Oletko tietämättäsi luova?

Matti TJ Heino2 Comments

Viime aikoina olen sattumalta altistunut luovuuteen liittyville asioille. Luin joululahjaksi saamani Saku Tuomisen uusimman kirjan Luova järkevyys, tein loppuun Headspace-meditaatiopalvelussa 30 päivän luovuuspaketin ja törmäsin päätöksentekoa käsittelevällä MOOC-kurssilla luovuuteen selviytymisstrategiana epävarmassa maailmassa. Kaikkia näkökulmia yhdisti ajatus, että luovuus on enemmänkin tekemistä kuin olemista, jotain mikä lisääntyy vaivannäön myötä sisäsyntyisyyden sijaan. Jaottelen alla tarkemmin joitain mielestäni olennaisia luovuuteen liittyviä asioita.

Luovuus: mikä ja miten?

Luovuus ei liity vain taiteisiin tai mainostoimistoihin. Tuomisen kirjassa (lue kirjan teemoista täältä ja täältä) määritellään luovuus käytännöllisesti: jokainen ihminen, joka haluaa tehdä asioita eri tavalla, paremmin on luova. Pohjalla on elämän pienten ärsyttävyyksien huomaaminen: miksi tämäkin on järjestetty näin? On hyödyksi osata havainnoida ajatuksiaan ja miettiä, miten asiat ympärillä voisi tehdä toisin (myös tämä on sitä paljon puhuttua mindfulnessia). Valitettavan usein organisaatioissa ei ole tähän aikaa ja ihmiset suunnistavat asenteella “nyt on kiire, emme me ehdi mitään kompasseja katsoa!”. Paitsi silloin, kun yritys on varta vasten ostanut luovuuskonsultilta jonkinlaisen luovuustyöpajaideamyllyn: tuloksena kehitetään valtava määrä ideoita, joista yhtäkään ei tosissaan yritetä toteuttaa.

Kuinka sitten uusia ideoita saadaan? Varmin tapa on kirjata parikymmentä tyhmää ideaa täysin kritiikittä ja jos se onnistuu helposti, kirjoittaa kymmenen lisää. Tehtävä on pirullisen vaikea ja ensimmäiset 10–20 ovat todennäköisesti roskaa, mutta tämä on usein välttämätöntä puurtamista.

[The] quality of productivity is a probabilistic consequence of productive quantity – D. K. Simonton

Toisin sanoen:

Mitä useampia ideoita keksit, sitä todennäköisemmin keksit jonkin hyvän idean.

Headspacen Andy Puddicombe korostaa aloittelijan mieltä, kykyä kohdata jokainen hetki ja ajatus vailla ennakko-odotuksia (hyvä kirjoitus aiheesta täällä). Älä siis tartu listattuihin ajatuksiin, vastusta niitä tai yritä saada “hyviä ajatuksia” – listaa vain ideoita. Äläkä tyydy siihen, että olet päässyt kuuteen- tai kahdeksaantoista, vaan keksi kunnes olet saavuttanut tavoitteesi.

Luovuus tulevaisuuden muuttamisessa

Ottaen huomioon, ettei ennusteisiin tulevaisuuden tapahtumista ole juurikaan luottamista, vaihtoehtoinen taktiikka on lähteä luomaan haluamaansa tulevaisuutta.

Haistata pitkät sille, mitä ihmiset tarvitsevat tai mikä toimisi tai mistä ihmiset ovat valmiit maksamaan.

– Alf Rehn, Vaaralliset ideat (s.95)

Alf Rehn teoksessaan Vaaralliset ideat kertoo aidosti uusien ajatustapojen syntyvän hölynpölypajojen sijaan konflikteista; sellaisista ideoista, jotka ääneen lausumalla saa vihamiehiä. Häntä mukaillen voi ehdottaa tällaista pohdintaa:

Mitä aiheeseen liittyen ei saa koskaan tehdä, mikä siinä on kiellettyä tai sopimatonta?

Kirjassa The 5 Elements of Effective Thinking (teemoista täällä ja täällä), kirjoittajat ehdottavat uuden näkökulman saamiseksi jonkin etuliitteen liittämistä tuttuun sanaan. Heidän esimerkissään ensimmäinen maailmansota, joka aikanaan tunnettiin vain nimellä “suuri sota” tai “sodat lopettava sota” ei välttämättä olisi johtanut toiseen vastaavaan, mikäli sitä oltaisiin ajateltu etuliitteellä “ensimmäinen”. Oltiin tästä mitä mieltä hyvänsä, tekniikka voi hyvinkin toimia. Mieti kuinka sanat “ensimmäinen” ja “viimeinen” muuttavat näkemystäsi kun liität ne koulutustasi, työpaikkaasi tai puolisoasi ilmaisevan substantiivin eteen. Rehnin ideaan laajentaen, myös sopimattomat etuliitteet muuttavat kohdesanan nostamia mielikuvia, kuten sanalle menetelmä tehdään tässä:

vaarallinen tai antelias menetelmä
itsekäs myötätuntoinen
paheksuttu pitkäjänteinen
hyytävä tuottelias
kielletty tarkka
irstas viisas
“Lasciate ogne speranza, voi ch’intrate“

On tärkeää huomata, millaisia asioita pyrkii automaattisesti välttämään tai vastustamaan, ja tarvittaessa ottaa hymyillen kurssi niitä kohti.

Kuinka tulla luovaksi?

Tuominen tiivistää kirjansa ydinfilosofian näin:

Pidämme huolta siitä, että olemme uteliaita ja innostuneita. Emme ota asioita annettuina, vaan kysymme ja kyseenalaistamme. Kohdatessamme ongelmia alamme valittamisen sijaan etsiä uusia vaihtoehtoisia toimintatapoja ja näemme runsaasti mahdollisuuksia ympärillämme. Kokeilemme uusia asioita hyväksyen, että kaikki ei välttämättä aina toimi, emmekä päätä etukäteen, onko kokeilemamme idea suuri vai pieni. Sen sijaan havainnoimme ja reagoimme, tarvittaessa nopeastikin. (s. 194)

Ei mikään helppo nakki, mutta kaikkea ei tarvitsekaan tehdä kerralla. Rehn tarjoaa matalampaa kynnystä “maailman lyhimmän luovuuskurssin” muodossa:

Pidä huolta, että omaksut joka päivä jotain uutta, jotain odottamatonta, mitä et tiennyt aikaisemmin, mutta rajoittamatta millään lailla sitä, mistä tämän uuden tiedon hankit. (s. 148)

Yksinkertaisimmillaan, jos haluaa tulla luovaksi, on tärkeintä tehdä jotain. Kehitä siis paljon ideoita, pyöräytä vaikka adjektiivigeneraattorilla satunnaisia etuliitteitä ongelmillesi ja keksi niiden pohjalta ratkaisuja, heittäen soveliaisuussäännöt edes hetkeksi ulos ikkunasta.

Uusia ideoita halajava siis…

  1. Kiinnittää huomiota ulkoiseen ympäristöön ja sisäisiin olotiloihin, pannen merkille, kun jonkin asian voisi tehdä paremmin ja tarttuu toimeen.
  2. Huomioi uusien näkökulmien löytämisen toivossa asiat, joita hän pyrkii automaattisesti välttämään tai vastustamaan, sekä altistaa itsensä säännöllisesti satunnaisille asioille.
  3. Suhtautuu omiin ajatuksiinsa kevyen leikkimielisesti, tiedostaen ettei mikään ajatus ole “todellisuutta” tai jotain korvaamattoman arvokasta.

Onnellisuus, nautinto ja merkitys

Matti TJ Heino1 Comment

Kiinnostuin psykologiasta alun perin, koska halusin tietää, mikä ihmisen tekee onnelliseksi. Minua kiinnosti myös, miksi jotkut ulkopuolisen silmin yltäkylläistä elämää viettävät ihmiset voivat olla hyvin onnettomia, vaikka onnellisuuden luulisi olevan kaikkien äärimmäinen päämäärä. Pohdin alla, mitä onnellisuudesta ajattelen tällä hetkellä.

Mitä ensinnäkään on onnellisuus ja miten se nivoutuu hyvinvointiin? Koska onnellisuudelle tai hyvinvoinnille ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä määritelmää, hieman mutkia suoristaen voi ajatella onnellisuuden olevan “hyvää hyvinvointia”, jotakin pelkkää asioista tyydyttävästi suoriutumista mukavampaa (onnellisuuden määritelmästä voi lukea tarkemmin Frank Martelan kirjoituksesta).

Näkökulmia nautintoon.

Tavallisiin onnellisuuden komponentteihin liitetään myönteiset tunteet, merkityksellisyyden kokemukset ja yleinen tyytyväisyys elämään. Tutkijat yleensä edelleen palaavat jollain tasolla antiikin ajatteluun, jossa onni jaettiin hedoniseen (mielihyvän tunteet) ja eudaimoniseen (merkityksellisen elämän eläminen). Aloitetaan siis niistä.

Nautinnon kokeminen

Nautinnon eli hedonian tavoittelu näkyy äärimmillään rock-muusikoiden elämänkertoja lukiessa. Otetaan esimerkeiksi Mötley Crüen basistista kertova Heroine Diaries, Red Hot Chili Peppersin laulajan elämää kuvaava Scar Tissue ja Ozzy Osbournen tarina I am Ozzy; kaikissa toistuu sama teema, jossa muusikot pyrkivät optimoimaan päihteidenkäyttöään ottamalla eri aineita eri syklillä. Ei liene tarpeen mainita, että homma ei useinkaan sujunut niin kuin piti.

