Nb. I have a sister blog of perhaps less serious takes at motivationselfmanagement.com. For more serious takes, on the other hand, see my Google Scholar profile. If you’d like to e-mail me about anything, please use matti.tj.heino@gmail.com!
I’m instructing a virtual summer course on behaviour change in complex systems, for the New England Complex Systems Institute (NECSI). The course mixes behaviour change with complex systems science along with practical collaboration tools for making sense of the world in order to act in it. I’ll write more about the it in a future post. But I first wanted to outline a via negativa description of this thing called behaviour change science: in other words, what is it not?
Behaviour change science refers to an interdisciplinary approach, which often hails from social psychology, and studies changing human behaviour. The approach is motivated by the fact that many large problems we face today – be they about spreading misinformation, preventing non-communicable diseases, taking climate action, or preparing for pandemics – contain human action as major parts of both the problems and their solutions.
Based on many conversations regarding confusions around the topic, there is a need to clarify five points.
First, “behaviour change” in the current context is understood in a broad sense of the term, synonymous with human action, not as e.g. behaviourism. As such, it encompasses not only individuals, but also other scales of observation from dyads to small groups, communities and society at large. Social ecological models, for example, encourage us to think in such a multiscale manner, considering how individuals are embedded within larger systems. Methods for achieving change tend to differ for each scale; e.g. impacting communities entails different tools than impacting individuals (but we can also unify these scales).
Second, the term intervention is understood in behaviour change context in a broader sense, than “nudges” to mess with people’s lives. A behaviour change intervention depicts any intentional change effort in a system, from communication campaigns to community development workshops and structural measures such as regulation and taxation. Even at the individual level, behaviour change interventions do not need to imply that an individual’s life is tampered with in a top-down manner; in fact, the best way to change behaviour is often to provide resources which enable the individual to act in better alignment with goals they have. Interventions can and do change environments that hamper those goals, or provide social resources and connections, which enable individuals to take action with their compatriots.
Third, behaviour change is not an activity taken up by actors standing outside the system that’s being intervened upon. Instead, best practices of intervention design compel us to work with stakeholders and communities when planning and implementing the interventions. This imperative goes back to Kurt Lewin’s action research, where participatory problem solving is combined with research activities. Leadership in social psychology is often defined not as the actions of a particular high-ranking role, but those available to any individuals in a system. Behaviour change practice is the same. To exaggerate only slightly: “Birds do it, bees do it, even educated fleas do it”.
Fourth, while interventions can be thought of as “events in systems”, some of which produce lasting effects while others wash away, viewing interventions as transient programme-like entities can narrow our thinking of how enablement of incremental, evolutionary, bottom-up behaviour change could optimally take place. Governance is, after all, conducted by local stakeholders in constant contact with the system, with larger leeway to adjust actions without fear of breaking evaluation protocol, and hopefully “skin in the game” perhaps long after intervention designers have moved on.
Fifth, nothing compels an intervention designer to infuse something novel into a system. For example, reverse translation studies what already works in practice, while aiming to learn how to replicate success elsewhere. De-implementation, on the other hand, studies what does not work, with the goal of removing practices causing harm. In fact, “Primum non nocere”; first, do no harm, is the single most important principle for behaviour change interventions .
Making sense of human action
Understanding and influencing human behavior is usually not a simple endeavor. Behaviors are shaped by a multitude of interacting factors across different scales, from the individual to the societal, and occur within systems of systems. Developing effective behavior change interventions requires grappling with this complexity. The approach taken in traditional behaviour change science uses behaviour change theories to make this complexity more manageable. I view these more akin to heuristic frameworks with practical utility – codification attempts of “what works for whom and when” – rather than theories in the natural science sense.
If you want a schematic of how I see behaviour change science, it might be something like the triangle below. It’s a somewhat silly representation, but what the triangle tries to convey, is that complex systems expertise sets out strategic priorities: Which futures should we pursue, and what kinds of methods make sense to get us going (key word is often evolution).
Behaviour change science, on the other hand, is much more tactical, offering tools and frameworks to understand how to make things happen closer to where the rubber hits the road.
But we will also go nowhere, unless we can harness collective intelligence of stakeholders and organisation / community members. This is why collaboration methods are essential. I will teach some of the ones I’ve found most useful in the course I mentioned in the intro.
If you want to learn more about the intersection of complex systems science and behaviour change, have a look at my Google Scholar profile, or see these posts:
Puhun Sisäministeriön vuosittaisessa turvallisuustapahtumassa otsikolla Riskinhallinta epävarmuuden aikoina: Väestön osallistaminen varautumis- ja ennakointimuotoiluun. Esityksen kuvaus löytyy alta, ja diat tulevat valmistuessaan tälle sivulle. Laittakaa viestiä jos olette osallistumassa tapahtumaan!
Puhujan kuvaus
Matti T. J. Heino on sosiaalipsykologi, joka tutkii käyttäytymisen muutosta ja resilienssiä epävarmuuden toimintaympäristöissä. Häntä kiinnostaa erityisesti riskinhallinnan ja varautumisen teemat kompleksisissa järjestelmissä. Viime aikoina Heino on tutkimuksen ohella toiminut VNK:n käyttäytymistieteellisen ennakoinnin KETTU-yksikössä, kouluttanut julkishallintoa käyttäytymistiedon hyödyntämiseen yhteiskunnallisen kriisinkestävyyden lisäämiseksi, sekä soveltanut tutkimustietoa kotikuntansa turvallisuus-, hyvinvointi- ja osallisuustoimintaan.
Esityksen sisältö
Voiko resilienssiä rakentaa käyttäytymiseen liittyviä myyttejä purkamalla ja osallistamalla ihmisiä? Voidaanko väestön osaamispääomaa hyödyntää alueiden kehittämisessä nykyistä paremmin? Millaisia olisivat päätöksenteon tukijärjestelmät, jotka auttaisivat tässä, samalla kun tarjoaisivat mahdollisuuden tarttua ajoissa negatiivisiin kehityskulkuihin – ja kääntyisivät laajamittaisessa kriisissä ikkunoiksi kokemusmaailmaan, josta syntyy itseohjautuva yhteisövaste? Esityksessä pureudutaan viimeaikaisiin tieteellisiin ja käytännöllisiin edistysaskeliin. Ne avaavat uusia mahdollisuuksia resilienssin yhteistuotantoon, sekä kokemusperäisen tiedon hyödyntämiseen varautumisessa ja kriisinhallinnassa.
“Olen long covidin vuoksi lähes työkyvytön. Haluaisin ja voisin olla osan viikosta töissä, mutta aika ja voimat menevät byrokratiaan ja työterveydessä käymiseen. Työterveydessä ei ole yli kuukauden aikana saatu aikaan asianmukaista diagnoosia, selvitetty toivomaani osasairauspäivärahaa, eikä ole annettu sairauteeni hoitoa tai edes neuvontaa. Työterveyslääkäri ilmoitti, että minulla on joko mielenterveysongelmia tai olen työkykyinen. Hän uhkasi, että jos en saa psykiatrilta mielenterveysdiagnoosia, joudun maksamaan myös aiempia sairauspäivärahoja takaisin työpaikalle. Nyt on sitten diagnoosina määrittämätön mielialahäiriö. Long covidin oireet on tulkittu mielialaoireiksi.”
– Pitkää koronaa neljättä kuukautta sairastava 35-vuotias tutkija
Suomalainen yhteiskunta ja terveydenhuolto pääsee nyt koronaa koskevien suojatoimien unohtuessa kokeilemaan pärjäämistä pitkäaikaissairaiden lisääntymisen kanssa. Suomessa koronaa torjuttiin pidempään kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa, josta vastikään raportoitiin jo lähes joka viidennentoista työikäisen olevan poissa töistä pitkäaikaisen sairauden vuoksi. Määrä on kasvussa ja huolestuttaa taloustieteilijöitä.
Saman kehityskulun voimme ennakoida tapahtuvan viiveellä myös Suomessa, ja sen mukanaan tuomista hankaluuksista kertoo yllä oleva tutkijan lainaus helmikuulta 2024. Kun koronan aiheuttamista pitkäaikaisvaurioista kärsiviä käsitellään virheellisesti masennus- ja ahdistushäiriöisinä, ongelmat pahenevat ja häiriökysyntä – eli järjestelmän ongelmista johtuva lisätyö – kasvaa. Samanaikaisesti korona lisää alttiutta muille sairauksille ja näin niiden aiheuttamaa tautikuormaa. Tilanne ei ole toivoton, sillä tartuntoja voitaisiin torjua. Kuitenkin tällä hetkellä ennakointitoimiin ryhtyminen on vaikeaa, koska tieteessä tunnettu tilannekuva eroaa vakavuudeltaan valtavasti arkikäsityksistä. Yhteiskunnallisiin järjestelmiimme kohdistuva fyysinen paine ei kuitenkaan välitä siitä, mitkä käsityksemme ovat, ja paineeseen sopeutuminen on ennen pitkää väistämätöntä.
Viime syksynä järjestin tutkimusryhmämme yliopisto-opiskelijoille vetämää käyttäytymisen muutoksen kurssia. Julkaisen alla kirjoittajan luvalla kurssiesseen jossa Vilma, Long Covidista kärsivä sosiaalipsykologian maisteriopiskelija, puntaroi ansiokkaasti terveydenhuollon palvelupolkua suhteessa inhimilliseen käyttäytymiseen. Olen lihavoinut ja linkittänyt itselleni sydäntä lähinnä olevia kohtia. Ne tuskin avautuvat parhaalla mahdollisella tavalla kurssia käymättömälle, mutta toiveita esim. käsitteiden selittämiseksi saa esittää kommenteissa.
Huomio lukijalle:Rokotteisiin nuivasti suhtautuvilla on joskus tapana laittaa koronan aiheuttamat vauriot koronarokotteiden piikkiin. Kuitenkin pitkittynyt koronatauti eli Long Covid tuli keskuuteemme jo 2020, kauan ennen kuin yhtäkään rokotusta oli annettu.
