Tag: ennakointi

“Mistä tässä tilanteessa on kyse?”: Henkisestä kriisinkestävyydestä yhteisölliseen kriisitoimijuuteen

Matti TJ Heino2 Comments

Olin puhumassa varautumismuotoilusta Sisäministeriön valtakunnallisessa turvallisuustapahtumassa, jonka teemana oli “Turvallisuutta alueellisella yhteistyöllä”. Tapahtumassa käsiteltiin monipuolisesti turvallisuuden ja kriisinkestävyyden parantamista. Keskustelut ja puheenvuorot toivat esiin monia tärkeitä näkökulmia ja käytännön kokemuksia niin valtionhallinnon kuin kuntien, kaupunkien, pelastusviranomaisten ja vapaaehtoistoimijoiden maailmoista. Tässä kirjoituksessa nostan esiin keskusteluja, jotka itse koin tapahtumassa tärkeiksi.

Ydinkysymys: “Mistä tässä tilanteessa on kyse?”

Yksi tärkeimpiä huomioitani oli, miten kaiken yhteistoiminnan ytimessä on kysymys: “Mistä tässä tilanteessa on oikein kyse?”. Kun Venäjä kertoo siirtävänsä vesirajoja, järjestetään kokous jossa tämä kysymys kysytään. Kun pelastusviranomaiset saavat tiedon onnettomuudesta, tämä kysymys kysytään. Kun alueen asukkaat näkevät uutisen merkittävistä säästötoimista, tämä kysymys kysytään. 

Päätöksentekotutkimuksesta tiedämme, että yksilöinä tilannekuvakysymystä kysyttäessä selaamme ensin läpi aiempia kokemuksiamme. Sitten lukkiudumme ensimmäiseen asiantuntemuksemme pohjalta tilanteeseen sopivaan kokemukseen: “tämä tilanne on kuin [aiempi kokemus]”. Sen jälkeen tilannekuvan tarkentamisessa painotamme ennakkoajatuksemme puolesta puhuvia vihjeitä, jättäen valtaosan siihen sopimattomista vihjeistä huomiotta. Tämä ei tavallisesti ole ongelma, vaan säästää energiaa samalla tapaa, kuin emme kävellessäkään kiinnitä huomiota jokaiseen askeleeseen. Muutamme näkemystämme vasta kompastuessamme.

Voit kokea prosessin katsomalla alla olevan kahden minuutin videon. Huomaatko vastauksesi kysymykseen “Mistä tässä on kyse?” muuttuvan? 

Toimintaympäristöjen luonne

On ensisijaisen tärkeää ymmärtää erilaisten toimintaympäristöjen luonne. Monimutkaisissa (complicated) ympäristöissä ongelmat ovat usein selkeästi määriteltävissä, optimoitavissa ja ratkaistavissa tarkan analyysin ja asiantuntemuksen avulla. Kompleksisissa (complex), epävarmuuden ympäristöissä sen sijaan konteksti on jatkuvasti muuttuva ja ennalta-arvaamaton, mikä vaatii joustavaa ja mukautuvaa lähestymistapaa. VUCA-maailmassa (Volatility, Uncertainty, Complexity, Ambiguity) toimiminen edellyttää kykyä käsitellä epävarmuutta ja hyödyntää satunnaisuutta tulematta sen hämäämäksi. 

Toimintaympäristöjä koskeva dia esityksestäni. Ks. myös aihetta koskeva kurssi.

Varsinkaan epävarmuuden toimintaympäristöissä emme voi koskaan huomioida kaikkea, sillä yksityiskohtia on liikaa älykkäimmällekin yksilölle.  Koska taipumuksemme on jumiutua ensimmäiseen “mistä tässä on kyse?”-kysymykseen sopivalta tuntuvaan vastaukseen, tilannekuvan muodostus vaatii monien näkökulmien mukaan ottamista. Vain monipuolisen tilannekuvan avulla voidaan luoda kestäviä ja tehokkaita ratkaisuja VUCA-ympäristössä, välttyen ryhmäajattelun vaaroilta. Ikävä kyllä, vaikka olisikin hienoa pystyä aidosti “astumaan toisen saappaisiin”, ihmisen kyky tehdä sitä on rajallinen. Siksi toisten näkökulmat täytyy ottaa mukaan päätöksentekoon sellaisina, kuin ne tulevat heiltä. 

Toimintatapoja koskeva dia esityksestäni. Ks. myös aihetta koskeva kurssi.

Kiinnostava kysymys onkin, kuinka saamme moninaiset näkökulmat päätöksentekoon silloin, kun täytyy reagoida enemmän tai vähemmän kiireellisesti. Näissä tilanteissa kun on tapana kokoontua pienellä ydinpäättäjistä koostuvalla porukalla, ja laajempaan tilannekuvan muodostukseen jää usein vähäisesti aikaa. Tästä pääsemme reaaliaikaisen tiedon merkitykseen.

Reaaliaikainen tieto päätöksenteon tukena?