[…] when I put it in a syringe with some coke… man, that’s the fast track to heaven.

– Muusikko Nikki Sixx, Heroin Diaries

Nauramme ja kauhistelemme tarinoita, mutta eroaako toiminnan syy lopulta niinkään paljon siitä, mikä saa meidät railakkaan illan jälkeisenä päivänä virittämään itsellemme elokuvan, ostamaan lähikaupasta karkkipussin ja kruunaamaan kokemuksen pitsatilauksella? Erottaako näitä hedonisen hurmoksen hakutaktiikoita lopulta muu, kuin että ruokaa (toisin kuin huumeita) on kuitenkin pakko syödä ja aineiden käytöllä saattaa olla vakavampia negatiivisia (henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia) sivuvaikutuksia?

[…] jälkiruoka, joka lennättää aterian päätteeksi syöjän 7. taivaaseen, ihan kuten jälkiruuan kuuluukin.

– Ruokabloggari Nanna

Sosiaalisen elementin lisääminen hedoniaan – ruoan, seksin tai alkoholin jakaminen toisten kanssa – kenties luo tietyllä tapaa jatkuvuutta; mielihyvän tuottamisen sivutuotteena syntyy vahvempia sosiaalisia yhteyksiä. Näistä yhteyksistä taas voi olla monia hyötyjä pidemmällä tähtäimellä. Nautinto on kuitenkin melko lyhytjänteistä iloa: se on mieleltään terveelle melko helppoa saavuttaa, mutta se myös haihtuu kohtalaisen nopeasti. Vakavan sairauden tai muun suuren epäonnen koittaessa suklaakakku on laiha lohtu… Toisin kuin tieto siitä, että on elänyt hyvän elämän, mitä käsittelen seuraavaksi.

I can’t get no, oh no no no
Hey hey hey, that’s what I say
I can’t get no

– The Rolling Stones

 

Merkityksellisyyden kokeminen

Onnellisuustutkimus on viime aikoina alkanut suuntautua yhä enemmän sille kannalle, että onni saavutettaisiin onnen etsimisen sijaan tekemisen sivutuotteena. Joitain vuosia sitten huomasin itsekin elämän tavoitteeseen liittyvien ajatusteni siirtyvän henkilökohtaisen onnellisuuden maksimoinnista hyvän lisäämiseen maailmassa. Merkityksellisyyden kokemuksia, eli eudaimonista hyvää oloa itselleni tuottaa, kun saan aikaiseksi jotain, mikä on muuttanut maailmaa enemmän arvojeni mukaiseksi. Ajattelen usein, kuinka voisin kuoleman koittaessa satunnaisella hetkellä todeta antaneeni ainakin yhtä paljon kuin olen saanut. Tämän huomioidakseni yritän varmistella, että pitkän tähtäimen tavoitteiden saavuttamiseen johtavalla polulla otetut askeleet itsessään parantaisivat jotenkin maailmaa. Pidän muuttoapuna olemisesta; yleensä muuton jälkeen ajattelen, että “huh, nyt olen tehnyt elämässäni ainakin jotain, jossa on ollut järkeä, vaikka huomenna kuolisin ja kaikki ajatukseni paljastuisivat hölynpölyksi”.

Yleisemmällä tasolla, tutkijat ovat ehdottaneet antiikin ajatteluun ja psykoterapian suuriin suuntauksiin nojaten kuusiosaista eudaimonisen hyvinvoinnin mallia [1]:

  1. Itsensä hyväksyminen: omien vahvuuksien ja heikkouksien tunteminen ja hyväksyminen.
  2. Positiiviset suhteet toisiin: rakkauden, empatian ja kiintymyksen läsnäolo elämässä.
  3. Henkilökohtainen kasvu: jatkuva kehittyminen ja avoimuus uusille kokemuksille (myös haasteille) elämän eri vaiheissa.
  4. Tarkoitus elämässä: tavoitteet, sekä suunnan ja merkityksen kokemus niin jokapäiväisessä elämässä kuin kovissa vastoinkäymisissäkin.
  5. Ympäristön hallinta: kyky muokata ympäristöä omiin tarpeisiin ja kykyihin sopivaksi.
  6. Autonomia: itsenäisyys, mahdollisuus muiden hyväksynnästä ja odotuksista vapaaseen toimintaan.

Näistä kuudesta osa-alueesta moni näkyy myös niin kutsutussa itsemääräytymisen teoriassa. Sen mukaan (yksinkertaistaen) motivaatiolla on kaksi komponenttia: autonominen ja kontrolloitu, motivaatiotyypin selittäessä määrää paremmin käyttäytymistä. Autonominen motivaatio merkitsee toimimista tuntien, että se tapahtuu täysin omasta tahdosta ja vaikutuksesta, kun taas kontrolloitu motivaatio pitää sisällään käyttäytymisen ulkoisen paineen ja vaatimusten vuoksi. Tämän itseohjautuvuuden eli autonomian sanotaan olevan yksi kolmesta inhimillisestä perustarpeesta, joista muut ovat tarve tuntea itsensä päteväksi (kyvykkyys, kompetenssi) ja tarve kokea suhdetta muihin ihmisiin (halu kokea itsensä ymmärretyksi ja välitetyksi). Näiden perustarpeiden merkittävyydelle on kertynyt mukavasti tutkimusnäyttöä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta ja itsemääräytymisen teoriaa onkin ehdotettu myös kaiken terveyskäyttäytymisen perusmalliksi. [2, 3]

Eudaimonisen onnen etsintä on sosiaalisesti paljon hedonian haikailua hyväksyttävämpää – eikä välttämättä syyttä, sillä eudaimonia usein hyödyttää nimenomaan sosiaalista yhteisöä. En väitä, etteikö aistinautinnolla olisi sijaa onnellisten ihmisten yhteiskunnassa, mutta uskaltaisin vihjata, että ihmiset saattaisivat kyetä paremmin saavuttamaan onnellisen elämän tavoitteensa pyrkimällä ensisijaisesti hyödyttämään muita. Yhdessä ensimmäisistä tämän blogin kirjoituksista totesin “mitä teet, siksi muutut”. Näyttää siltä, että pysyvää onnellisuutta emme välttämättä voi tehdä itsellemme, mutta saavutamme tavoitteemme tehdessämme sen toiselle, samalla pitäen huolta kuudesta eudaimonian osa-alueesta elämässämme.

 “Ihminen haluaa koskettaa taivasta, haluaa kokea kunniaa ja hurmiota, mutta juju on se, että sen eteen on tehtävä työtä. Sitä ei voi ostaa, sitä ei löydä kadunkulmasta, eikä sitä voi varastaa tai ruiskuttaa suoneen tai survoa perseeseen; se on ansaittava.”

– Anthony Kiedis (Red Hot Chili Peppers) [4, s. 438]

 

Lähteitä:

[1] Ryff, C. D., & Singer, B. H. (2008). Know thyself and become what you are: A eudaimonic approach to psychological well-being. Journal of Happiness Studies, 9:13–39

[2] Ng, J. Y., Ntoumanis, N., Thøgersen-Ntoumani, C., Deci, E. L., Ryan, R. M., Duda, J. L., & Williams, G. C. (2012). Self-Determination Theory Applied to Health Contexts A Meta-Analysis. Perspectives on Psychological Science, 7(4), 325-340.

[3] Ryan, R. M., & Deci, E. L. (2000). Self-determination theory and the facilitation of intrinsic motivation, social development, and well-being. American psychologist, 55(1), 68.

[4] Kiedis, A., & Sloman, L. (2009). Arpikudos – Anthony Kiedisin tarina. Keuruu: Otavan kirjapaino.

Positiivinen psykologia – tiedettä ja toiveikkuutta

Matti TJ Heino1 Comment

Osallistuin syksyllä Suomen ensimmäiselle yliopistotasoiselle positiivisen psykologian kurssille, sekä tietääkseni ensimmäiselle MOOC-formaatin (Massive Open Online Course) kurssille samasta aiheesta. Ensimmäisestä oli vastuussa Helsingin avoin yliopisto, jälkimmäisestä Berkeleyn yliopisto. Kokemus oli mielenkiintoinen self-help kirjallisuutta valtavat määrät viimeisen 10 vuoden aikana kuluttaneelle (ja suureen osaan pettyneelle) osallistujalle. Alla esittelen lyhyesti, mitä positiivisella psykologialla tarkoitetaan ja mitä usein jätetään kertomatta.

Positiivinen psykologia pähkinänkuoressa

Positiivisen psykologian syntytarina kertoo sen muodostuneen vastavoimaksi patologiselle, eli tautiopin näkökulmasta harjoitettavalle psykologialle. Sen peruspiirteisiin kuuluu ehkäiseminen parantamisen sijaan ja toimintakyvyltään normaalien ihmisten voimistaminen. [1]

Google-kuvahakutuloksia termille “positive psychology”. Klikkaa suuremmaksi.