Opiskelijaessee: Miten pitkäaikaissairaiden ja vammaisten asemaa voitaisiin edistää sosiaalipsykologisen tiedon ja käyttäytymistieteellisten työkalujen avulla?
Vammaiset tai pitkäaikaissairaat ovat suuri vähemmistö, johon kuka tahansa voi ”pudota” missä vaiheessa elämää tahansa. Itse olen liittynyt tähän vähemmistöön ryminällä kuluneen vuoden aikana ja minulle on käynyt valitettavan selväksi, miten heikossa asemassa tähän ryhmään kuuluvat henkilöt meidän yhteiskunnassamme ovat. Seuraavaksi käsittelen muutamia vammaisuuteen liittyviä haasteita erityisesti terveydenhuollon ja kuntoutuksen kontekstissa ja pohdin, miten näihin haasteisiin ja siten myös vammaisten yhteiskunnalliseen asemaan voitaisiin vaikuttaa kurssilla opitun tiedon valossa.
Vertaistukiyhteisöissä moni vammainen jakaa kokemuksen siitä, miten erityisesti harvinais- tai monisairaana terveydenhuollosta on hankala saada apua. Olen itsekin törmännyt monesti tilanteeseen, jossa lääkäri keskittyy ainoastaan yhden oireen ratkomiseen kerrallaan huomioimatta kunnolla kokonaiskuvaa tai kontekstia. Huonoimmassa tapauksessa yleisimpien alkuselvitysten jälkeen jatkotutkimuksiin ei laajan oirekirjon takia ryhdytä ollenkaan ja lääkäri voi sysätä vastuun esimerkiksi toiselle erikoisalalle tai laittaa oireet vaikkapa potilaan mielialan piikkiin kuitenkaan siihen perehtymättä. Kurssilla oivalsin, että moni lääkäri tuntuu suhtautuvan potilaan tilanteeseen usein monimutkaisen ongelmanratkaisun keinoin: oletetaan, että se mikä on toiminut aiemmin tai muiden samankaltaisten tapausten kohdalla, toimii jotakuinkin samalla tavalla seuraavissakin tapauksissa ja asioilla on selvät syy-seuraussuhteet. Esimerkiksi selkäkipuun määrätään tavallisesti kiitettävin tuloksin särkylääkettä, lepoa ja venyttelyä. Joissakin tapauksissa edellä mainitut toimet eivät kuitenkaan tarjoa helpotusta ja voivat jopa pahentaa tilannetta tai kipu voi vaikkapa johtua kokonaan jostain muusta kuin itse selästä.
Erityisesti moni- ja harvinaissairaiden kohdalla ongelmat ovatkin usein kompleksisia ja lähestymistapa niihin tulisi olla sen mukainen, jotta turhilta riskeiltä, sivuvaikutuksilta ja katastrofaalisilta seurauksilta voitaisiin välttyä. Siinä missä monimutkaisissa tilanteissa eri komponentteja voidaan tarkastella ja ratkoa erikseen, kompleksisessa kontekstissa olisi äärimmäisen tärkeää ymmärtää komponenttien yhteen kietoutunut ja vuorovaikutteinen luonne. Lisäksi kompleksisessa ongelmanratkaisussa yhteistyöllä voidaan päästä parempiin tuloksiin kuin itsenäisellä työskentelyllä, kun taas monimutkaisessa ongelmanratkaisussa vastuu voidaan delegoida suoraan yksittäiselle asiantuntijalle. Niinpä vaikkapa selvässä tapaturmassa vastuunsiirto kokonaan esimerkiksi ortopedille on perusteltua, mutta monitahoisen kroonisen sairauden hoidossa moniammatillinen yhteistyö olisi ehdottoman tärkeää. Uskallan myös väittää, että potilaat saisivat paremmin apua ja ainakin huolellisemmin harkittua hoitoa, jos lääkäreillä olisi työssään enemmän ”oma nahka pelissä”. Olen kuullut, että usein esimerkiksi muistutusten tekeminen, potilasasiamieheen vetoaminen tai pelkkä pyyntö kirjata ylös lääkärin kieltäytyminen jatkotutkimusten määräämisestä edesauttavat avun saamista.
Kompleksisuuden ja vastuun huomioon ottamisen lisäksi terveydenhuollossa ja esimerkiksi kuntoutuksessa sekä virallisessa asioinnissa (esim. Kela), olisi hyödyllistä pitää mielessä yleisenä ohjenuorana itsemääräämisteorian periaatteet. Moni vammainen ja pitkäaikaissairas, minä mukaan lukien, kokee joutuvansa luopumaan ainakin osittain kontrollista omaan elämäänsä sairastumisen myötä, sillä yhtäkkiä henkilökohtaista hyvinvointia voi oireiden lisäksi määrittää pitkälti muiden päätökset ja esimerkiksi palveluiden laatu sekä saatavuus. Erityisesti julkisessa terveydenhuollossa ja asioinnissa potilaita ja asiakkaita palvellaan usein ”liukuhihnatyylillä” rajallisten resurssien ja kiireen takia, mikä voi pahentaa entisestään kokemusta siitä, ettei yksilöllä ole sananvaltaa omaan tilanteeseensa. Psykologisten perustarpeiden – eli kyvykkyyden, autonomian ja yhteenkuuluvuuden – täyttyminen on tärkeää jokaisen ihmisen hyvinvoinnin kannalta, mutta erityisesti vammaisten ja pitkäaikaissairaiden kohdalla nämä perustarpeet voivat olla hankalampia saavuttaa. Vertaistuella on onneksi suuri rooli tämän ihmisryhmän yhteenkuuluvuuden tunteen ylläpidossa ja edistämisessä, mutta erityisesti autonomian ja kyvykkyyden kokemukseen sekä motivaatioon erilaisilla virallisilla tahoilla voi olla suuri merkitys.
Itse olen esimerkiksi huomannut olevani motivoituneempi tekemään terveyden kannalta parempia valintoja ja noudattamaan ohjeita, jos niitä on suositeltu autonomiaa tukevalla tai rakennetta tarjoavalla tyylillä. Erityisen positiivisia tuloksia olen saavuttanut yhdessä esimerkiksi fysioterapeuttien ja erilaisten kuntoutusasiantuntijoiden kanssa, keiden ohjaustyyli on ollut empaattista, rohkaisevaa, avuliasta ja omia näkemyksiäni kunnioittavaa. Valitettavan usein kuitenkin lääkärikäyntejä, joissa on jo valmiiksi läsnä valta-asetelma, ovat leimanneet kontrolloiva ja toisinaan myös kaoottinen vuorovaikutustyyli. Tällaiset käynnit ovat usein horjuttaneet psykologisia perustarpeitani ja siten vaikuttaneet myös esimerkiksi jaksamiseeni ja terveyteeni negatiivisesti. Oman kokemukseni perusteella koen, että motivaatiotyylien kehämalli voisi olla hyvä lisäys edellä mainittujen ammattiryhmien (lisä)koulutukseen ja mallin pohjalta kehitetty itsearviointilomake voisi toimia silmiä avaavana työkaluna monelle. Näillä suhteellisen resurssipiheillä keinoilla vammaisten ja pitkäaikaissairaiden vuorovaikutuskokemukset voisivat olla tulevaisuudessa positiivisempia ja tehokkaampia ja siten myös runsaaseen palveluiden käyttämiseen liittyvä kuormitus voisi edes hieman keventyä.
Psykologisten perustarpeiden täyttymisen ja hyvinvoinnin kannalta olisi tärkeää parantaa myös vammaisten ja pitkäaikaissairaiden osallisuutta niin heitä koskevassa päätöksenteossa, kuntoutuksessa, terveydenhuollossa kuin yhteiskunnassa yleisestikin. Mitä enemmän yksilö uskoo omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa ja kyvykkyyteensä, sitä todennäköisemmin ja tehokkaammin positiivisia tuloksia voidaan saavuttaa. Myös monia palveluita voitaisiin kehittää vastaamaan paremmin kohderyhmien tarpeita osallistamalla ryhmien jäseniä suunnitteluprosessissa, sillä kohdeongelmaan liittyvillä henkilöillä on yleensä oman kontekstinsa paras asiantuntijuus. Usein esimerkiksi esteettömyyteen ja saavutettavuuteen liittyvät seikat koetaan vammaisyhteisöissä ”jälkiajatuksena” (eng. after thought) ja täten myös kömpelösti toimivina tai puutteellisina vaikuttaen näin suoraan yhdenvertaisuuteen. Jos suunnittelussa hyödynnettäisiin myös vammaisten asiantuntijuutta, turhalta eriarvoistamiselta ja kustannustehottomilta ratkaisuilta voitaisiin välttyä.
Myös terveydenhuollossa ja kuntoutuksessa osallisuus voisi olla olennainen osa riskienhallintaa, sillä usein varsinkin harvinaissairailla on omista sairauksistaan enemmän tietoa kuin lääkärillä, jonka tietämys sairaudesta saattaa rajoittua esimerkiksi yhteen opiskeluaikaiseen luentoon tai mainintaan kirjan sivulla. Vähintäänkin pitkäaikaissairailla ja vammaisilla on paras kokemusasiantuntijuus omista oireistaan ja niiden kanssa elämisestä. Tätä kokemusasiantuntijuutta voidaan hyödyntää vertaistuen lisäksi myös esimerkiksi tietoisuuden lisäämisessä ja koulutuksessa erilaisissa konteksteissa, mikä edesauttaisi vammaisten asemaa varmistamalla, että myös heidän oma äänensä tulee kuuluviin. Monen tähän vähemmistöön kuuluvan yksilön omat voimavarat eivät välttämättä aina kuitenkaan riitä osallistumiseen, mutta jo representaatio ja tieto siitä, että joku samaan vähemmistöön kuuluva ajaa muidenkin etua voi luoda toivoa ja auttaa jaksamaan.