Eräässä puheenvuorossa korostettiin nopeasti saatavilla olevan tiedon merkitystä. Hektisissä tilanteissa ajoittainen kuulumisten vaihtaminen verkostoissa ei riitä, vaan tarvitaan jatkuvaa ja reaaliaikaista tietoa tilanteen kehittymisestä. Edellä kuvaamissani monimutkaisissa tilanteissa ydinasiantuntijoiden ymmärrys voi riittää, mutta kompleksisissa epävarmuuden ympäristöissä tarvitsemme laajemmin näkemyksiä. Tämä vaatii uusia tiedonkeruutapoja ja keskustelevuutta viestintään. Ministeriönkin edustaja muistutti, että jokainen meistä on turvallisuustoimija: turvallisuus ei ole vain viranomaisten vastuulla, vaan se on yhteinen tehtävä, joka vaatii kaikkien osallistumista ja yhteistyötä. “Yhteisöllisyys on kaiken pohja”, todettiin eräässä järjestötoimijan puheenvuorossa.

Strategiatyön onnistuminen

Samoin kuin tilannekuvan muodostamisessa, onnistuminen strategiatyössä edellyttää monen näkökulman huomioimista. Uskaltaisin väittää, että strategiaa ei voi jalkauttaa, vaan se jalkautuu niiden toimesta, jotka kokevat siitä omistajuutta – eli jotka kokevat olevansa aidosti sen osa. Tähän taas vaikuttaa osallisuuden kokemus. “Kulttuuri syö strategioita aamupalaksi” oli väittämä, jota koeteltiin eräässä keskustelupaneelissa, eikä kulttuuria voida muuttaa ylhäältä tulevalla päätöksellä. Tämä tarkoittaa, että organisaation jäsenet tai asukkaat ja muut paikalliset toimijat – kuten järjestöt – tulisi ottaa mukaan suunnitteluun ja päätöksentekoon.

Houkuttelevimmat säästökohteet

Tapahtumassa korostettiin myös ennaltaehkäisevän työn merkitystä. Vaikka “ennaltaehkäisevä työ on edullisinta työtä”, kuten monesti kuului, säästöpaineiden alla hyvinvointi, terveys ja turvallisuus ovat usein ensimmäisinä leikkauslistalla. Keskusteluissa huomioitiin myös se, ettei kukaan säästöjä toteuttava taho kuitenkaan väitä em. asioiden olevan vähäarvoisia; “niihin ei vain ole varaa”. Pitkällä aikavälillä toki on enemmän kuin vähän hankalaa, jos kustannuksia siirretään tulevaisuuteen samalla heikentäen yhteisöjen kykyä vastata häiriötilanteisiin.

Monissa menestyvissä yrityksissä työntekijät saavat käyttää osan työajastaan omiin, itselleen tärkeisiin projekteihin. Tämä itseohjautuvuus voi tuntua houkuttelevalta säästökohteelta vakaissa oloissa, mutta epävarmoissa tilanteissa se luo tarpeellista diversiteettiä ja työkaluja, joita yhdistelemällä voidaan luoda ennalta-arvaamattomia ratkaisuja ennalta-arvaamattomiin tilanteisiin.

Tämä periaate voisi hyödyttää myös julkista sektoria ja vapaaehtoistoimijoita. Kuinka voisimme resursoida moninaisia näkökulmia päätöksentekoon tuottavaa verkostotyötä enemmän, kun sen arvo usein mitataan vasta kriisitilanteessa, joka ei noudata budjetointisykliä?

Henkinen kriisinkestävyys vs. yhteisöllinen kriisitoimijuus

Yksi keskeisistä aihepiireistä tapahtumassa oli henkinen kriisinkestävyys. Sosiaalipsykologian näkökulmasta on tärkeää huomioida, että kriiseissä yhteisövasteet ja sosiaaliset (turva)verkot ovat olennaisempia kuin yksilön kestävyys. Siksi pohdinkin, olisiko henkisen kriisinkestävyyden rinnalla – tai sen sijaan – hyödyllistä puhua “yhteisöllisestä kriisitoimijuudesta”? Tämä korostaisi yksilöiden sietokyvyn sijaan yhteisön roolia ja kollektiivisia toimintatapoja kriisien hallinnassa ja niistä selviämisessä. 

Vastikään julkaistussa tutkimusartikkelissani kuvaan sitä, kuinka turvallisuuden tunnetta ei ole yleensä hyödyllistä parantaa tunteeseen vaikuttamalla, vaan vaalimalla yhteisöjen kykyä vastata turvallisuusuhkiin. Asiaa avataan myös VNK:n käyttäytymistieteellinen ennakointi ja tieto tulevaisuuden hallinnossa -työryhmämme raportissa: Varautumisosaaminen, yhteisöllisyys ja selkeät toimintasuositukset lisäävät kriisivalmiutta.

Riskinhallinta epävarmuuden aikoina

Oma esitykseni Riskinhallinta epävarmuuden aikoina: Väestön osallistaminen varautumis- ja ennakointimuotoiluun käsitteli sitä, kuinka väestön osallistuminen ja uudet tiedonkeruutavat voivat auttaa kysymykseen mistä tässä tilanteessa on oikein kyse? vastaamisessa. Esittelin pilottihankkeita, joita olemme toteuttaneet ns. mikronarratiivimenetelmällä. Kirjoitan näistä tarkemmin myöhemmin.