Erään alkusysäyksen ajattelulle antoi Aaron Antonovsky [2], joka esitteli ns. salutogeenisen – terveyden alkuperään keskittyvän – ajattelumallinsa. Siinä sairauksien aiheuttajien sijasta etsitään asioita, jotka pitävät ihmiset terveinä ja nähdään ihminen lähtökohtaisesti epätäydellisenä ja alttiina sairauksille. Salutogeeninen lähestymistapa ei erottele ihmisiä sen mukaan, ovatko he terveitä vai sairaita, vaan asettaa kaikki ihmiset eri kohtiin terve–sairas -jatkumoa niin, että kysymys ”kuinka tämän henkilön terveyttä voidaan edistää?” ei keskity vain tautien parantamiseen. [3]

Positiivisen psykologian juuret ovat kuitenkin vielä syvemmällä. Juhani Ihanus esitti Avoimen yliopiston kurssilla 12.11.2014 historiallisen katsauksen, jossa näytettiin suuren osan positiivisen psykologian aatteista esiintyneen jo 50-luvulla humanistisen psykologian nimikkeen alla. Humanistinen psykologia korosti luovuutta, elämyksellisyyttä ja kasvua, ihmisluonnon positiivisia ulottuvuuksia ja eettisten sekä filosofisten kysymysten huomioon ottamista. Toisaalta sitä kritisoitiin mm. ylioptimismista, väitettyjen kehitysprosessien ylimalkaisuudesta ja edeltäjiensä yksinkertaistamisesta pessimistisiksi ja patologisoiviksi ajatustavoiksi.

Vasta-aalto: tutkimusnäytön kritiikki

Positiivisen psykologian tutkimusohjelmaa on sittemmin kritisoitu rajusti (esim. [4]) melkolailla samoista aiheista. Se on kuitenkin pyrkinyt siirtymään humanistisen psykologian nojatuolifilosofoinnista kohti tieteellistä tutkimusta ja ajatustapaa. Paljolti tästä johtuen, uusi kritiikki onkin keskittynyt erityisesti ongelmiin tutkimusmetodiikassa sekä tutkimustuloksista nousevien päätelmien liioitteluun [5]. Lisäksi koko tutkimusohjelman ”itsenäisyysjulistuksen” [6] innovatiivisuus on kyseenalaistettu [7, 8]. Ohjelman kannattajat ovat puolustautuneet mm. pyrkimällä erottautumaan positiivisen ajattelun populaarikulttuurista, korostamalla psykososiaalisten interventioiden merkitystä ja ylipäänsä muistuttamalla, ettei hyviä asioita kannata heittää pois huonommista eroon hankkiuduttaessa [9].

Joissain tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi onnellisuuden tunne ei ole aina hyväksi [10] ja joissain tapauksissa onnellisuuden arvostaminen saattaa aiheuttaa onnettomuutta [11]. Tällaisia tutkimuksia voidaan tietenkin arvostella siitä, kuinka arkijärjenkin mukaan liiallinen minkä tahansa asian haluaminen aiheuttaa pettymyksiä ja mikään tuskin on hyväksi aina ja kaikissa konteksteissa. Positiivisen psykologian peruskoetuloksia on myös pyritty toisintamaan vaihtelevalla menestyksellä. Eräässä mielenkiintoisessa toisinnuskokeessa [12] verrattiin positiivisen psykologian harjoituksia (kolme hyvää asiaa ja luonteenvahvuuksien uusi käyttö) kahteen “lumeharjoitukseen”: a) lapsuuden muistojen ja b) lapsuuden positiivisten muistojen mieleenpalauttamiseen. Mielenkiintoisena tuloksena positiivisten muistojen muistelu toimi yhtä hyvin kuin positiivisen psykologian harjoitukset, mutta tavallinen muistelu ei lisännyt hyvinvointia.

Yhtenä viimeisimmistä käänteistä positiivisen psykologian uranuurtaja Barbara Fredricksonin klassikkotutkimus positiivisten ja negatiivisten tunteiden inhimilliselle kukoistukselle tärkeästä suhdeluvusta [13] vedettiin kohun saattelemana takaisin American Psychologist -lehdestä [14] artikkelissa käytettyjen matemaattisten menetelmien tolkuttomuuden vuoksi. Sittemmin Fredrickson on joutunut uusiin ongelmiin genomin ja hyvinvoinnin yhteyttä käsittelevän tutkimuksensa johdosta [15].

Lotta Uusitalo-Malmivaara kertomassa Losadan suhdeluvusta (mainiten sen olevan “kritisoitu”). Klikkaa suuremmaksi.
Kurssifoorumilla käydyn keskustelun tuloksena (onneksi!) korjattu slide. Klikkaa suuremmaksi.

Edellä mainituista asioista oltiin melkolailla hissukseen sekä avoimen, että Berkeleyn yliopiston kursseilla. Lotta Uusitalo-Malmivaara 17.09.2014 tosin luennollaan viittasi Losadan tapaukseen, ohimennen ja turha huolta osoittamatta. Ja eihän aihetta huoleen välttämättä olekaan, jos tieteellistä päättelyä seurataan, tutkimustulokset altistetaan kriittiselle arvioinnille ja yksittäisille tutkimuksille ei anneta juurikaan painoarvoa. Erityisesti Berkeleyn kurssilla viimeinen pointti ohitettiin hyvin selkeästi. Välillä tuntuu, että tutkijat (ja tietenkin lehdistön edustajat) laittavat hypetyksen ja julkaisemisen etusijalle, asettaen hyvältä kuulostavat, mutta tarkemmassa syynissä tehottomat parannuskeinot ansaitsemattomalle jalustalle. Älkäämme siis unohtako korvavalon opetuksia; jos jokin olisi toimiessaan upealla tapaa hyödyllinen idea, se ei vielä tarkoita sen olevan hyödyllinen idea.

Johtopäätöksenä sanoisin, että mikäli uuden idean kokeilemisesta ei koidu kustannuksia, kokeile ihmeessä, tekeekö se sinut ja ihmiset ympärilläsi onnellisemmaksi – uudelle altistumisesta voi syntyä odottamattomia hyötyjä. Mutta jos jokin ei vaikuta omalta jutultasi, älä tunne syyllisyyttä tai huonommuutta siitä, että “tiede” ei ole toiminut kohdallasi.

Jos haluat lukea aiheesta enemmän, positiivisempi näkökulma löytyy täältä ja lisää kritiikkiä täältä. Jos taas masennuit tämän blogitekstin lukemisesta, tässä video söpöstä koirasta ja vauvasta.

Lähteitä:

[1] Seligman, M. E., & Csikszentmihalyi, M. (2000). Positive psychology: an introduction. American Psychologist, 55, 5-14.

[2] Antonovsky, A. (1979). Health, stress, and coping. San Francisco: Jossey-Bass.

[3] Antonovsky, A. (1996). The salutogenic model as a theory to guide health promotion. Health promotion international, 11(1), 11-18.

[4] Ehrenreich, B. (2010). Smile or die: How positive thinking fooled America and the world. Granta Books.

[5] Coyne, J. C., & Tennen, H. (2010). Positive psychology in cancer care: Bad science, exaggerated claims, and unproven medicine. Annals of Behavioral Medicine, 39(1), 16-26.

[6] Sheldon, K., Frederickson, B., Rathunde, K., Csikszentmihalyi, M., & Haidt, J. (2000). Positive psychology manifesto. URL http://www. positivepsychology.org/akumalmanifesto.htm.

[7] Becker, D., & Marecek, J. (2008). Positive Psychology History in the Remaking?. Theory & Psychology, 18(5), 591-604.

[8] Coyne, J. C., Tennen, H., & Ranchor, A. V. (2010). Positive psychology in cancer care: A story line resistant to evidence. Annals of Behavioral Medicine, 39(1), 35-42.

[9] Aspinwall, L. G., & Tedeschi, R. G. (2010). Of babies and bathwater: A reply to Coyne and Tennen’s views on positive psychology and health. Annals of Behavioral Medicine, 39(1), 27-34.

[10] Gruber, J., Mauss, I. B., & Tamir, M. (2011). A dark side of happiness? How, when, and why happiness is not always good. Perspectives on Psychological Science, 6, 222–233.

[11] Mauss, I. B., Tamir, M., Anderson. C. L., & Savino, N. S. (2011). Can seeking happiness make people unhappy? Paradoxical effects of valuing happiness. Emotion, 11, 807–815.

[12] Mongrain, M., & Anselmo-Matthews, T. (2012). Do positive psychology exercises work? A replication of Seligman et al (2005). Journal of clinical psychology, 68(4).

[13] Fredrickson, B. L., & Losada, M. F. (2005). Positive affect and the complex dynamics of human flourishing. American Psychologist, 60(7), 678.

[14] Winerman, L. 2013. American Psychologist retracts model that suggests there is a positive to negative emotions tipping point. Haettu osoitteesta https://www.apa.org/monitor/2013/12/model-emotions.aspx

[15] Brown, N. J., MacDonald, D. A., Samanta, M. P., Friedman, H. L., & Coyne, J. C. (2014). A critical reanalysis of the relationship between genomics and well-being. Proceedings of the National Academy of Sciences, 111(35), 12705-12709.

Käyttäytymisen muutos: kartalta käytäntöön

Matti TJ Heino1 Comment

Kirjoitus pohjautuu sosiaalipsykologian päivillä 2014 terveyden ja hyvinvoinnin työryhmässä pidettyyn esitelmään.