Palatakseni kompleksisuusteemaan, vammaisuuden ja pitkäaikaissairauksien kohdalla epävarmuus tulevasta on korostetusti läsnä lähes päivittäin ja osaltaan varmasti hankaloittaa esimerkiksi hoitoa, kuntoutusta ja palveluita. On silti äärimmäisen tärkeää, että tämän epävarmuuden kanssa osattaisiin työskennellä eikä se kostautuisi vammaisille itselleen. Itse olen useasti kohdannut tilanteen, jossa minulle kuuluva hoito tai tuki on kiistetty kokonaan, vedoten siihen, että olen ”monimutkainen tapaus” ja minun tulisi ensin itse tai jonkin toisen tahon tai lääkärin kanssa selvittää jokin toinen seikka tai vain tyytyä asemaani. Tällaisissa tilanteissa olisi mielestäni tehokkaampaa pohtia vaihtoehtoja perustuen siihen tietoon, mitä sillä hetkellä on jo saatavilla ja hyväksyä asioiden mahdollinen epälineaarinen ja jatkuva muutostila sekä epävarmuus.
Tämä toki vaatisi perusteellisempaa perehtymistä potilaan tai asiakkaan tilanteeseen, mutta mielestäni se olisi kohtuullinen pyyntö ottaen huomioon, miten iso merkitys sillä olisi elämänlaatuun ja mahdollisten peruuttamattomampien seurausten ehkäisemiseen. Tässä apuna voitaisiin soveltaa tilanteen kartoittamiseen ja toimintasuunnitelman tekemiseen esimerkiksi interventiosuunnittelun vaiheita tai TDF-viitekehystä. Käsiteltävänä olevan ongelman tai esimerkiksi oireen lisäksi olisi olennaista rakentaa ymmärrys kontekstista ja tekijöistä, jotka ovat vuorovaikutuksessa kohdeongelman kanssa (esim. yksilön sosiaalinen tuki, elintavat, resurssit, motivaatio, muut sairaudet) ja voivat joko edesauttaa tai estää toivottua tulosta toteutumasta.
Erityisesti vammaisten ja pitkäaikaissairaiden kohdalla itse kohdeongelmaan (esim. vamma tai parantumaton sairaus) ei välttämättä voida lainkaan vaikuttaa suoraan, jolloin onkin entistä tärkeämpää vaikuttaa kokonaistilanteen kannalta merkitseviin muihin tekijöihin. Lisäksi tunnistamalla ja muokkaamallaattraktiomaastoa laajemmalla yhteiskunnallisellakin tasolla voidaan vaikuttaa eri tilaisuuksien syntymiseen ja esimerkiksi mahdollistaa vammaisille ja pitkäaikaissairaille tasavertaisemmat lähtökohdat sujuvaan arkeen sekä estää syrjäytymistä.
Tiivistetysti voisi siis sanoa, että kompleksisuustieteillä ja sosiaalipsykologialla on runsaasti tarjottavaa vammaisten ja pitkäaikaissairaiden aseman edistämiseksi. Parhaita tuloksia saavutettaisiin, kun näitä näkökulmia hyödynnettäisiin yhdessä muiden alojen kanssa. Muutokset terveydenhuollossa, palveluissa ja yhteiskunnan rakenteissa tapahtuvat joskus hitaasti ja vaativat aina resursseja, joista tuntuu olevan jatkuvasti pulaa. Koen kuitenkin, että näillä lähestymistavoilla voitaisiin pidemmällä tähtäimellä nimenomaan säästää resursseja ja päästä kaikille osapuolille parempiin lopputuloksiin. Avainasemassa ovat yhteistyö ja nykyistä huolellisempi ja kattavampi ote ongelmanratkaisuun sekä kontekstin huomioon ottaminen ja sisällyttäminen prosessiin. Erityisesti erilaisilla järjestöillä ja asiantuntijoilla voisi olla otolliset lähtökohdat alkaa tarjota sosiaalipsykologista tietoa ja työkaluja eteenpäin relevanteille toimijoille.
(Lähteenä toimivat ”Miten muutos tapahtuu? Käyttäytymisen muutoksen ja motivaation teoriat ja käytäntö” -kurssin materiaalit, omat muistiinpanoni ja kotitehtäväni sekä henkilökohtaiset kokemukseni.)
– Vilma, sosiaalipsykologian maisteriopiskelija
Tekstin kannalta relevanttia lisälukemistoa tästä blogista:
This piece has been originally published as: Heino, M. T. J., Bilodeau, S., Fox, G., Gershenson, C., & Bar-Yam, Y. (2023). Crafting Policies for an Interconnected World. WHN Science Communications, 4(10), 1–1. https://doi.org/10.59454/whn-2310-348
While our knowledge expands faster than ever, our ability to anticipate and respond to global challenges or opportunities remains limited. A political upheaval in one country, a technological innovation in another, or an epidemic in a far-away city – any of these can create a global change cascade with many unexpected repercussions. Why is this? A significant part of the answer lies in our increased global connectivity, which produces both new risks and novel opportunities for collaborative action.
In this rapidly evolving world, proactive and adaptive public policies are paramount, with a primary focus on human well-being, rights, and needs. The COVID-19 pandemic serves as a stark reminder that while traditional political and economic systems claim to represent public interests and allocate resources optimally, there’s often a gap between claim and reality. That people vote for political leaders doesn’t guarantee they will focus on public well-being or the availability of resources. A genuine human-centered focus on well-being, satisfaction, and quality of life becomes indispensable.
Reflecting on our pandemic response, mostly hierarchy-based and bureaucratic, we observed glaring operational shortcomings: delayed responses, disjointed actions, and ineffective execution of preparedness plans [1]. However, what has been less discussed is the insight that the crisis offers into the role of uncertainty due to nonlinear risks in shaping policy outcomes.
Complex systems may present unseen, extreme risks that can spiral into catastrophic failures if left unaddressed early on. These failures can occur upon reaching instabilities and “tipping points,” that result in abrupt large-scale losses of well-being or resilience of a system, be it an ecosystem or a social system such as a nation [2–4].
The poor understanding of such non-linear risks is apparent through the ongoing phases of the pandemic, where those who called for increased precaution were often accused of “fearmongering”. A misinterpretation of human reactions is a likely contributor: contrary to the common belief, people do not usually panic in emergencies. Instead, they tend to respond in constructive, cooperative ways, if given clear and accurate information. The widespread belief in a mass panic during disasters belongs to a group of misconceptions, studied in social psychology under the umbrella term of “disaster myths” [5–7]. The real danger lies in creating a false sense of security. If such a sense is shattered due to an unexpected event and lack of preparation, the fallout can be far more damaging in terms of physical, mental, and economic impact, not to mention loss of trust. Thus, the general recommendation for communication is to not downplay threats. Instead, authorities need to offer the public clear information about potential risks and, crucially, guidance on how to prepare and respond effectively. This guidance has the potential to transform anxiety and passivity into positive self-organized action [8].
Human action lies at the core of many contemporary challenges, from climate change to public health crises. After all, it is human behavior – collective and nonlinear – that fuels the uncertainty of the modern world. The recognition of how traditional approaches can fall short in our increasingly volatile and complex contexts has led to increased demand for “strategic behavioral public policy” [9].
How can we advance our understanding of human behavior linked to instabilities and tipping points and turn them into capabilities for policy makers? The key is to understand how networks of dependencies between people link behaviors across a system. Complex systems science [10], as a field of study, involves understanding how different parts of a system interact with each other, creating emergent properties at multiple scales that cannot be predicted by studying the parts individually: There is no tsunami in a water molecule, no trusting relationship in an isolated interaction, no behavioral pattern in a single act, and no pandemic in an isolated infection [11]. Yet, the transformative potential of combining behavioral science with an understanding of complex systems science, a crucial tool for decision-making under uncertainty, remains largely untapped.
There are significant opportunities in weaving complex systems perspectives into human-centered public policy, infusing a deeper understanding of uncertainty into the heart of policy-making. A fusion of behavioral insights with an understanding of complex systems is not merely an intellectual exercise but a crucial tool for decision-making in crisis conditions and under uncertainty. As some examples:
It urges us to prepare for uncommon events, like pandemics with impacts surpassing those of major conflicts like World War II. This realization comes as we discover that what would be extremely rare events in isolated systems, can become relatively frequent in an interconnected world [12–14]. A long-standing example is how economic crises, which many experts considered rare enough to be negligible, have repeatedly caught us off-guard.
It emphasizes the importance of adaptability in seizing unforeseen opportunities and minimizing potential damages. Central to this adaptability is the concept of “optionality.” This means maintaining a broad array of choices and opportunities, allowing for increased adaptability and selective application based on evolving circumstances. Recognizing that we cannot anticipate every twist and turn of the future, our best approach is indeed to embrace evolutionary strategies; creating systems that effectively solve problems, instead of trying to solve each unique problem separately [15]. An important takeaway is that instead of over-optimizing for current conditions, investing in buffers and exploration – even if they seem redundant – becomes vital when the future is uncertain.
It empowers us to distribute decision-making power to collaborative teams. This is because teams can solve many more high complexity problems than individuals can, and significant portions of the modern world are becoming too complex for even the most competent individuals to fully grasp [16,17].
However, integrating these insights is easier said than done. The shift requires significant capacity building among policymakers. It begins with understanding why novel approaches are necessary, and ensuring the adequate systems for preparedness are empowered. Training programs can help policymakers grasp the concepts of risk, uncertainty, and complex systems.
Developing human-centric policies under uncertainty
One recent training to improve competence in behavioral and complex systems insights [18], emphasized three factors of the policy development process: co-creation, iteration, and creativity. These are briefly outlined below.
Co-creation: Ideal teams addressing complex challenges have members with a diversity of backgrounds and expertise, where everyone is able to contribute their knowledge to shared action. Much can be achieved by limiting the influence of hierarchy and enabling interaction between team members and other stakeholders; formal approaches include e.g. the implementation of “red teams” [19]. Those who are most impacted by the plans, need to play a key role in the process. They are often citizens, who can provide critical information and expertise about the local environment [20,21].