Esityksessäni kerroin muun muassa kokeilusta Kymenlaaksossa, jossa asukkaita rekrytoidaan kehittäjäverkostoon. Tämä “ihmissensoriverkosto” sitouttaa jäseniään alueen kehittämiseen ja tuottaa vakaina aikoina monipuolisia näkemyksiä yhteisön kehityskuluista, auttaen tunnistamaan hiljaisia signaaleja ja ennakoimaan tulevia haasteita. Häiriö-/kriisitilanteessa verkoston taas voi pivotoida tuottamaan reaaliaikaista dataa kentältä tilannekuvan muodostamisen ja päätöksenteon tueksi.

Hybridivaikuttaminen ja resilienssi

Hybridiuhkiin liittyen kävin tapahtumassa keskusteluja siitä, kuinka hybriditoimijat hyödyntävät satunnaisuutta “heittämällä savea seinään ja katsomalla, mikä tarttuu”. Tähän voisi vastata muokkaamalla järjestelmäämme niin, että se hyötyisi satunnaisuudesta: miten valjastaisimme saven hyötykäyttöön? Hybridivaikuttamisen ytimessä on epämääräisyys, joka jälleen pakottaa meidät tehokkaasti muodostamaan laajan joukon vastauksia kysymykseen mistä tässä tilanteessa oikein on kyse?

Mikäli hybridivaikuttamisen psykologiset mekanismit kiinnostavat, aiheesta löytyy Hybridiuhkakeskuksen kanssa yhteistyössä kirjoitettu raportti, jota olin mukana kirjoittamassa.

Resilienssistä puhuttaessa korvaani särähti sen määrittely kyvyksi “palata normaaliin häiriön jälkeen”. On tärkeää huomioida, että aidosti kestävät järjestelmät eivät vain palaa vanhaan normaaliin toimintaympäristön muuttuessa, vaan ne mukautuvat ja kehittyvät. Evoluutio on avainasemassa antihauraissa järjestelmissä, jotka vahvistuvat kriiseistä; myös tätä kuvaan edellä mainitsemassani tutkimusartikkelissa.

Entä pandemiat?

Meneillään oleva pandemia oli omasta näkökulmastani suurin yhteistä tilannekuvaa koskeva puute. Olen työskennellyt aiheen parissa viime vuodet Suomen Akatemian kriisinkestävyyttä ja huoltovarmuutta tutkineessa Kansalaissuoja-hankkeessa, ja lisäksi olen mukana pian alkavassa pandemian oppeja kartoittavassa, Valtioneuvoston Pandemiakriisin opetukset-hankkeessa. Olenkin hyvin kiinnostunut siitä, miksi meidän on ollut niin vaikeaa olla moniäänisiä Mistä tässä on oikein kyse? -kysymykseen vastaamisessa.

Aihetta koskevissa keskusteluissa ihmiset tuntuivat yllättyvän siitä tosiasiasta, että esimerkiksi ilmahygieniatoimin estettävissä olevat COVID-19 tartunnat nakertavat edelleen resilienssiämme, pitkäkestoinen koronavirustauti haastaa terveydenhuollon palvelupolkuja, ja toistaiseksi vakavimmat tuhot koituivat 2023 lopputalvesta. Onko tilannekuvamme yliriippuvainen siitä, millaiset aiheet mediaa sattuvat kiinnostamaan?

Yhteenveto

Sisäministeriön turvallisuustapahtumassa tuotiin esiin monia tärkeitä teemoja, jotka korostavat yhteistoiminnan ja ennaltaehkäisevän työn merkitystä turvallisuuden ja kriisinkestävyyden parantamisessa. Mistä tässä on oikein kyse? tuntuu olevan monen teeman keskiössä. Yhteisöllinen kriisitoimijuus, reaaliaikainen tiedonkeruu ja itseohjautuva verkostotoiminta ovat avainasemassa, kun pyritään rakentamaan aidosti kestävää yhteiskuntaa. Kuuntelemalla organisaatiomme jäseniä, asukkaita ja paikallisia toimijoita voimme muodostaa parempaa tilannekuvaa, välttää kalliita virheitä ja rakentaa turvallisempaa tulevaisuutta kaikille.

Äkillisesti vammautuneet haastavat terveydenhuollon palvelupolut

Matti TJ Heino1 Comment

“Olen long covidin vuoksi lähes työkyvytön. Haluaisin ja voisin olla osan viikosta töissä, mutta aika ja voimat menevät byrokratiaan ja työterveydessä käymiseen. Työterveydessä ei ole yli kuukauden aikana saatu aikaan asianmukaista diagnoosia, selvitetty toivomaani osasairauspäivärahaa, eikä ole annettu sairauteeni hoitoa tai edes neuvontaa. Työterveyslääkäri ilmoitti, että minulla on joko mielenterveysongelmia tai olen työkykyinen. Hän uhkasi, että jos en saa psykiatrilta mielenterveysdiagnoosia, joudun maksamaan myös aiempia sairauspäivärahoja takaisin työpaikalle. Nyt on sitten diagnoosina määrittämätön mielialahäiriö. Long covidin oireet on tulkittu mielialaoireiksi.”