Tuhansien self help -opusten väitteistä huolimatta, käyttäytymisen muuttaminen on usein pirullisen hankalaa. Sitä ei tee helpommaksi se, että pelkästään tutkijat ovat luoneet ainakin 83 erilaista muutosteoriaa  ja jokainen kirjan kirjoittanut ei-tutkija on enemmän tai vähemmän onnistunut luomaan omansa. Alla kuvailen Muutoskartaksi kutsumaani prosessia, jota olen soveltamisen helpottamiseksi pyrkinyt yksinkertaistamaan niin paljon, kuin toimivuuden säilyttäminen on sallinnut.

Taustaa

Muutosteoriat pääosin jakavat käyttäytymisen muutoksen kahteen vaiheeseen: ennen aikomusta muuttaa käyttäytymistä ja muutosaikeen jälkeen. Esittelemäni prosessi keskittyy jälkimmäiseen, pyrkien jossain määrin myös vaikuttamaan siihen kuiluun, joka niin usein estää hyvien aikeiden toteutumisen.

Mitä aikeiden toteutuminen sitten vaatii? Niin kutsutun COM-B -mallin mukaan käyttäytymisellä on kolme edellytystä: fyysinen ja henkinen kyky (Capability), tilaisuus (Opportunity) ja halu sen toteuttamiseen (Motivation). Jos jokin näistä puuttuu, hankaloituu käyttäytyminen huomattavasti.

Lisäksi konstruaalitasoteorian mukaan, mitä lähempänä jokin asia on, sitä käytännöllisemmin siihen suhtaudutaan – vastaavasti kaukaisempia asioita ajatellaan abstraktimmin. Tätä hahmottaa jaottelu kysymysten “miten teen jotain” (suuri konkretia, läheiset asiat) ja “miksi teen jotain” (pieni konkretia, kaukaiset asiat) välillä. Yksi etäisyyden mitta on aika: on yleensä vähemmän stressaavaa ajatella tekevänsä jotain ensi viikolla kuin heti seuraavana aamuna. Ilmiöllä on hyvät ja huonot puolensa: toisaalta voimme päätyä kuvittelemaan ratkaisevamme ongelmamme “sitten joskus” ja näin varmistaa niiden pysyvyyden kuten Homer alla. Toisaalta voimme myös huijata laiskaa nykyisyyden mieltämme tekemään muutossuunnitelman Tulevaisuuden Minän toteutettavaksi.

Juoni on kolmivaiheinen.

1. Menneisyyden Minän kohtaamat esteet

Ensimmäisessä vaiheessa pohditaan, mitkä asiat ovat estäneet Menneisyyden Minää toteuttamasta aietta (jos kyseessä on jotain, mitä ei ole koskaan yrittänyt, tämä vaihe on tarpeeton tai sen voi korvata arvauksilla tulevasta). Alla oleva kartta havainnollistaa, miten COM-B -mallin elementtien voi ajatella asettuvan elinympäristöömme. Sosiaalisella tarkoitetaan kaikkea muihin ihmisiin liittyvää ja rakenteellisella kaikkea passiivista, automatisoitua, ympäristön rakenteisiin liittyvää.

Jos otamme esimerkiksi viikottaisen kuntosalikäyntikertojen lisäämisen, saattaisimme ajatella näin:

  1. Henkilökohtainen kyvykkyys: väsymys on saanut tuntumaan siltä, ettei vain kykene lähtemään salille.
  2. Henkilökohtainen motivaatio: muut asiat ovat olleet tärkeämpiä ja ei ole jäänyt aikaa salilla käymiseen.
  3. Sosiaalinen kyvykkyys: pomo on halunnut, että jään myöhään töihin ja näin kuntoilulle varaamani aika on mennyt ohi.
  4. Sosiaalinen motivaatio: mieluummin olen istunut kaverien kanssa ravintolassa.
  5. Rakenteellinen kyvykkyys: sali on kaukana kotoa, laajentaen treenin vaatimaa aikaikkunaa ja täten vähentäen treenimahdollisuuksia.
  6. Rakenteellinen motivaatio: lähteminen vaatii niin paljon sumplimista, että se tuntuu erityisen hankalalta.

 2. Tulevaisuuden Minän strategiat

Toisessa vaiheessa ideoimme muutokset, joilla Tulevaisuuden Minä nujertaa ensimmäisessä vaiheessa tunnistamamme esteet. Vaihe asettuu kartalle samoin kuin edellinen, vain kysymysten vaihtuessa:

Voisimme ohjeistaa Tulevaisuuden Minäämme toimimaan esimerkiksi näin:

  1. Henkilökohtainen kyvykkyys: laita puhelimeen hälytys iltakymmeneltä muistuttamaan, että olisi aika aloittaa nukkumaanmenovalmistelut. Unen määrä lisääntyy ja virkeämpänä on helpompi ajatella treeniä.
  2. Henkilökohtainen motivaatio: listaa hyötyjä, joita saat liikunnasta (esim. energisyys, hyvä olo, parantunut aivoverenkierto). Kirjoita nämä ylös ja laita lappu johonkin treenivaatteiden läheisyyteen – kun on aika valita salille lähtemisen ja jonkin muun aktiviteetin välillä, sitoudu katsomaan lappua ennen kuin teet päätöksen.
  3. Sosiaalinen kyvykkyys: harjoittele tapoja kieltäytyä ylitöistä, tai mieti vaihtoehtoisia liikuntamuotoja (esim. lenkkeily), joita voit tehdä mikäli alkuperäinen suunnitelma kariutuu.
  4. Sosiaalinen motivaatio: pyydä ystävää treenikaveriksi ja sovi ajat etukäteen. Näin kynnys jättää harjoittelu väliin nousee.
  5. Rakenteellinen kyvykkyys: hanki kotiin liikuntavälineitä (esim. kahvakuulat) ja kerro itsellesi, että voit lopettaa vartin jälkeen jos fiilis ei ole kohdallaan.
  6. Rakenteellinen motivaatio: pakkaa treenivaatteesi valmiiksi edellisenä iltana näkyvälle paikalle, josta voit ottaa ne mukaan ulos lähtiessäsi. Näin kynnys lähtemiseen alenee.
Vinkkiliuska osa-alueiden läpikäyntiin (klikkaa suuremmaksi).

Oheisessa vinkkiliuskassa on yleislaatuisia ohjeita eri osa-alueiden läpikäyntiin. Kun tämä vaihe on käyty läpi, meillä on ainakin yksi strategia (käyttäytyminen) jokaisessa kuudesta lokerosta ja voimme siirtyä seuraavaan kohtaan.

3. Suunnitelma: mitä, missä, milloin?

Viimeisessä vaiheessa on aika luoda edelliseen vaiheeseen pohjaava konkreettinen suunnitelma. Tässä kohtaa on fiksua noudattaa klassista SMART-periaatetta, jonka mukaan hyvät tavoitteet ovat 1) Selkeästi määriteltyjä (mitä-missä-milloin), 2) Mitattavissa (tiedät jostain saavuttaneesi tavoitteen), 3) Aikaan sidottuja (tiedät, mihin mennessä tavoite saavutetaan), 4) Relevantteja itselle (tiedät, miksi tavoite on tärkeä) ja 5) Toteutettavissa.

Odysseus valjastamassa rakenteita tahdonvoiman sijaan (Wikimedia Commons).

On syytä varmistaa että ainakin yksi 2. vaiheen käyttäytymisistä tulee toteutumaan SMART-suunnitelman avulla – kaikkea ei yleensä voi tehdä. Pyri siis muuttamaan yksi lokero kerrallaan. Yleisenä peukalosääntönä käyttäytymistä muuttaessa kannattaa pyrkiä ennemmin muuttamaan rakenteita kuin luottamaan tahdonvoimaan.

Lopuksi

Käytännössä rakenteisiin luottaminen tahdonvoiman sijaan tarkoittaa sitä, että sitoudumme tulevaisuudessa tapahtuviin muutoksiin tässä ja nyt (lisää esim. Zen Habits -blogissa). Varoituksen sanana muistettakoon suunnitteluharhana tunnettu ilmiö, jossa aliarvioimme asioiden vaatiman panostuksen ja päädymme työllistämään Tulevaisuuden Minämme hermoromahduksen partaalle.

Iloisia suunnitteluhetkiä!

Suunnitteluharha. Kuva: 2dayblog.com

 

Lähteitä ja lukemistoa:

Michie S, van Stralen M & West R (2011) The behaviour change wheel: a new method for characterising and designing behaviour change interventions. Implementation Science 6: 42.

Bartholomew, L. K., Parcel, G. S., Kok, G., Gottlieb, N. H., & Fernandez, M. E. (2011). Planning health promotion programs: an intervention mapping approach. John Wiley & Sons.

Trope, Y., & Liberman, N. (2010). Construal-level theory of psychological distance. Psychological review, 117(2), 440.

Grenny, J., Patterson, K., Maxfield, D., McMillan, R., & Switzler, A. (2013). Influencer: The New Science of Leading Change. McGraw Hill Professional.