Iteration: Mistakes naturally occur as an intrinsic part of gaining experience, developing the ability to tackle complex challenges, and building organizations to address them. In general, ideas and systems for responding to complex contexts need to be allowed to evolve through (parallel) small-scale experiments and feasibility tests in real-world contexts. Feasibility testing should leverage the aforementioned optionality, retaining the ability to roll back in case of unforeseen negative consequences – or to amplify positive aspects that are only revealed upon observing how the plan interacts with its context [21,22].
Creativity: Excessive fear and stress impede innovation. If the design process is science-based, inclusive, and supports learning from weaknesses revealed by iterative explorations that can safely fail, we need not be afraid to try something different or outside of the box. In fact, this is where the most innovative solutions often come from.
Drawing on our earlier discussion on complex systems and human behavior, we understand that in the face of sudden threats, there is a critical need for nimbleness. Rapid response units, representing the frontline of our defense, should possess the autonomy to act, unencumbered by political hindrances. An example would be fire departments’ autonomy to respond to emergencies within pre-set and commonly agreed-upon protocols. The lessons from the pandemic and the insights from complex systems thinking underscore this. But how do we reconcile swift action with informed decision-making?
Transparent, educated communication, and trust based on the experience of success, can potentially bridge this gap. Science is how we understand the consequences of actions, and selecting the best consequences is essential for global risks. By ensuring policymakers and the public are informed and aligned, we can address risks head-on, anchored in commonly-held values and backed by science. As we lean into the practices discussed earlier, such as co-creation and iteration, our mindset too must evolve. Embracing new, sometimes unconventional, approaches will enable us to sidestep past policy pitfalls, especially those painfully highlighted by recent global events. Protecting rapid response teams from political interference upgrades our societal apparatus to confront the multifaceted challenges of our time.
Learning anticipatory adaptation
Our ultimate aim is clear: proactivity. Rather than reacting once harm is done, we need to anticipate, adapt, and equip policymakers with the necessary insights and tools using a multidisciplinary approach that includes behavioral and complexity sciences. We can respond to the unpredictable, ensuring society is robust and resilient. This necessitates a collective call-to-action, urging citizens and organizations to develop institutions and inform policy makers to empower communities to thrive amidst uncertainties.
Bibliography
[1] Heino MT, Bilodeau S, Bar-Yam Y, Gershenson C, Raina S, Ewing A, et al. Building Capacity for Action: The Cornerstone of Pandemic Response. WHN Sci Commun 2023;4:1–1. https://doi.org/10.59454/whn-2306-015.
[2] Scheffer M, Bolhuis JE, Borsboom D, Buchman TG, Gijzel SMW, Goulson D, et al. Quantifying resilience of humans and other animals. Proc Natl Acad Sci 2018:201810630. https://doi.org/10/gfqjqr.
[3] Heino M, Proverbio D, Resnicow K, Marchand G, Hankonen N. Attractor landscapes: A unifying conceptual model for understanding behaviour change across scales of observation 2022. https://doi.org/10.31234/osf.io/3rxyd.
[4] Scheffer M, Borsboom D, Nieuwenhuis S, Westley F. Belief traps: Tackling the inertia of harmful beliefs. Proc Natl Acad Sci 2022;119:e2203149119. https://doi.org/10.1073/pnas.2203149119.
[5] Clark DO, Patrick DL, Grembowski D, Durham ML. Socioeconomic status and exercise self-efficacy in late life. J Behav Med 1995;18:355–76. https://doi.org/10/bjddw6.
[6] Drury J, Novelli D, Stott C. Psychological disaster myths in the perception and management of mass emergencies: Psychological disaster myths. J Appl Soc Psychol 2013;43:2259–70. https://doi.org/10.1111/jasp.12176.
[7] Drury J, Reicher S, Stott C. COVID-19 in context: Why do people die in emergencies? It’s probably not because of collective psychology. Br J Soc Psychol 2020;59:686–93. https://doi.org/10/gg3hr4.
[8] Orbell S, Zahid H, Henderson CJ. Changing Behavior Using the Health Belief Model and Protection Motivation Theory. In: Hamilton K, Cameron LD, Hagger MS, Hankonen N, Lintunen T, editors. Handb. Behav. Change, Cambridge: Cambridge University Press; 2020, p. 46–59. https://doi.org/10.1017/9781108677318.004.
[9] Schmidt R, Stenger K. Behavioral brittleness: the case for strategic behavioral public policy. Behav Public Policy 2021:1–26. https://doi.org/10.1017/bpp.2021.16.
[10] Siegenfeld AF, Bar-Yam Y. An Introduction to Complex Systems Science and Its Applications. Complexity 2020;2020:6105872. https://doi.org/10/ghthww.
[11] Heino MTJ. Understanding and shaping complex social psychological systems: Lessons from an emerging paradigm to thrive in an uncertain world 2023. https://doi.org/10.31234/osf.io/qxa4n.
[12] Cirillo P, Taleb NN. Tail risk of contagious diseases. Nat Phys 2020;16:606–13. https://doi.org/10/ggxf5n.
[13] Rauch EM, Bar-Yam Y. Long-range interactions and evolutionary stability in a predator-prey system. Phys Rev E 2006;73:020903. https://doi.org/10/d9zbc4.
[14] Taleb NN. Statistical Consequences of Fat Tails: Real World Preasymptotics, Epistemology, and Applications. Illustrated Edition. STEM Academic Press; 2020.
[15] Bar-Yam Y. Engineering Complex Systems: Multiscale Analysis and Evolutionary Engineering. In: Braha D, Minai AA, Bar-Yam Y, editors. Complex Eng. Syst. Sci. Meets Technol., Berlin, Heidelberg: Springer; 2006, p. 22–39. https://doi.org/10.1007/3-540-32834-3_2.
[16] Bar-Yam Y. Why Teams? N Engl Complex Syst Inst 2017. https://necsi.edu/why-teams (accessed August 9, 2023).
[17] Bar-Yam Y. Complexity rising: From human beings to human civilization, a complexity profile. Encycl Life Support Syst 2002.
[18] Hankonen N, Heino MTJ, Saurio K, Palsola M, Puukko S. Developing and evaluating behavioural and systems insights training for public servants: a feasibility study. Julkaisematon Käsikirjoitus 2023.
[20] Tan Y-R, Agrawal A, Matsoso MP, Katz R, Davis SLM, Winkler AS, et al. A call for citizen science in pandemic preparedness and response: beyond data collection. BMJ Glob Health 2022;7:e009389. https://doi.org/10.1136/bmjgh-2022-009389.
[21] Joint Research Centre, European Commission, Rancati A, Snowden D. Managing complexity (and chaos) in times of crisis: a field guide for decision makers inspired by the Cynefin framework. Luxembourg: Publications Office of the European Union; 2021.
[22] Skivington K, Matthews L, Simpson SA, Craig P, Baird J, Blazeby JM, et al. A new framework for developing and evaluating complex interventions: update of Medical Research Council guidance. BMJ 2021;374:n2061. https://doi.org/10.1136/bmj.n2061.
Tiivistelmä: Ennen kuin ongelma muuttuu katastrofiksi, on usein olemassa hiljaisia signaaleja, jotka viestivät tulevista haasteista. Kun terveyspalveluiden käyttö, rikollisuus tai taloudelliset indikaattorit osoittavat äkillistä heikentymistä, yhteisöllisyyteen ja asenteisiin liittyvät varoitusmerkit ovat usein jo näkyneet pitkään. Nämä signaalit on elintärkeää tunnistaa ajoissa, jotta kehityskulku voidaan pysäyttää – kun se on vielä niin taloudellisesti kuin hyvinvoinninkin kannalta edullista.
Niin kutsutut mustat joutsenet ovat harvinaisia tapahtumakulkuja, joilla on massiiviset vaikutukset ja joita on vaikea ennustaa. Jälkikäteen arvioituna ne kuitenkin näyttävät ilmiselviltä, eivätkä ne olleet vaikeasti ennustettavia kaikille. Esimerkiksi 9/11-iskut World Trade Centeriin eivät olleet mustia joutsenia terroristeille, tai edes kaikille tiedustelupalveluissa; niitä koskevat varoitukset eivät vain päässeet pinnalle tilannekuvaa muodostettaessa. Samoin maailman pysäyttävän ja huomattavasti COVID-19:ä vakavamman pandemian riski on ollut tutkijoiden tiedossa pitkään, mutta poliittinen tahto sen vaikutusten ennaltaehkäisemiseksi on puuttunut.
Paikallisella tasolla mustia joutsenia voivat olla kiusaamisen kärjistyminen koulusurmaksi, huumerikollisuuden tai asuntomurtojen räjähtäminen, tai jokin muu inhimillisesti traaginen kehityskulku, joka romahduttaa kaupungin veto- ja pitovoiman. Kuten markkinoinnin maailmassa tiedetään: brändejä rakennetaan pitkään, mutta ne romahtavat nopeasti.
Monet tuntuvat pitävän osallisuutta – eli asukkaiden mahdollisuutta vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin ja tuntea yhteisöllisyyttä – pehmeänä “hyvän mielen toimintona”. Itse näen sen kuitenkin kiinteänä osana turvallisuutta, resilienssiä ja kriisinkestävyyttä. Tämä näkyi selvästi esimerkiksi Valtioneuvoston kanslian käyttäytymistieteellisen yksikön varautumista koskevassa tutkimuksessa, jota olin mukana tuottamassa; odottamattomissa tilanteissa ihmiset tukeutuvat lähiyhteisöönsä. Omistajuutta elinympäristöstään kokevat ihmiset eivät tuhoa julkisia tiloja esimerkiksi rikkomalla lasia leikkipaikalle, tai sotkemisen ja ilkivallan keinoin vaikuta yleiseen viihtyvyyteen. Hekuluttavat vähemmän terveyspalveluita, heillä on vähemmän mielenterveyden ongelmia, ja heitä on myös vaikeampi rekrytoida rikolliseen toimintaan. Myös kuntalaki kannustaa osallisuuden lisäämiseen, esimerkiksi sen työllisyys- ja hyvinvointivaikutusten vuoksi.