– Pitkää koronaa neljättä kuukautta sairastava 35-vuotias tutkija

Suomalainen yhteiskunta ja terveydenhuolto pääsee nyt koronaa koskevien suojatoimien unohtuessa kokeilemaan pärjäämistä pitkäaikaissairaiden lisääntymisen kanssa. Suomessa koronaa torjuttiin pidempään kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa, josta vastikään raportoitiin jo lähes joka viidennentoista työikäisen olevan poissa töistä pitkäaikaisen sairauden vuoksi. Määrä on kasvussa ja huolestuttaa taloustieteilijöitä.

Saman kehityskulun voimme ennakoida tapahtuvan viiveellä myös Suomessa, ja sen mukanaan tuomista hankaluuksista kertoo yllä oleva tutkijan lainaus helmikuulta 2024. Kun koronan aiheuttamista pitkäaikaisvaurioista kärsiviä käsitellään virheellisesti masennus- ja ahdistushäiriöisinä, ongelmat pahenevat ja häiriökysyntä – eli järjestelmän ongelmista johtuva lisätyö – kasvaa. Samanaikaisesti korona lisää alttiutta muille sairauksille ja näin niiden aiheuttamaa tautikuormaa. Tilanne ei ole toivoton, sillä tartuntoja voitaisiin torjua. Kuitenkin tällä hetkellä ennakointitoimiin ryhtyminen on vaikeaa, koska tieteessä tunnettu tilannekuva eroaa vakavuudeltaan valtavasti arkikäsityksistä. Yhteiskunnallisiin järjestelmiimme kohdistuva fyysinen paine ei kuitenkaan välitä siitä, mitkä käsityksemme ovat, ja paineeseen sopeutuminen on ennen pitkää väistämätöntä.

Viime syksynä järjestin tutkimusryhmämme yliopisto-opiskelijoille vetämää käyttäytymisen muutoksen kurssia. Julkaisen alla kirjoittajan luvalla kurssiesseen jossa Vilma, Long Covidista kärsivä sosiaalipsykologian maisteriopiskelija, puntaroi ansiokkaasti terveydenhuollon palvelupolkua suhteessa inhimilliseen käyttäytymiseen. Olen lihavoinut ja linkittänyt itselleni sydäntä lähinnä olevia kohtia. Ne tuskin avautuvat parhaalla mahdollisella tavalla kurssia käymättömälle, mutta toiveita esim. käsitteiden selittämiseksi saa esittää kommenteissa.

Huomio lukijalle: Rokotteisiin nuivasti suhtautuvilla on joskus tapana laittaa koronan aiheuttamat vauriot koronarokotteiden piikkiin. Kuitenkin pitkittynyt koronatauti eli Long Covid tuli keskuuteemme jo 2020, kauan ennen kuin yhtäkään rokotusta oli annettu.

Opiskelijaessee: Miten pitkäaikaissairaiden ja vammaisten asemaa voitaisiin edistää sosiaalipsykologisen tiedon ja käyttäytymistieteellisten työkalujen avulla?

Vammaiset tai pitkäaikaissairaat ovat suuri vähemmistö, johon kuka tahansa voi ”pudota” missä vaiheessa elämää tahansa. Itse olen liittynyt tähän vähemmistöön ryminällä kuluneen vuoden aikana ja minulle on käynyt valitettavan selväksi, miten heikossa asemassa tähän ryhmään kuuluvat henkilöt meidän yhteiskunnassamme ovat. Seuraavaksi käsittelen muutamia vammaisuuteen liittyviä haasteita erityisesti terveydenhuollon ja kuntoutuksen kontekstissa ja pohdin, miten näihin haasteisiin ja siten myös vammaisten yhteiskunnalliseen asemaan voitaisiin vaikuttaa kurssilla opitun tiedon valossa.

Vertaistukiyhteisöissä moni vammainen jakaa kokemuksen siitä, miten erityisesti harvinais- tai monisairaana terveydenhuollosta on hankala saada apua. Olen itsekin törmännyt monesti tilanteeseen, jossa lääkäri keskittyy ainoastaan yhden oireen ratkomiseen kerrallaan huomioimatta kunnolla kokonaiskuvaa tai kontekstia. Huonoimmassa tapauksessa yleisimpien alkuselvitysten jälkeen jatkotutkimuksiin ei laajan oirekirjon takia ryhdytä ollenkaan ja lääkäri voi sysätä vastuun esimerkiksi toiselle erikoisalalle tai laittaa oireet vaikkapa potilaan mielialan piikkiin kuitenkaan siihen perehtymättä. Kurssilla oivalsin, että moni lääkäri tuntuu suhtautuvan potilaan tilanteeseen usein monimutkaisen ongelmanratkaisun keinoin: oletetaan, että se mikä on toiminut aiemmin tai muiden samankaltaisten tapausten kohdalla, toimii jotakuinkin samalla tavalla seuraavissakin tapauksissa ja asioilla on selvät syy-seuraussuhteet. Esimerkiksi selkäkipuun määrätään tavallisesti kiitettävin tuloksin särkylääkettä, lepoa ja venyttelyä. Joissakin tapauksissa edellä mainitut toimet eivät kuitenkaan tarjoa helpotusta ja voivat jopa pahentaa tilannetta tai kipu voi vaikkapa johtua kokonaan jostain muusta kuin itse selästä.