Meditaatiomyytit: mitä terveyslehdet jättivät kertomatta

Matti TJ Heino7 Comments

[huomio työpaikoilla blogia lukeville: teksti ei vaadi videoiden katsomista]

Osallistuin tänään Helsingin Avoimen yliopiston positiivisen psykologian kurssin mindfulnessia käsittelevälle luennolle. Luento itsessään oli poikkeuksellisen monipuolinen, ja sen herättämä keskustelu vahvisti ajatustani tämän kirjoituksen tarpeellisuudesta.

Sanottakoon aivan ensiksi, että olen harrastanut meditaatiota/mindfulnessia viimeiset 15 vuotta muodossa tai toisessa ja viimeiset viitisen vuotta päivittäin; en siis pidä sitä millään muotoa puhtaana roskana tai ajanhukkana. Kuitenkin tapa, jolla aiheesta mediassa puhutaan, on suosion kasvun myötä sukeltanut sameisiin (ja pahanhajuisiin) syvyyksiin. Nostan havainnollistavaksi esimerkiksi tämän videopätkän, joka kiteyttää monta ongelmaa:

1. “Tiede käskee meditoimaan”

Väitteiden näennäisestä varmuudesta huolimatta tutkimusperinne on varsin nuorta, mistä johtuen ovat tutkimuksetkin pääosin niin pieniä, ettei niiden luotettavuudesta todellisuudessa voi sanoa juuta tai jaata. Yksi tärkeä ongelma on julkaisuharha: tilastollisesti merkitsevät tulokset päätyvät julkaistuksi ja ne tutkimukset, joissa vaikutusta ei löytynyt, vaipuvat unholaan. Toki vaikutuksista on paljon näyttöä, mutta vasta aika paljastaa todellisuuden ja uusilla väitteillä on tieteessäkin tapana olla yliampuvia. Eräässä uudehkossa meta-analyysissa todettiin, ettei harjoittelulla ollut vaikutusta verrattuna aktiiviseen kontrolliryhmään (mikä se on ja miksi se on tärkeää huomioida), vaikka hyötyjen puolesta voidaankin varmasti argumentoida verratessa mindfulnessin ja terapian kustannusvaikuttavuutta.

Myöskään yhteys neuropsykologisen tutkimuksen löydöksistä käytännön vaikuttavuuteen ei ilmaannu väläyttelemällä hienojen yliopistojen nimiä (tilastollinen merkitsevyys ei ole yhtä kuin käytännön merkittävyys). Tämä on tunnettu ongelma, eikä mitään “x oli suurempi/parempi meditoijilla kuin kontrolliryhmällä” -mallista väitettä voi arvioida kysymättä kuinka paljon suurempi tai parempi, sillä ero voi olla varsin mitätön.

2. “Meditaatiolla ei ole haittavaikutuksia”

Kun mindfulness ja meditaatio revitään irti siitä filosofisesta kontekstista, jossa ne ovat syntyneet, saattaa syntyä vakavia seurauksia.

Aihepiiriin on paneutunut Willoughby Brittonin tutkimusryhmä projektissa nimeltä “Varieties of Contemplative Experience” (ent. Dark Night Project), jonka löydökset pitävät sisällään ajatteluun (minuuden rakenteen hajoaminen, epämiellyttävät hallusinaatiot, vaikeudet keskittyä tai orientoitua ympäristöön, muistiongelmat), tuntemiseen (paniikki, pelkotilat, mania, mielialan heilahtelut) ja kehoon (kiputilat, ei-tahdonalaiset liikkeet) liittyviä ongelmia.

Tutkimusryhmän kartoittamat vastoinkäymiset esiintyivät pääasiassa pitkään ja/tai hyvin intensiivisesti meditoineilla, oireiden keston vaihdellessa noin kuudesta kuukaudesta kahteentoista vuoteen. Tärkeänä huomiona oireet vaikuttivat olevan sitä lyhytaikaisempia, mitä enemmän kontaktimahdollisuuksia niistä kärsivällä oli ilmiöitä tunteviin ohjaajiin. Niin sanottuun mietiskelyn polkuun liittyviä vaikeuksia pidetään asiaankuuluvina buddhalaisessa kirjallisuudessa, mutta niistä puhuminen on tabu länsimaisessa taikapillerikulttuurissa.
Mm. meditaation haittavaikutuksiin perehtynyt tutkija Willoughby Britton. Lähde: Learnboard.

3. “Meditaatio on helppo polku menestykseen, onnellisuuteen ja terveeseen elämään”

Olet kenties kuullut väitettävän, kuinka “kaikki nämä huipputason ihmiset meditoivat, koska tietävät sen olevan tehokasta”. Kyseessä on ns. ad populum -harha, jonka kohdatessaan kannattaa muistaa, ettei siitä niin pitkään ole, kun huippu-urheilijat Tour de Francessa vetivät pikaiset sauhut ennen ylämäkeä valmistaakseen keuhkonsa koitokseen. Ihmiset tekevät paljon tyhmiä juttuja ja meditaatio nyt siinä mielessä lienee fiksuimmasta päästä, mutta kuten täällä väitin, mikään ei ole ilmaista (ja “kattotarkastelun” tuloksia oman elämän asiayhteydessä kannattaa kuunnella).

Alun videossa povataan meditaatiosta seuraavaa terveysvallankumousta ja ennustetaan sen liittyvän mm. liikunnan ja lääkkeiden syömisen joukkoon asioina, joiden tekemättä jättäminen tulee saamaan olon tuntumaan syylliseltä. Minulla ei ole mitään terveyskäyttäytymisen muuttamista vastaan – päin vastoin, työskentelen tälläkin hetkellä parempien tapojen luomiseen pyrkivässä sosiaalipsykologisessa interventioprojektissa – mutta minua kylmää tällainen massavelvollistuttaminen. Jos liikut tasaisesti hereilläoloaikana (mm. keskeyttäen istumisen vähintään puolen tunnin välein), et välttämättä tarvitse lenkkeilyä. Lääkkeiden syöminenkin monesti liittyy itse luomiimme elämäntapasairauksiin. Minua huolettaa se, miten voi hyvinkin olla, että ihmiset suorittavat itsensä piippuun ja sitten pyrkivät “fiksaamaan” tai “hackaamaan” kurjuuttaan meditaatiolla, säilyttäen muun elämänsä ennallaan. Samaan tapaan kuin kuntosaliohjelmien kanssa; ensin luodaan ongelma ja sitten kaupallistetaan siihen laastari (ns. McMindfulness-ilmiö).

Dosentti Juhani E. Lehto kertomassa mindfulness-tutkimuksesta Helsingin Avoimen yliopiston positiivisen psykologian luennolla. Huomaa, kuinka kontekstia ei ole unohdettu.

Kuten alussa mainitsin, en väitä että meditaatio olisi ajanhukkaa; suosittelen sitä ystävilleni, harjoitan sitä päivittäin ja kerään myös tietoa sen vaikutuksista itseeni. Muistutan kuitenkin, että vaikka olen mindfulness-“liikkeen” kannalla (ainakin kunnes todistusaineisto vaatii minua muuttamaan mielipiteeni), kaikilla asioilla on myös toinen puoli. Meditoi siis, jos voit ja koet sen toimivaksi, mutta älä tunne tuskaa jos se ei ole oma juttusi. On hyödyllisempää suhtautua siihen elämää tasapainottavana taukona kuin kaiken mullistavana ihmeenä. Joka tapauksessa mindfulness on muutakin kuin vaalea nainen risti-istunnassa rantaresortilla.

Kolme tärppiä muuttuvassa ympäristössä selviytymiseen

Matti TJ Heino2 Comments

Toisistaan näennäisesti riippumattomien osaamisalueiden yhdistelyn hengessä vietin toissaviikonlopun biologien kestitsemänä Lammilla. Aika biologisella asemalla vinksautti ajatusmaailmaani mukavasti, ja haluaisinkin kirjoittaa hieman henkilökohtaisesta kasvusta adaptiivisen maiseman (fitness landscape) käsite löyhästi lähtökohtanani.

Kuvitellaan aluksi, että asut tyytyväisenä vinopiippuisessa mökissäsi. Tähän tapaan:

Ajatellaan seuraavaksi, että haluat (esimerkiksi nälän, kyllästymisen tai uteliaisuuden ajamana) kiivetä läheiselle huipulle. Oletetaan lisäksi, että mitä korkeammalle maastossa pääset, sitä paremmassa asemassa olet ympäristöön nähden. Toisin sanoen, elämäsi on sitä mukavampaa ja turvallisempaa, mitä korkeammalle pääset. Kiipeät siis kukkulalle:

Tavoitteesi on täyttynyt ja olet parantanut olosuhteitasi roimasti. Olet saavuttanut niin sanotun paikallisen maksimin; mikä tahansa muutos (ainakin lyhyellä tähtäimellä) heikentää asemiasi, ja vaikuttaa siten hölmöltä liikkeeltä. Oletetaan kuitenkin seuraavaksi, että jokin sattumasta aiheutuva vastoinkäyminen, kuten Adam Smithin näkymättömän käden rystysten isku paukauttaa sinut mukavuusalueeltasi.

Olet jälleen lähtötasollasi, mutta nyt huomaat edessäsi olevan entistä korkeamman huipun. Sinulla on nyt kolme vaihtoehtoa: jää makaamaan kuoppaan, palaa aiemmalle huipulle (jonka maksimikorkeuden jo kokemuksesta tiedät) tai lähde kiipeämään uudelle huipulle. Mikäli sinulla on kanttia ja resursseja, selkeä valinta on tuntematon huippu, jonka oletat olevan vähintään yhtä korkea kuin entinen.