Epävakauden ehkäiseminen
Tuoreessa Hybridiuhkakeskuksen julkaisemassa raportissa käsittelemme yhteiskunnallisen epävakauttamisen mekanismeja hybridivaikuttajan näkökulmasta. Mikäli kolme inhimillisen itseohjautuvuuden mahdollistavaa psykologista perustarvetta – autonomia, kykenevyys ja yhteisöllisyys – eivät täyty osallisuuden kokemisen myötä, muodostuu vaje, jota pahantahtoiset toimijat voivat hyödyntää yhteiskunnallisten ja paikallisten instituutioiden heikentämiseen. Käsittelemme raportissa myös ns. keikahduspisteitä, jotka presidentti Sauli Niinistö jälleen tällä viikolla mainitsi puheessaan.
Keikahduspisteistä olen kirjoittanut aiemmin esimerkiksi käyttäytymisen muutosjohtamista käsitellessäni. Siitä on myös olemassa erinomainen, viiden minuutin interaktiivinen johdanto. Julkishallinnon käyttäytymistieteelliseen kontekstiin kiteytettynä: siinä vaiheessa kun terveyspalveluiden kuluttamisessa, rikollisuudessa tai muussa taloudelliselta merkitykseltään tärkeässä indikaattorissa tapahtuu äkillinen keikahdus pahempaan, asenteita ja yhteisöllisyyttä koskevat hiljaiset signaalit ovat usein jo pitkään viestineet ongelmista. Järjestelmän lopulta keikahtaessa, sitä ei noin vain keikauteta takaisin; muistanemme ennaltaehkäisyyn kannustavat sananlaskut Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa, sekä Ei vara venettä kaada – tai englanniksi An ounce of prevention is worth a pound of cure.
Parhaiten ja kustannustehokkaimmin yhteiskunnan turvallisuutta ylläpidetään ennalta estävin toimenpitein, juurisyihin vaikuttamalla
– Valtioneuvoston kanslian raportti: Kokonaisresilienssi ja turvallisuus, s. 97
Osallisuustieto ja -toiminta päätöksenteon tehostajana
Johtajan on mahdollista välttää tilannetta, jossa tämä joutuu levittelemään käsiään ja toteamaan “Se oli musta joutsen; se johtui tapahtumista joita ei olisi voitu ennakoida”. Huoltamaton laiva voi upota pienessäkin myrskyssä, jonka tiedettiin vielä matkan varrelle osuvan. Kunnan tai kaupungin asukkaat ovat oman elinympäristönsä asiantuntijoita ja heillä on naapurustostaan tietoa, jota kenelläkään muulla ei ole – tätä tietoa voidaan kerätä ja hyödyntää hiljaisten signaalien kartoittamiseen, esimerkiksi ihmissensoriverkostojen tai perinteisempien kyselytyökalujen avulla. Osallisuutta kokemattomat ja syrjäytymisvaarassa olevat asukkaat eivät kuitenkaan välttämättä koe vastauksillaan olevan merkitystä ja siksi muita harvemmin vastaavat kyselyihin. Sen vuoksi tiedonkeruu ei yleensä voi rajoittua kaupungin sivuilla olevalla verkkolomakkeeseen, vaan esimerkiksi kouluja voidaan osallistaa tiedonkeruuseen ja ymmärryksen kasvattamiseen.
Osallisuus on riskinhallintaa myös toimenpiteiden suunnittelussa. Kun suunnitelmia yhteiskehitetään asukkaiden kanssa ja ideoita karaistaan heidän näkökulmillaan, niillä on paremmat mahdollisuudet olla tuottamatta odottamattomia, ikäviä sivuvaikutuksia. Samaa tarkoitusta varten tarvitsemme työskentelytapoja, joissa esimerkiksi kunnan eri toimialat voivat tehdä yhteistyötä siilorajat ylittävissä verkostoissa – myös organisaation rajat ylittäen, kuten hyvinvointialueilla toteutettavan pelastustoimen tapauksessa. Osallistamisen keinovalikoimalla voidaan paitsi saada koko organisaation osaamispääoma käyttöön, myös lisättyä työtyytyväisyyttä ja itseohjautuvuutta. Työn kokonaismäärä voi myös laskea, kun turhia asioita tehdään vähemmän.
[K]ansalaisten tulisi olla osallisina käytännön turvallisuustyössä vahvemmin esimerkiksi siten, että kansalaisilta (paikallisesti) poimittaisiin yleistä huolta aiheuttavat ilmiöt ja kehityskulut.
– Valtioneuvoston kanslian raportti: Kokonaisresilienssi ja turvallisuus, s. 84
Asukkailta kerättyä dataa voidaan käyttää myös yhteisymmärryksen rakentamiseen, nykyaikaisen keskustelevan demokratian kulttuuria kohti siirryttäessä. Yhtenä mahdollisuutena voisi olla toimenpidesuunnittelu niin, että paikalliset yritykset ovat mukana ideoimassa ansaintalogiikkaa, jolla toimenpide (esim. katutapahtuma tai nuorten kerho) rahoitetaan. Maailmalla on esimerkiksi käytetty mallia, jonka avulla kyselydatasta saadaan ideoita työpajaan, jossa kolmen henkilön ryhmät – kussakin nuori, seniori ja kaupungin päättäjä – rakentavat kokeilujen portfoliota.
Yhteenvetona: osallisuuden lisääminen on niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin kannattavaa. Kuuntelemalla asukkaitamme voimme ennakoida tulevia haasteita, välttää kalliita virheitä ja rakentaa kestävämpiä, yhteisöllisempiä ja taloudellisesti vahvempia asuinalueita. Tämä on välttämätöntä kasvavan epävarmuuden maailmassa menestymiseksi.
Osallistamisen monista tavoista lisätietoa saat osallisuuden edistäjän oppaasta tai naapuruston ystävälliseltä käyttäytymistieteilijältäsi.
This post introduces some recent training / education efforts I’ve been involved in. The underlying motivation is to build societal resilience and anticipation capacity to thrive in modern environments; constantly changing and subject to “black swan” risks stemming from rapid shifts.
Surviving in a jungle, with training you’ve received in desert environments, is a tough task. In the same way many – particularly public sector – organisations are best adapted to handle tasks which are merely complicated instead of being “complex“. Why is this a problem? It’s because the right strategy for predictable contexts will not succeed in unpredictable ones. And the solution to repeated failures is not to do the wrong thing better (“We need to optimise better, with more data!”), but to ask a question: “What is it we’re doing wrong?”. The following quote illustrates the need to match tools with tasks:
“A chain always breaks first in one particular link, but if the weight it is required to hold is too high, failure of the chain is guaranteed”
– Yaneer Bar-Yam
In you’re trying to pick up an airplane with a keychain, you won’t succeed by continuously fortifying the weakest link that caused the previous failure. In a recent university course, CARMA: Critical Appraisal of Research Methods and Analysis (let’s call it CARMA-23), I explain the difference between complex and complicated with the following slide. The presentations are open access so if you want, have a look at this playlist, or this, this and this mini-lecture.
Figure: Complex and complicated, two of four contextual domains depicted in something called the Cynefin framework.
I ran CARMA for the first time in 2019 (let’s call that one CARMA-19), and participants considered it extremely useful. My hope back then, as with the newer iteration, has been to contribute to the formation of more informed social science graduates, who might later become more informed policy makers. Lord knows we direly need them. CARMA is a decision-making course disguised as a research methodology course; as such, it introduces fundamentals of something called the crisis of confidence in social and life sciences, before going into behaviour change in applied settings. That’s something civil servants are less interested to hear, and there’s another training catered to them.
Behavioural and complex systems insights
In 2022, our behaviour change and well-being research group ran a training pilot with more than 100 Finnish civil servants (let’s call this one BEHA-22). Training was on behavioural and complex systems insights for human-centric public policy; a fusion of the “behaviour change in complex systems” theme from CARMA, and more traditional strands of behaviour change science as it currently stands. BEHA-22 introduced four major topics:
Behavior change science in a complex society: Moving past nudges, to self-organisation and tipping points
Bias-resilient decision making: Making mistakes work for you
Behaviour change interventions: Development and participatory annealing through iteration
Applying behavioural insights at the edge of chaos: Antifragile positioning and embracing crises
I’ve been spending a lot of time with the (mostly very positive) feedback we received, and used it to both hone delivery as well as inspire experimentation with some new pedagogical methods. That process fed into the reincarnation of CARMA-19.
The return of CARMA
CARMA-23 progressed exploring the following goals (expanded upon in my dissertation):
Becoming acquainted with the recent developments regarding the crisis of confidence in social and life sciences. Understanding what the research community is doing to improve the quality of published research.
Recognising the very crucial difference between absence of evidence and evidence of absence.
Understanding the rationale for visualising data, and what can be hidden when reporting summary statistics only. Learning to spot some common tricks used to visualise data in a favourable way to the presenter.
Understanding that decisions in the field do not need to rely on correct predictive statements, let alone scientific evidence: convexity and heuristics (something I dubbed “making evidence-free decisions”, successfully confusing the hell out of people).
Becoming familiar with general features of so-called complex systems, including how interconnectedness, linearity, stationarity/stability, homogeneity etc. differ between complex and merely complicated contexts.
Understanding the rationale behind interventions and intervening in complex systems, particularly for societal change. Seeing a difference between decomposition-based planning/design, and complexity-based planning/design.
You may want to check out summaries of the mini-presentations: Students could choose the videos they considered the most interesting, and summarised them in one sentence. They were asked to put this summary as the headline of a card in our course Padlet, and elaborate in the card content.
In the padlet, later parts of the course are to the left, and scrolling right will bring you towards the fundamentals explored in the beginning of the course. I also asked the students to list particularly interesting or confusing slides so I could develop the delivery of the ideas. Picture below shows what they said, when the slides are grouped by course section. Course starts from the top, proceeds downwards, forming a nice arc that hopefully conveys growing sense of confusion, with its eventual resolution:
Figure: number of slides tagged particularly interesting, contra those tagged particularly confusing, per section. If you’re wondering about “data nudes”, see here for a blog post and here for the video obscenity.