Erityisesti moni- ja harvinaissairaiden kohdalla ongelmat ovatkin usein kompleksisia ja lähestymistapa niihin tulisi olla sen mukainen, jotta turhilta riskeiltä, sivuvaikutuksilta ja katastrofaalisilta seurauksilta voitaisiin välttyä. Siinä missä monimutkaisissa tilanteissa eri komponentteja voidaan tarkastella ja ratkoa erikseen, kompleksisessa kontekstissa olisi äärimmäisen tärkeää ymmärtää komponenttien yhteen kietoutunut ja vuorovaikutteinen luonne. Lisäksi kompleksisessa ongelmanratkaisussa yhteistyöllä voidaan päästä parempiin tuloksiin kuin itsenäisellä työskentelyllä, kun taas monimutkaisessa ongelmanratkaisussa vastuu voidaan delegoida suoraan yksittäiselle asiantuntijalle. Niinpä vaikkapa selvässä tapaturmassa vastuunsiirto kokonaan esimerkiksi ortopedille on perusteltua, mutta monitahoisen kroonisen sairauden hoidossa moniammatillinen yhteistyö olisi ehdottoman tärkeää. Uskallan myös väittää, että potilaat saisivat paremmin apua ja ainakin huolellisemmin harkittua hoitoa, jos lääkäreillä olisi työssään enemmän ”oma nahka pelissä”. Olen kuullut, että usein esimerkiksi muistutusten tekeminen, potilasasiamieheen vetoaminen tai pelkkä pyyntö kirjata ylös lääkärin kieltäytyminen jatkotutkimusten määräämisestä edesauttavat avun saamista.

Kompleksisuuden ja vastuun huomioon ottamisen lisäksi terveydenhuollossa ja esimerkiksi kuntoutuksessa sekä virallisessa asioinnissa (esim. Kela), olisi hyödyllistä pitää mielessä yleisenä ohjenuorana itsemääräämisteorian periaatteet. Moni vammainen ja pitkäaikaissairas, minä mukaan lukien, kokee joutuvansa luopumaan ainakin osittain kontrollista omaan elämäänsä sairastumisen myötä, sillä yhtäkkiä henkilökohtaista hyvinvointia voi oireiden lisäksi määrittää pitkälti muiden päätökset ja esimerkiksi palveluiden laatu sekä saatavuus. Erityisesti julkisessa terveydenhuollossa ja asioinnissa potilaita ja asiakkaita palvellaan usein ”liukuhihnatyylillä” rajallisten resurssien ja kiireen takia, mikä voi pahentaa entisestään kokemusta siitä, ettei yksilöllä ole sananvaltaa omaan tilanteeseensa. Psykologisten perustarpeiden – eli kyvykkyyden, autonomian ja yhteenkuuluvuuden – täyttyminen on tärkeää jokaisen ihmisen hyvinvoinnin kannalta, mutta erityisesti vammaisten ja pitkäaikaissairaiden kohdalla nämä perustarpeet voivat olla hankalampia saavuttaa. Vertaistuella on onneksi suuri rooli tämän ihmisryhmän yhteenkuuluvuuden tunteen ylläpidossa ja edistämisessä, mutta erityisesti autonomian ja kyvykkyyden kokemukseen sekä motivaatioon erilaisilla virallisilla tahoilla voi olla suuri merkitys.

Itse olen esimerkiksi huomannut olevani motivoituneempi tekemään terveyden kannalta parempia valintoja ja noudattamaan ohjeita, jos niitä on suositeltu autonomiaa tukevalla tai rakennetta tarjoavalla tyylillä. Erityisen positiivisia tuloksia olen saavuttanut yhdessä esimerkiksi fysioterapeuttien ja erilaisten kuntoutusasiantuntijoiden kanssa, keiden ohjaustyyli on ollut empaattista, rohkaisevaa, avuliasta ja omia näkemyksiäni kunnioittavaa. Valitettavan usein kuitenkin lääkärikäyntejä, joissa on jo valmiiksi läsnä valta-asetelma, ovat leimanneet kontrolloiva ja toisinaan myös kaoottinen vuorovaikutustyyli. Tällaiset käynnit ovat usein horjuttaneet psykologisia perustarpeitani ja siten vaikuttaneet myös esimerkiksi jaksamiseeni ja terveyteeni negatiivisesti. Oman kokemukseni perusteella koen, että motivaatiotyylien kehämalli voisi olla hyvä lisäys edellä mainittujen ammattiryhmien (lisä)koulutukseen ja mallin pohjalta kehitetty itsearviointilomake voisi toimia silmiä avaavana työkaluna monelle. Näillä suhteellisen resurssipiheillä keinoilla vammaisten ja pitkäaikaissairaiden vuorovaikutuskokemukset voisivat olla tulevaisuudessa positiivisempia ja tehokkaampia ja siten myös runsaaseen palveluiden käyttämiseen liittyvä kuormitus voisi edes hieman keventyä.