Ajatellaan, että pääset seuraavalle huipulle ja prosessi toistuu; joskus saatat vastoinkäymisen sijaan omasta uteliaisuudestasi johtuen vieriä tarkoituksella alas huipulta, mutta koskaan et etukäteen tiedä varmuudella, onko seuraava huippu yhtä korkea kuin edellinen, tai jaksatko edes kavuta sille. Oletetaan nyt koko paikallinen maisema tällaiseksi (kokonaiskuva on luonnollisesti itsellesi tuntematon missä tahansa yksittäisessä maaston kohdassa):

Ajatus selviytymismaastosta yhdistettynä tosimaailmaan sallii meidän tekevän muutaman käyttäytymisarkkitehtonisen johtopäätöksen:

1. Ei kannata pysyä paikallaan.

Tosimaailman maastolla on sellainen raivostuttava ominaisuus, että se muuttuu jatkuvasti: on äärimmäisen hankalaa löytää jotain tiettyä huippua, joka vuodesta toiseen pysyisi samanlaisena. Muutos on pysyvää.

2. Ainoa tapa vastata itse liikkeistään on monipuolistuminen.

Mitä enemmän sinulla (tai vaikka organisaatiollasi) on erilaisia tapoja vastata ympäristön haasteisiin, sitä vähemmän olet altis toimintaympäristön oikuille. Kyseessä on tavallaan Ashbyn “tarpeellisen vaihtelun laki“. Esimerkiksi katutappelussa on hyvä olla vähintään yhtä monta keinoa puolustautua kuin hyökkääjällä on keinoja hyökätä. Tai jos oman alan töitä ei enää ole (olemassa), on hyvä osata jotain muutakin ja niin edespäin. Yleisesti: mitä vähemmän olet joustava, sitä enemmän olet ympäristön oikkujen armoilla — ja olet sitä joustavampi, mitä useampia tapoja sinulla on vastata ko. oikkuihin.

3. Jos sinun on mahdollista varautua, varaudu.

Aavikkoa ei voi ylittää, ellei joko ole todella taitava löytämään vettä tai kanna mukanaan ylimääräisiä vesileilejä. Ja aavikon ylittäminen tulee harvemmin ajankohtaiseksi ennalta tiedossa olevan aikataulun mukaisesti.

Lopuksi vielä hyvä kysymys säännöllisesti itseltä kysyttäväksi: olenko jumiutunut paikalliseen maksimiin?

Unilateraalisen sekasortoaltruismin ohjelmajulistus

Matti TJ Heino4 Comments

Postaus julkaistu alunperin vuonna 2014. Todettu aikaa kestäväksi vuoden 2023 uusintatarkastelussa.

Vaihtoehtoinen pelityyli

Esitän alla kuvauksen henkilöstä, joka eräänä päivänä huomasi olevansa läpeensä kyllästynyt erilaisiin onnellisuutta lupaaviin elämänfilosofioihin, hankalasti toteutettaviin maailmanmuutosideologioihin ja kyseenalaiseen tutkimukseen perustuviin Onnen Oikoteihin. Kyseessä on “unilateraalinen sekasortoaltruisti”. Häneen kannattaa suhtautua kriittisesti, sillä  hänen yhteiskuntakelpoisuutensa on edelleen harkinnan alla. Olkaamme silti avoimia mahdollisuudelle varastaa hänen ajatuksistaan jotain omaa elämäntapaamme hyödyttävää.

Unilateraalinen sekasorto(tai kaaos-)altruismi merkitsee lyhyesti ilmaistuna elämäntapaa, jossa sitoudutaan toisia hyödyttäviin tekoihin riippumatta siitä, kuinka toiset toimivat itseä kohtaan; takertumatta lopputulemia koskeviin odotuksiin ja näin vailla pettymyksiä.

Juhlallisempaa julistusta kaipaaville purkakaamme termi osiin niin, että voimme tarkastella sen osia ja niiden olemassaolon oikeutusta erikseen:

Unilateraalinen

Unilateraalinen tulee latinan sanoista “unum” (yksi) ja “lateralis” (puolen liittyvä). Tässä yhteydessä sillä tarkoitetaan yksipuolisuutta, riippumattomuutta muiden toiminnasta. “Unilateraalinen” myös kuulostaa “yksipuolista” huomattavasti tieteellisemmältä ja hienon kuuloisilla sanoilla on hölmöltä kuulostavia enemmän markkina-arvoa.

Käytännön elämässä Sekasortoaltruistimme saattaa työpaikalla tervehtiä iloisesti tuttua tai tuntematonta henkilöä, ja heikkona hetkenä tuntea vihan kuohahduksen, kun tervehdyksen kohde katsoo vain kummasti ja kävelee ohi. Silloin hän kuitenkin muistuttaa itseään, ettei ole ihmisille mukava, jotta he olisivat mukavia hänelle vaan siksi, että se on a) oikein ja b) hänen oma yksipuolinen valintansa, joka ei ole alisteinen millekään “jos, niin” -tyyppiselle ehdolle (esim. jos muut ovat anteliaita minulle, niin minä olen antelias heille).

Hän on tehnyt valinnan – koska voi – ja “hitot siitä mitä muut tekevät”.

Altruismi

Altruismilla tässä yhteydessä tarkoitetaan epäitsekästä omistautumista muiden hyvinvoinnin edistämiselle. Siinä missä unilateraalinen viittaa väliinpitämättömyyteen muiden toiminnasta, altruistinen viittaa piittaamattomuuteen omasta hyödystä.

Hyviä tekoja ei tehdä siksi, että niistä hyödyttäisiin, vaan koska niitä voidaan tehdä.

Sekään, että hyvien tekojen tekeminen saattaa esimerkiksi viestittää ympäristölle tekijän resurssien runsaudesta, ei siis ole tekemisen syy.

Hyvät teot voivat olla äärimmäisen pieniä; hymy, oven avaaminen, iloinen tervehdys, toisessa henkilössä kunnioitettujen asioiden ääneen sanominen, myötätuntoinen kuuntelu tai pelkästään avun tarjoaminen.

Sekasorto

Sekasorto tai kaaos viittaa ennustamattomuuteen ja satunnaisuuteen teoissa ja niiden kohteissa.

Sekasortoaltruistin ei ole tarkoitus opettaa ketään riippuvaiseksi hänestä tai viestiä, että joku voisi perustaa elämäntapansa hänen kuppaamiselleen.

Voimme lähes varmuudella sanoa ensi kesänä satavan ilman, että meillä on pienintäkään käsitystä tarkoista sadepäivistä. Samoin voimme ennustaa Sekasortoaltruistin toimivan muita hyödyttävällä tavalla ilman, että kykenisimme mitenkään erittelemään tapoja tai kohteita. Aina hän ei itsekään tiedä etukäteen, vaan pystyy lepäämään maailman epävarmuudessa ja reagoimaan havaitessaan avun tarpeen.

Sekasortoaltruisti ei myöskään välitä, onko hänen hyväntahtoisuutensa kohde korkeassa vai matalassa asemassa, tai läheinen vai tuntematon hänelle itselleen. Vähiten energiaa vaativa toimintatapa on toimia johdonmukaisesti, ja kokeiltuaan kaikkien ihmisten tasapuolista vihaamista, hän on päätynyt suosimaan erottelematonta hyväntahtoisuutta.

Sekasortoaltruismin seuraukset?

Jos tätä kyseistä kaaosaltruistia kiinnostaisi, hän saattaisi miettiä asiaa Kantin kategorisen imperatiivin kautta (suurin piirtein: “toimi niin, että tekojesi tarkoituksesta voitaisiin johtaa yleinen laki”). Kysymys tällöin koskisi sitä, mitä tapahtuisi jos suurin osa ihmisistä olisi kaaosaltruisteja. Voisi olla, että loput ihmiset eivät enää pystyisi pitämään kirjaa siitä, keille kaikille vastapalvelusta odottamattomille he olisivat “palveluksen velkaa” ja joutuisivat päätymään itsekin kaaosaltruisteiksi. Tai ehkä heistä tulisi vapaamatkustajia, jotka eläisivät hyväntahtoisten yhteiskunnassa panostamatta siihen itse. Tällainen pohdinta ei päähenkilöämme kuitenkaan kiinnosta, sillä suurten ihmisjoukkojen käyttäytyminen on sadepäiviäkin hankalammin ennustettavissa.

Nimenomainen kaaosaltruistimme on tutustunut lukemattomiin tutkimuksiin siitä, kuinka epäitsekkyys voi olla oikotie onnellisuuteen tai evolutiivinen menestysstrategia, myötätunto terveyden edistäjä ja blah₁ blah₂ blah₃. Jos nämä asiat osoittautuisivat hänen elämässään tosiksi, se olisi hänelle ookoo. Jos eivät, sekin olisi ookoo.

Kuolinvuoteellaan hän ei kuitenkaan aio katua luottaneensa turhaan siihen, mitä tiettynä aikakautena pidettiin tietona.

Lopuksi: neljästä asiasta olen Sekasortoaltruistin kanssa varauksetta samaa mieltä.