I’ve been playing around with narrative methodology recently, and in their final assignment, the students created narratives of their course experience after analysing it. A repeating theme is captured by this simple extract:
How have I been a university student for five years and this is the first time I’m learning about this?
– Viivi, a social policy major
In Reflection
What’s next? BEHA-23 is happening this fall in the form of a university course. I’m hoping to fuse what we’ve learned thus far, with some co-creation methodology I’m quite excited about at the moment. Hopefully, this will blossom as BEHA-24 available to larger audiences next year.
As we navigate the intricate terrains of modern decision-making, training becomes not just an asset but a necessity. The experiences with CARMA and BEHA iterations have showcased the evolving needs and aspirations of our public sector and society at large. As we prepare for the upcoming BEHA-23 and look forward to its potential in BEHA-24, the overarching goal remains unchanged: to equip individuals and organisations with the skills to not just survive but thrive amidst uncertainty. Whether you’re a policymaker, a researcher, or a curious individual, it would be wonderful to receive feedback on the lectures or summaries of CARMA-23.
How are you preparing for the unpredictable challenges of the future?
Epilogue
In the post about the previous iteration of CARMA, I posted all attendee reviews in the end. There’s a bit too much data now, but I wanted to include (with permission, slightly revised for grammar & brevity), a sample reflection essay from one of the participants in CARMA-23. It highlights very nicely the power of narratives and was a relatively pleasant pedagogical method for both the participants and yours truly. Here it is:
At the beginning of the course the student was not really expecting anything. She was forced to choose the course because of changes in her life. She was disappointed to do the course without seeing the teacher and other students.
But sometimes life surprises you – positively. The course opened her eyes to see what it was that she had felt bad about before. Going to university was the fulfilment of a youthful dream and she was so grateful for that, but she felt that something wasn’t right – research was not as ethical as she expected it: teachers told you to just do something now and you can do things differently later.
The course told her a different story: science can and should be done in a proper way… [Editorial note: omitted bits describing solutions to the replication crisis]
She told her husband and friends about the course and how mind blowing it has been. And she was very angry and confused about the world, and everything is just happening without control and the winner is who lies the best. It even made her feel more bad that when she found in the course how in the research visualising the data can be done in the ways that it tricks the viewer, especially with bar plots. She also acknowledged that she was part of the problem wanting herself and her deeds to be seen in the good light – not “naked” like data.
She was herself involved in decision making in politics so it was not surprising to her that it doesn’t always – and many times – rely on research. But the thing she learned is that it is ok to think that complex problems [often] should not and even can not be taken care of with slow processes of research. But still research has its own important place in serving the better society. And [we can study how to change things by not only looking at overt] behaviour, but the phenomena behind it, when it’s about complicated people living in a complicated society – as it always is!
Even though the reason for attending the course was not learning, but the necessity to pass the university, the course had made the research “great again” in her mind. And she understood that the course had shown that there are a lot of people who see “the emperor has no clothes”.
After closing her laptop after the last assignment she felt empty because it was the last one in the masters program in the university. She was thinking about the future and how to manage it. She fell asleep and in the dream the teacher of the course said: “Remember the birds!”. And in the morning she felt that all she had was this moment and all she needed in the future was her open eyes and open mind.
Kirjoitus tiivistää artikkelissa Itsekontrolli on yhteisöponnistus: Systeemisiä näkökulmia käyttäytymisen muutokseen esiteltyjä perusajatuksia käyttäytymisen ymmärtämisestä ja muuttamisesta. Kannustan aiheesta kiinnostuneita tutustumaan Sosten julkaisuun Muutosten tiet kietoutuvat yhteen, jossa artikkeli ilmestyi.Perinteisen muutosjohtamisen ja kompleksisuuden yhteyksistä ja ristiriidoista kiinnostuneille suosittelen keskustelukumppanini, pitkän linjan muutosjohtaja Gary Wongin esityksiä (1, 2).
Ihmisen toiminta on aikamme tärkeimpien turvallisuuden ja hyvinvoinnin haasteiden keskiössä; ilmastonmuutoksesta pandemiatorjuntaan ja sote-kriisiin, yhteisöllisyyttä ja osallisuutta unohtamatta. Inhimillinen toiminta koostuu käyttäytymisistä: kierrättäminen, liikkuminen, vuorovaikuttaminen, kotivaran ylläpito, kotona pysyminen sairaana, ja niin edespäin. Käyttäytymisen muutoksessa on kuitenkin kyse muustakin kuin oikeasta tiedosta.
Ihmisten käyttäytymiset ovat kuin siemeniä metsässä. Suurin osa katoaa huomaamatta – varsinkin jos ne soveltuvat ympäristöönsä heikosti – mutta se ei tarkoita, etteikö joistakin itämään päässeistä siemenistä voisi muodostua koko ekosysteemin mullistava ilmiö. Itseohjautuvien ihmisjärjestelmien toimintalogiikka eroaakin merkittävästi insinöörilogiikan mukaan toimivista koneista, joissa sama syöte tuottaa toistuvasti saman lopputuloksen. Käyttäytymisen ymmärtämisen ja sen muuttamisen ytimessä on hahmottaa, että toimimme aina osana yhteenkietoutuneita järjestelmiä, ja olemme koostumukseltamme monitahoisia: emme ole vain yksilöitä, vaan kannamme päässämme osia perheestämme, naapurustostamme, kaupungistamme ja valtiostamme. Jokainen päätöksemme, jokainen käyttäytymisen muutos, vaikuttaa myös fyysisesti laajempaan kuvioon.
Koska ihminen ei ole eristetty olento, käyttäytymisen muutos ei yleensä ole asia, josta vain simppelisti päätetään, joka suunnitellaan ja lopuksi jalkautetaan. Tämä johtuu siitä, että meidän motivaatiomme, kykymme ja ympäristömme muodostavat järjestelmän, jossa eri osa-alueet saattavat olla ristiriidassa. Toisin sanoen, haluaisimme ehkä tehdä jotakin, mutta ympäristömme tai sosiaaliset paineet voivat estää sen. Tämä on hyvin konkreettista esimerkiksi turvallisuuden osalta. Jos haluamme lisätä turvallisuutta asuinalueellamme, voi olla helppo ratkaisu lisätä valvontaa ja koventaa rangaistuksia, mutta jos pahoinvoivista nuorista samanaikaisesti kasvaa jatkuvasti suureneva joukko pahoinvoivia aikuisia, taktiikasta jää käteen vain viheliäinen kierre. Kyse ei olekaan vain yksittäisten rikollisten käyttäytymisen muuttamisesta, vaan kokonaisvaltaisesta yhteisön toiminnasta, joka tuottaa yhteisöllisyyttä tai syrjäytymistä, osallisuutta tai osattomuutta, hyvinvointia tai pahoinvointia. Siksi riskinhallinnan kannalta on tärkeää paitsi ennakoida odottamattomia sivuvaikutuksia, myös olla valmis vahvistamaan positiivisia ja näivettämään negatiivisia odottamattomia kehityskulkuja. Tähän tarvitaan paitsi dataa asenneympäristöstä, myös uusia tapoja hahmottaa ongelmia.
Ihmisen toimintaa sisältävien ongelmien hahmottamisessa apuun tulee COM-B -malli, joka sisältää kolme pääosa-aluetta: motivaation, kyvykkyyden ja tilaisuudet. Mallin avulla voidaan hahmottaa, miten nämä osa-alueet vaikuttavat käsillä olevaan ongelmaan ja millaiset muutokset voisivat olla tehokkaita. Usein esimerkiksi ajatellaan, että tarjoamalla oikeaa tietoa, ihmisen toiminta muuttuu. Näemme kuitenkin mallista heti, että tämä on vain yksi muutoksen osatekijä. Joskus myös lukkiudumme ajatukseen, että ongelmassa on kyse motivaation puutteesta, jolloin ratkaisut typistyvät palkkioihin ja rangaistuksiin. Mutta jos ajattelemme ravintolatupakoinnin äkillistä loppumista, kyse oli enemmänkin siitä, että järjestelmä oli valmis ottamaan vastaan lain, joka poisti tupakoinnin tilaisuudet – mikä taas vaikutti motivaatioon ja vahvisti muuttunutta käyttäytymistä.
Kuva 1. COM-B -malli (Capability, Opportity, Motivation, Behaviour; Michie et al., 2011), johon on lisätty muiden käyttäytyminen. Mallia voidaan käyttää työkaluna toimenpiteiden suunnittelussa, vaikkei se sisälläkään todellisuuden kompleksisuutta.
Jos ajatellaan esimerkiksi kaupungin asukkaiden osallistamista elinympäristönsä kehittämiseen, niin ei myöskään riitä, että ihmisille annetaan tilaisuus osallistua. Heidän täytyy myös kokea, että heillä on riittävät tiedot ja taidot vaikuttamiseen; toiminta ei saa olla liian hankalaa suhteessa näihin. Lisäksi, heidän täytyy olla motivoituneita osallistumaan, ajatella toiminnan olevan merkityksellistä – mikä osaltaan syntyy sosiaalisista tilaisuuksista, eli kuinka paljon ajatellaan muiden välittävän osallistumisesta ja odottavan sitä itseltä.
Kuinka siis ymmärrämme ihmisten käyttäytymistä ja sen muuttamista? Meidän täytyy tarkastella käyttäytymisen muutosta ja huomioida toimintaan vaikuttavia tekijöitä laaja-alaisesti. Tämä tarkoittaa seuraavien osa-alueiden huomioimista:
Motivaatio: Ihmisten on oltava motivoituneita tekemään muutoksia. Tämä voi tarkoittaa, että he näkevät suoria hyötyjä toiminnastaan, kuten parempaa turvallisuutta, tai tunnistavat suurempaa merkitystä, kuten yhteisön hyvinvoinnin parantamisen. Motivaatio voi olla myös sisästä, kummuten halusta auttaa muita tai toiminnan miellyttävyydestä – tai kontrolloitua kuten sisäisestä tai ulkoisesta paineesta johtuvaa, mikä yleensä johtaa heikompiin lopputuloksiin.