Psykologisten perustarpeiden täyttymisen ja hyvinvoinnin kannalta olisi tärkeää parantaa myös vammaisten ja pitkäaikaissairaiden osallisuutta niin heitä koskevassa päätöksenteossa, kuntoutuksessa, terveydenhuollossa kuin yhteiskunnassa yleisestikin. Mitä enemmän yksilö uskoo omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa ja kyvykkyyteensä, sitä todennäköisemmin ja tehokkaammin positiivisia tuloksia voidaan saavuttaa. Myös monia palveluita voitaisiin kehittää vastaamaan paremmin kohderyhmien tarpeita osallistamalla ryhmien jäseniä suunnitteluprosessissa, sillä kohdeongelmaan liittyvillä henkilöillä on yleensä oman kontekstinsa paras asiantuntijuus. Usein esimerkiksi esteettömyyteen ja saavutettavuuteen liittyvät seikat koetaan vammaisyhteisöissä ”jälkiajatuksena” (eng. after thought) ja täten myös kömpelösti toimivina tai puutteellisina vaikuttaen näin suoraan yhdenvertaisuuteen. Jos suunnittelussa hyödynnettäisiin myös vammaisten asiantuntijuutta, turhalta eriarvoistamiselta ja kustannustehottomilta ratkaisuilta voitaisiin välttyä.

Myös terveydenhuollossa ja kuntoutuksessa osallisuus voisi olla olennainen osa riskienhallintaa, sillä usein varsinkin harvinaissairailla on omista sairauksistaan enemmän tietoa kuin lääkärillä, jonka tietämys sairaudesta saattaa rajoittua esimerkiksi yhteen opiskeluaikaiseen luentoon tai mainintaan kirjan sivulla. Vähintäänkin pitkäaikaissairailla ja vammaisilla on paras kokemusasiantuntijuus omista oireistaan ja niiden kanssa elämisestä. Tätä kokemusasiantuntijuutta voidaan hyödyntää vertaistuen lisäksi myös esimerkiksi tietoisuuden lisäämisessä ja koulutuksessa erilaisissa konteksteissa, mikä edesauttaisi vammaisten asemaa varmistamalla, että myös heidän oma äänensä tulee kuuluviin. Monen tähän vähemmistöön kuuluvan yksilön omat voimavarat eivät välttämättä aina kuitenkaan riitä osallistumiseen, mutta jo representaatio ja tieto siitä, että joku samaan vähemmistöön kuuluva ajaa muidenkin etua voi luoda toivoa ja auttaa jaksamaan.

Palatakseni kompleksisuusteemaan, vammaisuuden ja pitkäaikaissairauksien kohdalla epävarmuus tulevasta on korostetusti läsnä lähes päivittäin ja osaltaan varmasti hankaloittaa esimerkiksi hoitoa, kuntoutusta ja palveluita. On silti äärimmäisen tärkeää, että tämän epävarmuuden kanssa osattaisiin työskennellä eikä se kostautuisi vammaisille itselleen. Itse olen useasti kohdannut tilanteen, jossa minulle kuuluva hoito tai tuki on kiistetty kokonaan, vedoten siihen, että olen ”monimutkainen tapaus” ja minun tulisi ensin itse tai jonkin toisen tahon tai lääkärin kanssa selvittää jokin toinen seikka tai vain tyytyä asemaani. Tällaisissa tilanteissa olisi mielestäni tehokkaampaa pohtia vaihtoehtoja perustuen siihen tietoon, mitä sillä hetkellä on jo saatavilla ja hyväksyä asioiden mahdollinen epälineaarinen ja jatkuva muutostila sekä epävarmuus.

Tämä toki vaatisi perusteellisempaa perehtymistä potilaan tai asiakkaan tilanteeseen, mutta mielestäni se olisi kohtuullinen pyyntö ottaen huomioon, miten iso merkitys sillä olisi elämänlaatuun ja mahdollisten peruuttamattomampien seurausten ehkäisemiseen. Tässä apuna voitaisiin soveltaa tilanteen kartoittamiseen ja toimintasuunnitelman tekemiseen esimerkiksi interventiosuunnittelun vaiheita tai TDF-viitekehystä. Käsiteltävänä olevan ongelman tai esimerkiksi oireen lisäksi olisi olennaista rakentaa ymmärrys kontekstista ja tekijöistä, jotka ovat vuorovaikutuksessa kohdeongelman kanssa (esim. yksilön sosiaalinen tuki, elintavat, resurssit, motivaatio, muut sairaudet) ja voivat joko edesauttaa tai estää toivottua tulosta toteutumasta.

Erityisesti vammaisten ja pitkäaikaissairaiden kohdalla itse kohdeongelmaan (esim. vamma tai parantumaton sairaus) ei välttämättä voida lainkaan vaikuttaa suoraan, jolloin onkin entistä tärkeämpää vaikuttaa kokonaistilanteen kannalta merkitseviin muihin tekijöihin. Lisäksi tunnistamalla ja muokkaamalla attraktiomaastoa laajemmalla yhteiskunnallisellakin tasolla voidaan vaikuttaa eri tilaisuuksien syntymiseen ja esimerkiksi mahdollistaa vammaisille ja pitkäaikaissairaille tasavertaisemmat lähtökohdat sujuvaan arkeen sekä estää syrjäytymistä.