  1. Emotionaalisten syy-seuraussuhteiden tunnistamisen tärkeys. On hyödyllistä pyrkiä tiedostamaan asioita, joista itse tulee hyvälle mielelle ja ajatuksia, joista ei haluaisi päästää irti. Niistä voi saada vinkkejä toisten ilahduttamiseen. On myös hyödyllistä pyrkiä tunnistamaan asioita, jotka nostavat mielessä vihan tai pelon tunteita ja ajatuksia, joita haluaa välttää. Niistä voi saada vinkkejä siihen, millaisissa tilanteissa voi tarjota toiselle olkapäätään.
  2. Hyvät teot vaativat vastaanottajan elämäntilanteen simuloimista päässään, mikä taas saattaa johtaa toisen ymmärtämiseen. Kultainen sääntö (“tee toisille kuin haluaisit itsellesi tehtävän”) ja erityisesti hopeinen sääntö (“älä tee toisille, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän”) ovat karkeita mutta hyväksyttäviä apuvälineitä. Tärkeintä on kuitenkin merkityksellisyys teon vastaanottajalle ja sen selvittäminen pakottaa ensin asettumaan toisen asemaan. Tästä syystä vihamiestään jeesaamalla saattaa päästä ymmärrykseen hänen mielensä toiminnasta.
  3. “Egoaan” voi jallittaa. Itsekeskeisyys on luonnollinen, vaikkakaan ei aina kovin toimiva pelityyli ja unilateraalisuus vaatii omista odotuksista luopumista. Jos haluaa välttää olkapäällään huutavan demonin vaatimukset vastapalveluksista, avun kohteen tietämättömyys auttajansa henkilöllisyydestä toimii hyvin.
  4. Kukaan ei ole kusipää omasta tahdostaan. Ihmiset toimivat parhaaksi näkemänsä mukaan ja tähän näkemykseen ovat hänestä riippumattomat (biologiset ja sosiaaliset) tekijät vaikuttaneet valtavasti. Asian ymmärtäminen auttaa suhtautumaan järjettömiltä vaikuttaviin tekoihin ja henkilöihin.

Viisi kysymystä parempien päätösten tuunaukseen

Matti TJ Heino1 Comment

Yllätyin iloisesti huomatessani, kuinka paljon käyttökelpoisia ajatuksia sain Heathin veljesten viimeisimmästä kirjasta “Decisive — How to Make Better Choices in Life and Work”*. Jaottelen alle kolmeen mielivaltaiseen kategoriaan näistä kumpuavia ratkaisevia kysymyksiä, joilla jokainen voi tuunata omaa päätöksentekoarkkitehtuuriaan.

Riko putkinäkö

Kun huomaamme vaihtoehtojemme olevan vähissä, monesti syyllinen on mentaalinen putkinäkö. Oman kokemukseni mukaan se toimii samoin kuin fyysinenkin; vauhdin ja stressin lisääntyessä näkökenttä alkaa kaventua.

Ratkaisevat kysymykset:

1. Kuinka voisin saada molemmat?

  • Kohtaamme jatkuvasti elämässämme (myös hölmöläisen valinnoiksi kutsuttuja) “joko-tai”-kysymyksiä. Elämä ei kuitenkaan ole peli, jossa olisi selkeät, yksinkertaiset säännöt, ja siksi toimintamahdollisuuksiakin on aina enemmän kuin kaksi! Jos esimerkiksi koet, että voisit joko nähdä ystäviäsi useammin tai alkaa harrastaa enemmän, ei kannata jättää tätä kysymystä kysymättä.

2. Mitä tekisin, jos en voisi valita kumpaakaan vaihtoehdoista?

  • Usein varsinkin stressitilanteissa tuntuu, että meidän on valittava kahdesta huonosta vaihtoehdosta pienempi paha. Jos myyjä tarjoaa valintaa huonon tuotteen ja kalliin hinnan välillä, lisävaihtoehtoja saa kysymällä itseltään, mitä tapahtuisi jos molemmat vaihtoehdot häviäisivät pöydältä.

Ota etäisyyttä

Kun elokuvissa etsivän hyvä ystävä murhataan, etsivää usein kielletään osallistumasta murhatutkimukseen, koska hän on liian läheinen uhrin kanssa. Axel Foleyn opetuksista poiketen ulkopuolelle jättäytyminen on hyvä idea. Kun huomaat olevasi tunnekuohussa, käytä 10/10/10-taktiikkaa tai päätöksen ulkoistusta:

Ratkaisevat kysymykset:

3. Jos teen tämän päätöksen, miltä minusta tuntuu 10 minuutin, 10 päivän ja 10 vuoden kuluttua?

  • Joskus, kun meidän olisi esimerkiksi soitettava se tärkeä puhelu, kokemamme epämukavuus aiheuttaa yhä uudelleen toiminnan myöhemmäksi lykkäämistä. Tällöin rohkeutta antaa pikainen aikamatka tulevaisuuteen. Temppu toimii myös, kun olemme juuri antamassa huutomerkein ja kirosanoin siloteltua rakentavaa palautetta sähköpostitse.

4. Kuinka neuvoisin parasta ystävääni tällaisessa tilanteessa?

  • Hyvä tapa ottaa etäisyyttä on miettiä neuvovansa jotakuta itselleen tärkeää henkilöä. Neuvon noudattaminen saattaa tosin osoittautua yllättävän vaikeaksi, mistä pääsemmekin viimeiseen kohtaan:

Valmistaudu olemaan väärässä

Helpoin tapa tehdä elämänsä aikana ainakin yksi hyvä päätös on päättää valmistautua huonojen päätösten varalle. Sen lisäksi, että voimme valmistautua HAL-taktiikan ennustamaan epävarmuuden määrään, voimme automatisoida “ansalangan”, joka hälyttää kun päätöksemme osoittautuukin pettäväksi.

Ratkaiseva kysymys:

5. Mitä pitäisi tapahtua, jotta voimme päätellä tehdyn päätöksen olleen virheellinen ja ryhtyä korjausliikkeisiin?

  • Päätöksillä on tapana jäädä voimaan, ja niitä ei monesti kyseenalaisteta, koska ympäristö on muuttunut salakavalan hitaasti. Myös touhuun jo uponneet kustannukset voivat saada vetäytymisen näyttämään tampioiden touhulta. Tällaisessa tilanteessa on hyvä, jos olemme jo etukäteen määritelleet, mistä tiedämme ettei projekti ollutkaan niin hieno idea kuin aluksi kuvittelimme. Kysy tämä kysymys myös silloin, kun työpaikan urakiipijä saa palaverissa enemmistön vakuuttuneeksi (omasta näkövinkkelistäsi) pähkähullusta ideastaan!

* Kelvollisia tiivistelmiä kirjasta täällä, täällä ja täällä.

Suunnistusta lumeen ja riskien näreikössä

Matti TJ Heino2 Comments

Kirjoitin hiljattain onnen oikoteiden markkinoinnista tutkimustiedolla. Palasin aiheen ääreen kun minulta kysyttiin, olisiko ihmisten syytä antaa pitää harhaluulonsa ja mahdollisesti hyötyä lumevaikutuksesta, eikä kertoa mitä mieltä tiede on heidän popsimistaan pillereistä. Entä millaisia asioita on syytä kokeilla itse? Yritän vastata kysymyksiin alla.

Mielestäni toisten uskomusten romuttaminen on arvokysymys, johon vastaus vaihtelee tilanteen vakavuuden sanelemalla jatkumolla. Jos jollekulle tulee hyvä mieli homeopaattisista “lääkkeistä”, onko syytä korjata tämän harhakäsityksiä siitä, mitä tapahtuu kun vettä ravistetaan? Entä jos hän saa syövän ja kieltäytyy muusta hoidosta uskomuksen vuoksi? Entä jos hän sen lisäksi on julkkis, jolla on vaikutusvaltaa muiden ihmisten käyttäytymiseen? Pahoja kysymyksiä, joihin vastauksia täytynee lähteä purkamaan omasta arvojärjestelmästään, ehkä punniten mahdollista tuhoa mahdolliseen mielipahaan verrattuna (palaan hyödyn ja haitan suhteeseen vielä alla). Itse olen huomannut, että väittely ylipäänsä mistään aiheesta mielipiteensä jo lopullisesti päättäneiden kanssa ei yleensä ole vaivan arvoista.

Cochrane Collaboration (ehkä maailman tunnetuin kriittisten tieteellisten yhteenvetojen luojaorganisaatio) teki katsauksen plaseboefektin kliiniseen vaikuttavuuteen ja keskimääräiseksi vaikutuskooksi tuli noin nolla. Joidenkin mukaan se johtuu Cochranen tavasta tehdä katsauksia, sillä näyttöä lienee esimerkiksi plasebokirurgiankin toimivuudesta… Tutkimusten määrästä ylipäänsä kertonee se, että lumevastetta on testattu jopa vastasyntyneillä (spoiler: vaikutusta ei löytynyt). On siis hyvä tiedostaa, lumelääkkeen vaikutuspotentiaalikin on vähän kiikun kaakun.

