen tällaisia epäonnen iskuja vastaan tulisi olla  elämämme ensisijaisista tutkimuskohteita ja pyrkimyksiä.”

Thomas Jefferson, 1763

Olen eräässä aiemmassa kirjoituksessa esitellyt adaptiivisen maaston käsitteen, perustellen monipuolistumisen ja jatkuvan uudistumisen lisäksi varautumisen olevan välttämätöntä selviytymiselle. Mutta kuinka varautua odottamattomaan?

2000-luvun länsimaissa esimerkiksi Jeffersonin aikaa riivanneet taudit ovat entistä harvinaisempia, mutta omassakin perhe- ja ystäväpiirissäni menetyksiä ovat jo aiheuttaneet mm. auto-onnettomuudet, syöpäkasvaimet, sydän- ja verisuonitaudit, katuväkivalta, työuupumus ja masennus. Lisäksi keskimääräiselle ihmiselle käy lukemattomia läheltä piti -tilanteita, joista suurimmasta osasta hän ei edes ole tietoinen; syöpäsolu lakkaakin jakautumasta, humalainen kuski kaasuttaa punaisia päin viisi minuuttia sen jälkeen, kun olet ylittänyt suojatien, työpaikan konkurssi estyy, orastava kansainvälinen konflikti ratkaistaan neuvotteluin.

Sivuhuomio: ei muuten ole syytä uskoa, että väkivaltaisten konfliktien määrä olisi laskussa, päin vastoin: on arvioitu, että yli 10 000 kuolonuhria vaativa sota on globaalisti kolmisen kertaa todennäköisempi, kuin miltä se edellisen 70:n vuoden perusteella tuntuu.

Tieteellinen tieto siitä, mikä ihmisen saa selviytymään ja jopa kasvamaan trauman seurauksena, on laajaa mutta yllättävän heikkolaatuista [1], ja tutkijoita onkin kehotettu korvaamaan määrää laadulla [2] (maksumuuriton johdanto traumanjälkeisestä kasvusta tehtyyn tutkimukseen täällä).

Esittelen siis länsimaisen psykologian pohdintojen sijaan alla kolme itselleni mieluista, itämaisesta filosofiasta peräisin olevaa ehdotusta kriisinkestävyyden kehittämiseen. Jaottelen ne kolmeen eri “riskitasoon” sen mukaan, kuinka mahdollisena pidän niiden soveltamisesta juontuvia ei-haluttuja sivuvaikutuksia.

Riskitaso 1: Harjoita suhtautumistapaasi

Buddhalaisessa mielenfilosofiassa puhutaan “kahdesta kohteensa läpäisevästä nuolesta”. Mieltä järkyttävä tapahtuma on ensimmäinen nuoli; tämä on usein hallitsemattomissa. Toinen nuoli iskee meihin, kun jäämme miettimään, millä kaikilla tavoin tapahtuma olikaan harmillinen. Vaikka voisimmekin väistää jälkimmäisen nuolen, usein jäämme typerinä kiroamaan kohtaloamme.

Toisenlaista näkökulmaa kuvastaa tämä (klassista kiinalaista tarinaa mukaileva) kertomus:

Olipa kerran Martti Maanviljelijä. Eräänä aurinkoisena päivänä Martin kyntöhevonen päättää vaihtaa alaa ja karata aitauksestaan. Martin naapurit tästä kuultuaan tulevat esittämään surunvalituksiaan; “kuinka harmillinen tapahtuma!”. Martti tähän toteaa tyynesti “niin, suottaapi olla”. Seuraavana päivänä kyntöhevonen palaa, tuoden mukanaan kolme villihevosta (kyllä, vielä oli villihevosia). Naapurit ihmettelevät äimän käkenä, “onpas upea tuuri!”, mihin Martti taas toteaa “niin, suottaapi olla”.

(Kuvalähde ja alkuperäistarina)

Kuinkas käykään, seuraavana päivänä Martin poika – juuri ennen yliopiston humanistisen tiedekunnan pääsykokeita – katkaisee kirjoituskätensä pudottuaan kesytyshommissa hevosen selästä. “Kävipäs kurjasti!”, naapurit päivittelevät taas, mihin Martti jälleen “niih, suottaapi olla”. Sairaalassa Martin poika tapaa kauniin lääkäriopiskelijan, rakastuu ja päättää itsekin opiskella lääkäriksi. Arvannet naapurien ja Martin välisen keskustelun.

Tarinan opetus? On ylimielistä kuvitella tietävänsä, ovatko jonkin tapahtuman seuraukset hyviä vai huonoja. Henkilökohtaista tragediaa yhtään vähättelemättä, jopa tieto siitä, että sairastat kuolemaan johtavaa tautia, saattaa aiheuttaa paljon hyvää ympärilläsi (kun ystäväsi alkavat ajattelemaan elämän rajallisuutta ja sitä, kuinka he oikeastaan haluavat omansa viettää, ties millainen dominovaikutus siitä voi syntyä).