Kyky: Ihmisten on kyettävä tekemään muutoksia. Tämä voi tarkoittaa vaikka uusien taitojen oppimista tai olemassaolevan asiantuntemuksen käyttöä uusiin asiayhteyksiin.
Tilaisuus: Ihmisillä on oltava sosiaalisia ja fyysisiä resursseja muutokseen. Tämä voi tarkoittaa resurssien tarjoamista tai esteiden poistamista, jotka voivat estää ihmisiä tekemästä muutoksia. Se voi myös merkitä yhteisön tuen ja sosiaalisen pääoman valjastamista tukemaan muutosta.
Kaiken kaikkiaan, muutos ei tapahdu yksinomaan yksilön tasolla. Yhteisö, jossa yksilöt elävät ja toimivat, on myös otettava huomioon. Olenkin kuvan COM-B -malliin lisännyt muiden käyttäytymisen korostaakseni sitä, että kun yksi ihminen toimii jollain tapaa, hän luo, poistaa tai ylläpitää samalla muiden ympärillään olevien ihmisten sosiaalisia tilaisuuksia toimintaan. Ja se muiden käyttäytyminen, jota tällä tavoin vaivihkaisesti vahvistetaan, taas vaikuttaa omaa käyttäytymistä koskeviin sosiaalisiin ja fyysisiin tilaisuuksiin. Kudelma, jossa monet erilaiset toimijat jatkuvasti sopeuttavat käyttäytymistään muuttuvassa motivaation, kykyjen ja tilaisuuksien toimintaympäristössään, kantaa nimeä kompleksinen järjestelmä. Tästä blogista löydät paljon aiheeseen liittyvää materiaalia, mutta jos asia ei ole lainkaan tuttu, aloita vaikka täältä.
Kompleksisessa järjestelmässä juuri kukaan ei oikeasti hallitse mitään, mutta jokainen vaikuttaa kaikkeen.
Scott E. Page
Pähkinänkuoressa: kompleksisessa järjestelmässä asioiden väliset yhteydet ovat muuttuvaisia, monitulkintaisia ja vaikeasti hahmotettavia. Siksi esittelemäni muutosmalli on kompleksisessa järjestelmässä enemmänkin ketterä työkalu kokeilujen suunnitteluun, kuin realistinen malli siitä, miten muutokset syntyvät.
Mitä muutoksessa tapahtuu?
Mikä sitten olisi muutoksen todellisuutta paremmin kuvastava viitekehys? Jotta voimme ajatella asiaa, meidän täytyy ymmärtää keskinäisriippuvuutta. Keskinäisriippuvuus tarkoittaa juuri sitä, mitä siinä sanotaan: järjestelmän (oli se yksilö, yhteisö tai yhteiskunta) komponenttien (useimmiten yksilöiden, tai heidän toimintansa) riippuvuutta toisistaan. Kun yhtä komponenttia muutetaan, moni muu palanen alkaa liikkumaan, usein vaikeasti ennakoitavin tavoin. Jotta voimme toimia kompleksisuuden kudelmassa, pyrimme yleensä löytämään suurimman ongelmamme tärkeimmät osatekijät, ja ratkomaan niihin vaikuttavia asioita. Mutta koska näitä vaikuttavia asioita on niin paljon, saatamme kaivata holistisempaa näkemystä siitä, mitä oikeastaan odotamme tapahtuvan. Tätä voimme ajatella muutosmaastojen avulla. Pitkä selitys aiheesta löytyy tästä artikkelista (ks. myös blogipostaus), mutta parhaan kuvan saat, jos käytät seuraavaksi viisi minuuttia tämän interaktiivisen demon läpi pelaamiseen. Muista liikuttaa kaikkia kuvien punaisia elementtejä!
Muutoksia kuvaillaan usein maastoissa, joissa on yksi tai useampi laakso, ja yhden laakson pohjalla sijaitsee pallo, jonka sijainti kuvastaa järjestelmän nykytilaa. Maaston muoto määrittyy kaikkien niiden yhteenkytkeytyneiden tekijöiden perusteella, jotka ilmiöön vaikuttavat.
Kuva 2. Äkillisten muutosten tapahtumisen tavat. Muutosmaasto sisältää kaksi vaihtoehtoista laaksoa jotka kuvastavat asioiden tilaa (esim. sota ja rauha). Pallon sijainti kuvastaa järjestelmän kunkinhetkistä tilannetta (esim. onko yhteiskunta tällä hetkellä sodan vai rauhan tilassa). Äkillinen muutos voi tapahtua keskellä olevan kummun – ns. keikahdus- tai leimahduspisteen – ylityttyä kahdella tavalla (“pysyvämpi” vs. “pinnallinen” muutosreitti).
Yksilötason esimerkkinä voimme yllä olevassa olevassa kuvassa ajatella johtajaa, joka pyrkii muuttamaan johtamistyyliään perinteisestä käskyttävästä mallista (vasen laakso) palvelevaan johtamiseen (oikea laakso). Pysyvämmän muutoksen reitillä johtajan mielenmaisema muuttuu ajan myötä ja ympäristötekijöiden kuten sosiaalisten verkostojen tukemana, mutta hän noudattaa vanhaa toimintamalliaan vaiheissa 1-2, kunnes vaiheessa 3 (alin rivi) hänen toimintansa muuttuu lähes itsestään. Tällöin paluu vanhaan ei enää tapahdu satunnaisten toimenpiteiden johdosta, vaan vaatii isompaa maaston muutosta. Pinnallisen muutoksen reitillä taas saattaa sattua tapahtuma kuten kertaluontoinen koulutus, joka saa johtajan muuttamaan käyttäytymistään palvelevan johtamisen tilaan vaiheessa 2. Kuitenkin vanhaan toimintatapaan on edelleen helppo palata, ellei maastoa aktiivisesti muovata syventämään opittua uutta toimintamallia.
Muita yksilötason esimerkkejä kahdesta laaksosta voisi olla vaikka “tarkastaa asunnon palovaroittimet säännöllisesti” vs. “ei tarkasta palovaroittimia”, tai “auttaa naapureita aktiivisesti” vs. “ei auta naapureita”. Sama malli toimii yhteisön tasolla: vasen laakso voisi tässä tapauksessa olla “yhteisössä osallistutaan aktiivisesti kaupungin kehittämiseen” ja oikea laakso “yhteisössä ollaan kiinnostuneita vain oman talouden sisäisistä asioista” – tai “yhteisössä on turvallista asua” vs. “yhteisössä asuminen on turvatonta”.
Todellisissa tilanteissa sekä pysyvän muutoksen, että pinnallisen muutoksen reiteillä kuvattua muutosliikettä tapahtuu samanaikaisesti, vaihtelevin painotuksin: pallo siirtyy laaksosta toiseen erilaisten tapahtumien voimasta, ja laaksojen pitovoima muuttuu ajassa pitkäjänteisempien muutosten vaikutuksista. Tällä on kaksi tärkeintä seurausta:
Jotkin muutostoimenpiteet ovat vaikeita (korkea kumpu laaksojen välillä), ja varsinaisen muutoksen aikaansaamisen sijaan pitäisikin keskittyä nykytilan hallittuun epävakauttamiseen (laakson nostaminen) tai asiaa epäsuorasti ympäröivien esteiden poistamiseen (kummun mataloittaminen).
Se, ettei muutoksia ole tapahtunut pitkään aikaan ei tarkoita, etteikö kaikki voisi tapahtua kerralla, kun odottamaton tapahtuma äkillisesti työntää pallon keikahduspisteen toiselle puolen. Näin itse asiassa tapahtuu säännöllisesti, ja siksi palautumiskykyyn sijoitetut resurssit tulisi nähdä enemmän sijoituksia kuin kustannuksia.
Kuka muutosta sitten johtaa?
Kompleksisen yhteiskunnan muutos on jatkuvaa, se ei lopu koskaan. Muutosmaasto järisee, uudet laaksot tulevat saataville tai vanhat katoavat, eikä kukaan voi ottaa mistään muutoksesta täysin kunniaa itselleen. Sosiaalipsykologiassa onkin pitkään ajateltu, että vaikka roolit ovat tärkeitä, johtaminen ei ole titteli vaan tekemistä. Verkostoituneessa maailmassa jokainen voi osallistumalla johtaa ja vaikuttaa, muttei koskaan täysin kontrolloida – edes itseään. Euroopan komission kompleksisuuden johtamisen kenttäoppaasta löytyy paljon työkaluja tilannekuvan ja koordinoidun yhteistyön luomiseen tällaisissä ympäristöissä.
Muuttuvan maailman haasteisiin vastataksemme tarvitsemme yhteisöresilienssiä, jota voimme vaalia kyvykkyys-, motivaatio- ja tilannetekijät huomioimalla. Jotta niiden tila taas voisi parantua, meidän on omaksuttava roolimme muutosagentteina, jotka alussa kuvatun mukaisesti enemmänkin kylvävät siemeniä kuin rakentavat koneita.
“Understanding and shaping complex social psychological systems: Lessons from an emerging paradigm to thrive in an uncertain world” is the working title of my recently submitted dissertation on human action and change therein, which I’ve been working on as a side project. This is an executive summary (or a teaser trailer if you like) for non-academic readers.A pre-print can be found here.
“the totality is not,
as it were, a mere heap,
but the whole is something
besides the parts”
– Aristotle
In an ever-evolving world, the role of human behaviour in addressing pressing challenges cannot be overstated. Complex issues like climate change, pandemic response, and psychosocial well-being all hinge on human actions. Thus, understanding and steering positive behaviour change is of paramount importance. Traditionally, behaviour change research uses a decomposition-based approach, dissecting behaviours pertaining to societal problems into smaller parts and addressing each one separately. To get the picture, imagine a designer focused on building an engine part by part, fine-tuning each piece before fitting them together. This method works when we can clearly map out the pieces, their interactions are limited, and their effects are well understood. This is the domain of the decomposition-minded planning; the “ordered regime”, so to say.