Entä kysymys siitä, millaisia asioita pitäisi kokeilla itse? Yksi tapa on tehdä “kattotarkastelu” hyötyjen ja haittojen välillä. Kummassa tulee aikaisemmin katto vastaan? Jos mahdollisen haitan katto on matalalla (eli ei mahdollisuutta aiheuttaa itselleen isoa/pysyvää vahinkoa) ja mahdollisen hyödyn katto ylhäällä —  tai sitä ei ole (eli saattaa saada erittäin isoa hyötyä, johtui se plasebosta tai jostain muusta) — niin kannattaa kokeilla mahdollisimman monia kategorian asioita, jos jokin vaikka toimisi. Jos taas potentiaalinen hyöty ei ole kovin suuri, mutta on esim. pieni mahdollisuus saada tuotteen käytöstä johtuen vahingossa vastakkaisen sukupuolen sukuelimet, ei homma välttämättä ole kevyenkään kokeilemisen arvoinen.

Tietenkin seuraavaksi ongelmaksi muodostuu, mistä tiedetään mikä on riskaabelia ja mikä ei. Yksi tapa nähdä tilanne on miettiä sitä evoluution kannalta; asioita, joita on ”kokeiltu” piiiitkään, voi pitää keskimäärin uusia kehitelmiä turvallisempina. Keskimäärin.

Tämä johtaa myös laajempaan ajatukseen siitä, että olemassaolevaa järjestelmää ronkkivat parannusyritykset ovat suuremmalla todennäköisyydellä haitallisia kuin hyödyllisiä. Kerron salaisuuden: mielestäni on todella surullista ja epämotivoivaa, että käytännössä kaikki ”helpot ratkaisut” ovat fuulaa. Kaikella on hintansa — tietyillä lääkkeillä voi hetkellisesti parantaa keskittymiskykyä ja muistia, mutta aivojen sörkinnän jälkeen lepo (ja vieroitus) on välttämätöntä. Perussääntö lienee, että mitä tehokkaampi tuote, sitä isommat haitat.

On joitain asioita, jotka on vuosituhansien testauksen tuloksena osoittautuneet suhteellisen vaarattomiksi; kahvilla voi hetkellisesti parantaa muistia ja alkoholin kohtuukäytöllä saada hyvän olon (juuri ilmestyi tutkimus, jossa todettiin esim. viinin ja suklaan “syöpää estävien” vaikutusten olevan todennäköisesti höpöä). Liikunnalla taas voi saavuttaa molemmat hyödyt ja istumista vähentämällä välttää monet vaivat. Mutta vielä ei itselleni ole tullut vastaan sellaista yksittäistä oikotietä suorituskyvyn huikeaan parantamiseen, jolla ei olisi ollut hyötyään vastaavaa hintaa. Onneksi pieniä ja nimenomaan itselle sopivia temppuja (kuten moniajon lopettaminen ja ehdollisesta hyväntahtoisuudesta luopuminen) yhdistelemällä voi silti saavuttaa suuren vaikutuksen.

 

Lisälukemistoa kiinnostuneille:

Tutkimusten käyttö Onnen Oikoteiden markkinoinnissa: Case AlphaBRAIN™

Matti TJ Heino3 Comments

[Varoitus: teksti sisältää luvuilla argumentointia, mikä saattaa joillain aiheuttaa päänkivistystä ja pahoinvointia]

Aivovoimaa purkista, tieteellisesti?

Oman elämän “optimointi”, “biohakkerointi” ja mittaaminen ovat olleet tietyissä piireissä kovasti pinnalla viime vuosina (HS uutisoi aiheesta viimeksi torstaina). Koska mitä erilaisempia tutkimuksia käytetään elämänsä parantamisesta kiinnostuneiden köyhdyttämiseen, ajattelin kirjoittaa yhdestä esimerkistä:

Itsensä henkisestä ja fyysisestä kehittämisestä kiinnostunut ystäväni pyysi minua arvioimaan lisäravinnetta, joka lupaa tieteelliseen tutkimukseen perustuen parantaa keskittymiskykyä ja vireystilaa, auttaen saavuttamaan mielesi todellisen potentiaalin. En tiedä paljoakaan lisäravinteista, mutta Onnen Umpikujien koluamisesta minulla on pitkä ja opettavainen kokemus.

Netissä AlphaBRAIN on saanut paljon näkyvyyttä moniosaaja Joe Roganin hehkutuksesta johtuen. Pikainen googlaus näyttää, kuinka eräs bloggaaja kertoo lähes puolittaneensa “aivojensa iän” ja toinen saavuttaneensa upean unenlaadun. Tuotteen esittelyvideokin näyttää melkoisen vakuuttavalta:

Kuulostaa tietenkin hienolta, mutta ikävä kyllä väitteet hyödyistä osoittautuvat tarkemmassa tarkastelussa roskaksi. Siinä nyt ei sinänsä ole mitään uutta, mutta asian tekee huomionarvoiseksi se, että yrityksen itsensä tekemä poikkeuksellisen tieteellinen tutkimus näyttäisi tukevan samaa havaintoa. Keskityn alla tuohon mainittuun tutkimukseen – muita tuotteen markkinointikäytössä olevia tutkimuksia on ruodittu toisaalla.

Kurkistus konepellin alle – kuinka tutkimustuloksia luetaan

Onnit Labsin tiedote kertoo pilottitutkimuksen näyttäneen pienestä otoskoostaan huolimatta hyvin lupaavia tuloksia jatkotutkimuksia ajatellen. Seuraavaksi kerron, miksi tilanne oikeastaan on päinvastainen.

“The following are the results of the Proof of Concept for a Randomized, Double Blind, Placebo Controlled, Parallel Group, Efficacy Study of Alpha BRAIN™ Administered Orally”

Taulukko alla tiivistää tutkimuksen tulokset. Tässä pelissä on kyse siitä, löydetäänkö ryhmien välillä eroja, joiden voidaan sanoa olevan niin suuria, että olisi epätodennäköistä että ne johtuisivat sattumasta. Mitä taulukko kertoo?

  • M tarkoittaa keskiarvoa, tulosmuuttujia on yhteensä 16 vaikeasti lausuttavaa kirjainyhdistelmää, joilla tarkoitetaan henkistä suoriutumiskykyä mittaavia testejä.
  • ”Tilastollisesti merkitsevät erot” (suure, joka ei kerro merkityksestä käytännön elämälle mitään) näkyvät sinisellä. Plasebo- ja AlphaBRAIN-ryhmien välillä eroja löytyi kahdella muuttujalla (ks. sarake ”+45 days”).
  • Tutkijat antavat ns. p-arvoksi <0.05. Tämä periaatteessa merkitsisi sitä, että jos pitkässä juoksussa väitetään, että vaikutus on olemassa aina kun nähdään tällainen p-arvo, virhepäätelmiä tulisi alle 5%. Käytän sanaa “merkitsisi”, koska p-arvon perusteella päätteleminen vaatii paljon muita oletuksia ja mm. testien määrän ottamista huomioon. Pieni p-arvo ei muuten myöskään merkitse sitä, että tulos löytyessäänkään johtuisi AlphaBRAIN:sta, saati montaa muuta asiaa, joita sen kuvitellaan merkitsevän.

Tästä voi edelleen päätellä, että keskimäärin joka kahdeskymmenes testi (5% x 20 = 100%) puoltaa AlphaBrain-ryhmää silloin, kun vaikutusta ei todellisuudessa ole. Pikaisella laskutoimituksella todennäköisyys saada 1-3 ”osumaa” (eli muuttujaa, joissa näkyy ”vaikutus”) sattuman (vs. tuotteen) vaikutuksen vuoksi on n. 20%. Toisin sanoen, joka viides kerta kun tutkijat olisivat arponeet tulokset, he olisivat saaneet eroja 1-3 testissä (ja mehän emme tiedä, kuinka monta tutkimusta haudattiin, ennen kuin tämä julkaistiin).

“[T]hese preliminary data do indicate the potential for efficacy in several areas of cognitive functioning”

TuloksetKatso seuraavaksi saraketta ”Baseline”. Siinä näkyvät tulokset silloin, kun molemmat ryhmät on popsineet kaksi viikkoa lumepillereitä ennen varsinaisen kokeen alkamista. Eroja näkyy kolmella muuttujalla, mutta yhdessäkään näistä ei ero näy enää seuraavalla mittauskerralla! Tällä tavoin testit antavat hyvin vaihtelevia tuloksia, ja sattumalla on iso vaikutus tuloksiin, koska muuttujia on niin monta (16 kpl).

Tuomio: tutkimuksen tuloksista on vaikea innostua hyvällä tahdollakaan, koska samat tulokset olisi ihan hyvin voinut saada smartieseja popsimalla (paitsi että niissä on sokeria, joka varmaankin aiheuttaa hetkellistä boostia).

Vaikka tulos olisi todellinen, pieni otoskoko johtaa siihen, että se on todennäköisesti moninkertaisesti liioiteltu. Luvatut lisätutkimuksetkaan tuskin valaisevat käytettyihin menetelmiin liittyviä kysymyksiä (p-arvojen luovasta ronkkimisesta löytyy lisätietoa täältä).

Oli miten oli, esitutkimusluonteestaan huolimatta tapaus toimii oppikirjaesimerkkinä siitä, kuinka markkinointipuhe (niin tieteellisissä artikkeleissa kuin tiedeuutisoinnissakin) usein poikkeaa täysin lukujen kertomasta tarinasta.