Tämä ei siis tarkoita, että asioihin pitäisi suhtautua etääntyneesti tai väliinpitämättömästi: jos emme kerran voi tietää, mitä jostain seuraa, kannattaisiko odottaa siitä seuraavan aina jotain hyvää? Hyvien seurausten arvuuttelu toimii myös kätevänä luovuusharjoitteena, mutta kannattaa miettiä, kuinka suuren osan elämästään haluaa käyttää tuntemattoman tulevaisuuden spekulointiin (esim. käsillä olevan hetken kokemisen sijaan, ks. seuraava osio).

Sivuhuomio: joillekin ihmisille on helpottavaa ajatella kaikilla tapahtumilla olevan tarkoituksensa. Itse en tällaisesta ajattelutavasta välitä (suhtautumiseni ns. teodikea-ongelmaankin tiivistyy tässä sarjakuvassa); mutta jos se jollekulle toimii, niin mikäs siinä.

Riskeistä

Tässä kuvailtuun suhtautumistavan harjoittamiseen ei juurikaan liity riskejä, kunhan muistaa, että tulevien (ei menneiden) tapahtumien todennäköisyyksiin voi usein vaikuttaa.

Ensimmäinen nuoli: työpaikan kahvinkeitin ilmoittaa eräänä perjantai-iltapäivänä kriisin alkaneen. Toinen nuoli: itku ja hammasten kiristys?

Riskitaso II: Opettele kohtaamaan elämä kokonaisuudessaan

Bhikkhu Sumedhan [3] mukaan buddhalainen näkökulma kipuun, stressiin ja sairauteen tiivistyy siihen, että toimitaan moraalisesti ja opitaan ymmärtämään omaa mieltä. Ymmärrys taas rakentuu sellaisen tarkkailun avulla, jossa mielen toimintaa seurataan sivustakatsojana ja opitaan päästämään ajatuksista irti (esimerkiksi hengitykseen keskittyen).

Teoriana on, ettei kipu (ensimmäinen nuoli) aiheuta mielen häiriintymistä, vaan halu päästä kivusta eroon (toinen nuoli). Shinzen Youngia mukaillen; “kärsimys = kipu x ketutus”. Kun kipu opitaan tuntemaan mahdollisimman hyvin ja lopetetaan vastaan pyristeleminen, se ei enää tuota samanlaista kärsimystä, kuin mitä se aikaisemmin aiheutti. Itse olen pärjännyt työmatkat takitta viimeiset kolme talvea tätä tekniikkaa soveltaen (mikä nyt lähinnä tarkoittaa vain sitä, ettei se ole mahdotonta, eli tuskin on kovin yllättävää).

Teoriaan kuuluu siis, ettei elämästä tule valikoida osia niin, että on läsnä miellyttävien asioiden kanssa, epämiellyttäviä vältellen. Sen sijaan sekä miellyttävät, että epämiellyttävät asiat tulisi kohdata mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Pääasiallinen keino tähän on meditaatiolla saavutettava hyväksyvä läsnäolo – ideana on kokemusten salliminen sekä sen ymmärtäminen, etteivät asiat muutu toivomalla tai haluamalla (sen sijaan, muutos havaittavassa maailmassa vaatii toimintaa).

Riskeistä

Itsetuntemuksen lisäämisestä (tai kyvystä rauhoittaa itsensä) meditaation avulla tuskin on haittaa. Kuitenkin kaksi asiaa kannattaa huomioida:

1) Kivunhallinnan saavuttaminen saattaa viedä vuosikymmeniä, eikä ole takeita (no, milloin niitä koskaan olisi) siitä, että lumevaikutuksen lisäksi tuloksia edes tulee. Itse en voi vielä vuosikausien harjoituksen jälkeenkään sanoa selkeästi hyötyneeni meditaatiosta, tai edes jollain tapaa edistyneeni harjoituksessa. Ei sillä, että se olisi saanut minut lopettamaan.

2) Eräässä aiemmassa kirjoituksessa mainitsemani “pimeän yön” kokemukset voivat olla hyvinkin rankkoja harjoituksen edetessä (jos tiedät, mitä tarkoitan, Facebookista löytyy nykyään “Dark Night Support Group“-niminen ryhmä, josta saattaa olla hyötyä).

Jos meditaatiota haluaa kokeilla, alkuun pääsee maksutta esimerkiksi calm.com:n harjoitteilla tai (erit. kipu- ja stressikontekstissa) lataamalla tämän lyhyen kirjasen.