Tiivistetysti voisi siis sanoa, että kompleksisuustieteillä ja sosiaalipsykologialla on runsaasti tarjottavaa vammaisten ja pitkäaikaissairaiden aseman edistämiseksi. Parhaita tuloksia saavutettaisiin, kun näitä näkökulmia hyödynnettäisiin yhdessä muiden alojen kanssa. Muutokset terveydenhuollossa, palveluissa ja yhteiskunnan rakenteissa tapahtuvat joskus hitaasti ja vaativat aina resursseja, joista tuntuu olevan jatkuvasti pulaa. Koen kuitenkin, että näillä lähestymistavoilla voitaisiin pidemmällä tähtäimellä nimenomaan säästää resursseja ja päästä kaikille osapuolille parempiin lopputuloksiin. Avainasemassa ovat yhteistyö ja nykyistä huolellisempi ja kattavampi ote ongelmanratkaisuun sekä kontekstin huomioon ottaminen ja sisällyttäminen prosessiin. Erityisesti erilaisilla järjestöillä ja asiantuntijoilla voisi olla otolliset lähtökohdat alkaa tarjota sosiaalipsykologista tietoa ja työkaluja eteenpäin relevanteille toimijoille.

(Lähteenä toimivat ”Miten muutos tapahtuu? Käyttäytymisen muutoksen ja motivaation teoriat ja käytäntö” -kurssin materiaalit, omat muistiinpanoni ja kotitehtäväni sekä henkilökohtaiset kokemukseni.)

– Vilma, sosiaalipsykologian maisteriopiskelija

Tekstin kannalta relevanttia lisälukemistoa tästä blogista:

Mahdollisesti kiinnostavaa muualta:

Osallistaminen on riskien hallintaa

Matti TJ Heino2 Comments

Tiivistelmä: Ennen kuin ongelma muuttuu katastrofiksi, on usein olemassa hiljaisia signaaleja, jotka viestivät tulevista haasteista. Kun terveyspalveluiden käyttö, rikollisuus tai taloudelliset indikaattorit osoittavat äkillistä heikentymistä, yhteisöllisyyteen ja asenteisiin liittyvät varoitusmerkit ovat usein jo näkyneet pitkään. Nämä signaalit on elintärkeää tunnistaa ajoissa, jotta kehityskulku voidaan pysäyttää – kun se on vielä niin taloudellisesti kuin hyvinvoinninkin kannalta edullista. 

Niin kutsutut mustat joutsenet ovat harvinaisia tapahtumakulkuja, joilla on massiiviset vaikutukset ja joita on vaikea ennustaa. Jälkikäteen arvioituna ne kuitenkin näyttävät ilmiselviltä, eivätkä ne olleet vaikeasti ennustettavia kaikille. Esimerkiksi 9/11-iskut World Trade Centeriin eivät olleet mustia joutsenia terroristeille, tai edes kaikille tiedustelupalveluissa; niitä koskevat varoitukset eivät vain päässeet pinnalle tilannekuvaa muodostettaessa. Samoin maailman pysäyttävän ja huomattavasti COVID-19:ä vakavamman pandemian riski on ollut tutkijoiden tiedossa pitkään, mutta poliittinen tahto sen vaikutusten ennaltaehkäisemiseksi on puuttunut. 

Paikallisella tasolla mustia joutsenia voivat olla kiusaamisen kärjistyminen koulusurmaksi, huumerikollisuuden tai asuntomurtojen räjähtäminen, tai jokin muu inhimillisesti traaginen kehityskulku, joka romahduttaa kaupungin veto- ja pitovoiman. Kuten markkinoinnin maailmassa tiedetään: brändejä rakennetaan pitkään, mutta ne romahtavat nopeasti. 

Monet tuntuvat pitävän osallisuutta – eli asukkaiden mahdollisuutta vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin ja tuntea yhteisöllisyyttä – pehmeänä “hyvän mielen toimintona”. Itse näen sen kuitenkin kiinteänä osana turvallisuutta, resilienssiä ja kriisinkestävyyttä. Tämä näkyi selvästi esimerkiksi Valtioneuvoston kanslian käyttäytymistieteellisen yksikön varautumista koskevassa tutkimuksessa, jota olin mukana tuottamassa; odottamattomissa tilanteissa ihmiset tukeutuvat lähiyhteisöönsä. Omistajuutta elinympäristöstään kokevat ihmiset eivät tuhoa julkisia tiloja esimerkiksi rikkomalla lasia leikkipaikalle, tai sotkemisen ja ilkivallan keinoin vaikuta yleiseen viihtyvyyteen. He kuluttavat vähemmän terveyspalveluita, heillä on vähemmän mielenterveyden ongelmia, ja heitä on myös vaikeampi rekrytoida rikolliseen toimintaan. Myös kuntalaki kannustaa osallisuuden lisäämiseen, esimerkiksi sen työllisyys- ja hyvinvointivaikutusten vuoksi.

Epävakauden ehkäiseminen

Tuoreessa Hybridiuhkakeskuksen julkaisemassa raportissa käsittelemme yhteiskunnallisen epävakauttamisen mekanismeja hybridivaikuttajan näkökulmasta. Mikäli kolme inhimillisen itseohjautuvuuden mahdollistavaa psykologista perustarvetta – autonomia, kykenevyys ja yhteisöllisyys – eivät täyty osallisuuden kokemisen myötä, muodostuu vaje, jota pahantahtoiset toimijat voivat hyödyntää yhteiskunnallisten ja paikallisten instituutioiden heikentämiseen. Käsittelemme raportissa myös ns. keikahduspisteitä, jotka presidentti Sauli Niinistö jälleen tällä viikolla mainitsi puheessaan. 