Riskitaso III: Rakastu pysymättömyyteen

Kerron toisen tarinan, josta pidän:

Yhdysvaltalainen psykoterapeutti Mark Epstein matkusti 70-luvulla thaimaalaiseen metsäluostariin tavatakseen nimekkään meditaatio-opettaja Ajahn Chahn. Kysyttyään tältä tämän opetuksen ytimestä, tuimakasvoinen munkki hymyili ottaen vesilasin käteensä. “Näetkö tämän maljan? Minulle se on jo rikki. Pidän siitä kovin; se pitää vettä ihailtavasti ja joskus heijastaa auringonvalossa kauniita kuvioita. Jos napautan sitä, siitä lähtee heleä ääni. Mutta kun laitan tämän lasin pöydälle ja tuuli tai oma kyynärpääni pudottaa sen pirstaleiksi lattialle, sanon ‘Tietenkin’. Kun ymmärrän, että lasi on jo rikki, jokainen hetki sen kanssa on arvokas.”

Ei ole mitään, mikä ei helpottuisi tottumuksen voimasta. Siispä tutustuessani pieniin harmeihin, minun pitäisi oppia kärsivällisesti hyväksymään suuremmatkin harmit. (Shantideva)

Onko tällainen näkökulma masentava, negatiivinen, toivoton? On, jos joko luulemme asioiden ympärillämme olevan ikuisia, tai pyrimme välttämään pysymättömyyden ajattelemista… Missä tapauksessa minulla on huonoja uutisia; jokainen ihminen vanhenee, sairastuu ja lopulta kuolee.

Väittäisin, ettei (varsinkaan länsimaissa) suuri osa ihmisistä edes huomaa olevansa terve, nuori ja hyvinvoiva ennen kuin nuo asiat hänen elämästään häviävät. Mutta kuvittele hetki; puhuisitko eri tavalla jos tietäisit, että ystävyys- tai parisuhteesi on juomalasin tavoin jo sirpaleina? Tai jos olisit vain vakuuttunut, että kauniit muistoesineesi rikkoutuvat tai jonain päivänä et enää saa lämmintä vettä suihkussa – täyttäisikö se sinut kiitollisuudella ja arvostuksella, vai murehtimisella ja epätoivolla? Jälkimmäisessä tapauksessa annos kypsää hyväksyntää saattaa auttaa.

Riskeistä

Tällainen ajattelu saattaa aiheuttaa toivottomuutta, masennusta, tai halua vieraannuttaa itsensä kaikesta, jonka saattaa joskus menettää. Eksistentiaalinen ahdistus ei koskaan tunnu kovin mukavalta, ellei siihen löydä oikeaa suhtautumistapaa (edelliset osiot saattavat auttaa). Teoriassa kuitenkin elämän väliaikaisuuden tiedostamalla pääsemme tilanteeseen, jossa mikään shokki ei ole menetys, ja jokainen hetki on arvokas.

Nihil perditi – en ole menettänyt mitään, kaikki omistamani on mukanani – kerrotaan eräässä stoalaisessa tekstissä valtakuntansa, perheensä ja vapautensa menettäneen kuninkaan lausuneen. Jokainen voinee valita, haluaako mennä ihan näin pitkälle.

Dosentti, psykiatrian erikoislääkäri Markus Henriksson kertoo mielenterveydestä poikkeusoloissa. Huomaa toiseksi viimeinen kohta.

Yhteenveto

Jokainen tulee ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan kriisejä elämässään, ja kun hankaluuksia ilmenee, on hyvä olla valmistautunut niihin.

Vaikea kysymys on, kuinka paljon tulisi elämästään käyttää kriisitilanteisiin valmistautumiseen sen sijaan, että keskittyisi “nauttimaan hetkestä”. Sama kysymys tietenkin koskee kaikkia elämän alueita, joilla hyöty tulee vasta jälkijunassa jos koskaan (säästäminen tai koulujen käynti esimerkkeinä).

Itseäni kolme esittelemääni näkökulmaa – odotusten pudottaminen, vaikeiden asioiden kohtaaminen ja väliaikaisuuden hyväksyminen – ovat toistaiseksi palvelleet hyvin.

 

Lähteitä:

[1] Jayawickreme, E., & Blackie, L. E. R. (2014). Post-traumatic Growth as Positive Personality Change: Evidence, Controversies and Future Directions. European Journal of Personality, 28(4), 312–331. http://doi.org/10.1002/per.1963
[2] Frazier, P., Coyne, J., & Tennen, H. (2014). Post-Traumatic Growth: A Call for Less, but Better, Research. European Journal of Personality, 28(4), 337–338. http://doi.org/10.1002/per.1970
[3] Schmidlin, A. I. (2011). A Buddhist Perspective on Pain, Stress and Illness. Ladattavissa: http://records.photodharma.net/texts/files-of-pain-stress-and-illness-by-bhikkhu-sumedha

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s