Keikahduspisteistä olen kirjoittanut aiemmin esimerkiksi käyttäytymisen muutosjohtamista käsitellessäni. Siitä on myös olemassa erinomainen, viiden minuutin interaktiivinen johdanto. Julkishallinnon käyttäytymistieteelliseen kontekstiin kiteytettynä: siinä vaiheessa kun terveyspalveluiden kuluttamisessa, rikollisuudessa tai muussa taloudelliselta merkitykseltään tärkeässä indikaattorissa tapahtuu äkillinen keikahdus pahempaan, asenteita ja yhteisöllisyyttä koskevat hiljaiset signaalit ovat usein jo pitkään viestineet ongelmista. Järjestelmän lopulta keikahtaessa, sitä ei noin vain keikauteta takaisin; muistanemme ennaltaehkäisyyn kannustavat sananlaskut Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa, sekä Ei vara venettä kaada – tai englanniksi An ounce of prevention is worth a pound of cure. 

Parhaiten ja kustannustehokkaimmin yhteiskunnan turvallisuutta ylläpidetään ennalta estävin toimenpitein, juurisyihin vaikuttamalla

– Valtioneuvoston kanslian raportti: Kokonaisresilienssi ja turvallisuus, s. 97

Osallisuustieto ja -toiminta päätöksenteon tehostajana

Johtajan on mahdollista välttää tilannetta, jossa tämä joutuu levittelemään käsiään ja toteamaan “Se oli musta joutsen; se johtui tapahtumista joita ei olisi voitu ennakoida”. Huoltamaton laiva voi upota pienessäkin myrskyssä, jonka tiedettiin vielä matkan varrelle osuvan. Kunnan tai kaupungin asukkaat ovat oman elinympäristönsä asiantuntijoita ja heillä on naapurustostaan tietoa, jota kenelläkään muulla ei ole – tätä tietoa voidaan kerätä ja hyödyntää hiljaisten signaalien kartoittamiseen, esimerkiksi ihmissensoriverkostojen tai perinteisempien kyselytyökalujen avulla. Osallisuutta kokemattomat ja syrjäytymisvaarassa olevat asukkaat eivät kuitenkaan välttämättä koe vastauksillaan olevan merkitystä ja siksi muita harvemmin vastaavat kyselyihin. Sen vuoksi tiedonkeruu ei yleensä voi rajoittua kaupungin sivuilla olevalla verkkolomakkeeseen, vaan esimerkiksi kouluja voidaan osallistaa tiedonkeruuseen ja ymmärryksen kasvattamiseen.

Osallisuus on riskinhallintaa myös toimenpiteiden suunnittelussa. Kun suunnitelmia yhteiskehitetään asukkaiden kanssa ja ideoita karaistaan heidän näkökulmillaan, niillä on paremmat mahdollisuudet olla tuottamatta odottamattomia, ikäviä sivuvaikutuksia. Samaa tarkoitusta varten tarvitsemme työskentelytapoja, joissa esimerkiksi kunnan eri toimialat voivat tehdä yhteistyötä siilorajat ylittävissä verkostoissa – myös organisaation rajat ylittäen, kuten hyvinvointialueilla toteutettavan pelastustoimen tapauksessa. Osallistamisen keinovalikoimalla voidaan paitsi saada koko organisaation osaamispääoma käyttöön, myös lisättyä työtyytyväisyyttä ja itseohjautuvuutta. Työn kokonaismäärä voi myös laskea, kun turhia asioita tehdään vähemmän.

[K]ansalaisten tulisi olla osallisina käytännön turvallisuustyössä vahvemmin esimerkiksi siten, että kansalaisilta (paikallisesti) poimittaisiin yleistä huolta aiheuttavat ilmiöt ja kehityskulut.

– Valtioneuvoston kanslian raportti: Kokonaisresilienssi ja turvallisuus, s. 84

Asukkailta kerättyä dataa voidaan käyttää myös yhteisymmärryksen rakentamiseen, nykyaikaisen keskustelevan demokratian kulttuuria kohti siirryttäessä. Yhtenä mahdollisuutena voisi olla toimenpidesuunnittelu niin, että paikalliset yritykset ovat mukana ideoimassa ansaintalogiikkaa, jolla toimenpide (esim. katutapahtuma tai nuorten kerho) rahoitetaan. Maailmalla on esimerkiksi käytetty mallia, jonka avulla kyselydatasta saadaan ideoita työpajaan, jossa kolmen henkilön ryhmät – kussakin nuori, seniori ja kaupungin päättäjä – rakentavat kokeilujen portfoliota.

Yhteenvetona: osallisuuden lisääminen on niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin kannattavaa. Kuuntelemalla asukkaitamme voimme ennakoida tulevia haasteita, välttää kalliita virheitä ja rakentaa kestävämpiä, yhteisöllisempiä ja taloudellisesti vahvempia asuinalueita. Tämä on välttämätöntä kasvavan epävarmuuden maailmassa menestymiseksi.

Osallistamisen monista tavoista lisätietoa saat osallisuuden edistäjän oppaasta tai naapuruston ystävälliseltä käyttäytymistieteilijältäsi.