However, human behaviour often does not always exist in such neatly compartmentalised contexts. Instead, it often operates within complex, dynamic systems where the individual pieces continually interact, mutually influencing each other in unpredictable ways. Consider a forest, for example. It’s not just about individual trees; the entire ecosystem, with its array of flora and fauna, weather patterns, and soil conditions, all contribute to the forest’s health. You can not simply study a single tree to understand the whole forest. This ecosystem view is the realm of the complexity-minded designer, who acknowledges that problems may not be easily separated but are woven into a larger, interconnected tapestry; the “complex regime”.
The current work suggests that an awareness of these so-called complex systems can enhance our approach to behaviour change. It argues that we are all active participants in our environments, capable of self-determination and self-organisation. Our behaviour is not just the result of isolated influences; instead, it often emerges from an ongoing web of interdependencies. A small action today can lead to major impacts tomorrow, and long periods of apparent stability can suddenly be disrupted by bursts of rapid change. This inherently unpredictable nature of complex regimes means that past data can not always guide us in the future.
To navigate these complex systems, we need a new kind of designer: the evolutionary-minded designer. This designer harnesses the power of evolution, creating a wide range of possible solutions and allowing the system to select the most appropriate ones. The goal is to create flexible, adaptive systems that are resilient in the face of change and uncertainty – not just solutions, which rely on correct prediction of the specifics of the future.
The work presented in this dissertation provides concepts and tools to initiate this approach. It includes a compendium of self-management techniques to empower individuals, and proposes a model of behaviour change as an interconnected network of processes, rather than a series of isolated, static entities. It also discusses how traditional linear models may fail in the face of complex systems and suggests ways of understanding and influencing behaviour change, which may help bridge the gap between social psychology and complex systems science.
In a world that’s increasingly complex and interconnected, our approach to behaviour change must adapt. By embracing complexity, we can better equip ourselves to face the challenges of the future. Rather than trying to oversimplify these complex problems, we should recognize and leverage the inherent richness and unpredictability of human behaviour – where it exists – aiming to develop responsive, adaptable strategies that foster positive change in this uncertain world.
Further reading
All of this will be explained in due time, but if you’re dying to hear more, have a look at this post or these readings (particularly the last one):
Heino, M. T. J., Knittle, K., Noone, C., Hasselman, F., & Hankonen, N. (2021). Studying Behaviour Change Mechanisms under Complexity. Behavioral Sciences, 11(5), Article 5. https://doi.org/10.3390/bs11050077
Heino, M. T. J., Proverbio, D., Marchand, G., Resnicow, K., & Hankonen, N. (2022). Attractor landscapes: A unifying conceptual model for understanding behaviour change across scales of observation. Health Psychology Review, 0(ja), 1–26. https://doi.org/10.1080/17437199.2022.2146598
Bar-Yam, Y. (2006). Engineering Complex Systems: Multiscale Analysis and Evolutionary Engineering. In D. Braha, A. A. Minai, & Y. Bar-Yam (Eds.), Complex Engineered Systems: Science Meets Technology (pp. 22–39). Springer. https://doi.org/10.1007/3-540-32834-3_2
Siegenfeld, A. F., & Bar-Yam, Y. (2020). An Introduction to Complex Systems Science and Its Applications. Complexity, 2020, 6105872. https://doi.org/10/ghthww
English summary: This post outlines two key points missing from Finnish public discussion in 2023. It was originally published on January 16, and has been audited for its continuing relevance on August 31. The main scientific points are made here (non-pharmaceutical interventions like masks work, particularly when they’re combined with other measures; see text for explanation of non-linear compounding), here (mass testing can end the pandemic), here (international consensus we should not let the pandemic run amok), here (long covid is a biological disease) and here (novel pathogens call for a swift and prudent elimination approach).
Suomessa vallitsee neljäntenä pandemiavuonna tilanne, jota on hankala kuvata muulla termillä kuin aika jännä. Korona on esitetty suomalaisille lähinnä hengitystieinfektiona, ei monielinsairautena, joka se kuitenkin on. Kansalaisille ei myöskään ole kunnolla viestitty, että sairastettu korona voi immuunijärjestelmän vahvistamisen sijaan heikentää sitä kokonaisvaltaisesti – eikä tämä koske vain riskiryhmiä, vaan myös nuoria ja perusterveitä. Tämän hetken käsityksen mukaan lapset sairastavat koronan yleensä lievin oirein. Millainen vaikutus vasta kehittyvään elimistöön on kokonaisimmuniteettia mahdollisesti vahingoittavalla monielinsairaudella, sitä emme vielä tarkalleen tiedä, vaikka tiedämmekin pandemioiden jättävän vuosikymmenten mittaisia jälkiä sairastuneisiin. Ylikuolleisuutta on juuri nyt enemmän kuin koskaan sotien jälkeen, eikä sitä ole enää mahdollista kieltää, mutta johtavat terveysviranomaiset tuntuvat olevan kiinnostuneempia“pelon” hillinnästä; kuin mitään ei olisi tehtävissä. Jännää on myös se, että kuolemista ääneen puhumiseen suhtaudutaan aggressiivisesti vähätellen, ja esim. Väestöliiton peräänkuuluttama itsenäinen selvitys aiheesta herättää vastustusta.
Käsittelen kuitenkin seuraavassa kahta tärkeintä asiaa, joiden viestinnässä on ajettu päin puuta: tartuntojen torjunnan kannattavuus, ja sen mahdollisuus.
1. Tartuntoja kannattaa torjua
Kuva 1: Kansainvälisen 386 asiantuntijaa sisältäneen paneelin tärkeimmät ennaltaehkäisyä koskevat pandemiasuositukset.Klikkaa suuremmaksi. Lähde.
Vuonna 2021 Suomessa siirryttiin torjumaan tartuntojen sijaan vakavaa sairastumista ja kuolemia. Tammikuussa 2023 taas WHO edelleen suosittaa mm. “Wear a mask when you’re around other people”, ja kehottaa 10 päivän eristykseen oireellisen koronan tapauksessa. Heinä-elokuussa WHO painottaa koronaviruksen olevan edelleen iso ongelma, mutta seurantajärjestelmien lakkauttamisen johdosta se ei näy enää virallisissa luvuissa. Syksyn aallon edessä hallitusten ei pitäisi laiminlyödä velvollisuuksiaan. Lancet-tiedelehdessä kannustetaan koherenttiin eliminaatiostrategiaan uusien taudinaiheuttajien torjunnassa. Tartuntojen torjunnan tärkeyttä painotti myös kansainvälisten asiantuntijoiden konsensustutkimus, joka julkaistiin v. 2022 lopulla arvostetussa Nature-tiedelehdessä. Se on tällä hetkellä yksi tieteellisen julkaisemisen tunnetun historian eniten huomiota saaneista tutkimuksista, mutta Suomessa siitä ei ole tietääkseni edes uutisoitu (sidonnaisuusilmoitus: olin itse mukana kirjoittajana).
Miksi tartuntoja kannattaa torjua? Koska yhden tartunnan torjumalla torjuu samalla koko ketjun tartuntojen seurauksia. Tätä sanotaan kansanterveystieteessä preventioksi; myös muita tauteja, kuten tyypin 2 diabetesta on huomattavasti halvempaa hoitaa ennaltaehkäisevästi, kuin kalliita hoitoja ja sairaspaikkoja lisäämällä. Päätöspuudiagrammi alla tiivistää, miten paljon jossittelua voi vähentää välttämällä tartunnan.
Kuva 2: Yksinkertaistettu heuristinen päätöspuu riskinhallinnan suunnitteluun. Sakset sisältävät jäljempänä kohdassa 2. esitellyt suojatoimet, jotka poistavat yhtälöstä kaikki katkoviivan alla olevat polut. Kuva keskittyy yksilöön ja siitä puuttuu esim. tartunnan levittämisen seuraukset läheisiin, sekä sairaspoissaolojen vaikutukset kansantaloudelle.
Kuva 3: Mille kaikelle koronatartunta altistaa? Klikkaa suuremmaksi. Lähde.
Päätöspuusta huomannet pitkän koronan riskin, joka ilmenee tartunnan saaneilla – ja vain tartunnan saaneilla. Pitkän koronan kustannukset Suomessakin lasketaan jo miljardeissa, ja tilanne on pidempään suojaustoimia vailla olleissa maissa vielä heikompi. Sairauteen liittyvistä biologisista mekanismeista tuli vastikään Nature-tiedelehdessä kokoava artikkeli, jossa peräänkuulutettiin tiedotuskampanjaa, joka toisi pitkään koronaan liittyvät riskit kansalaisten tietoisuuteen. Kiinnostuksella odotan, koska sellainen nähdään Suomessa.
2. Tartuntoja voidaan torjua
Vaikka mediassa on viimeisen kolmen vuoden aikana näkynyt paljon näyttöön pohjaamattomia lausuntoja siitä, ettei tartuntoja voisi torjua, käyttäytymistieteiden pohjalta tämä on ollut aina mahdollista – ja on sitä edelleen. On siis selvää, että tartuntoja voidaan torjua. Käyttäytymisiin perustuvia suojatoimia on viittä tyyppiä:
Hengityssuojainten käyttö
Ilmahygieniatoimet (tuuletus ja ilmanpuhdistinten hankinta, mahdollisesti jossain vaiheessa myös UV-valo)
Kontaktien välttäminen
Testaus & eristys
Rokotusten ottaminen
Näitä voidaan toteuttaa eri tasoilla; esim. kontaktien välttelyn alin taso työpaikoilla on turvavälien pitäminen ja työvuorojen porrastus, ylin taas 100% etätyö. Halutessaan pitää tartunnat poissa yhdellä tempulla ja jättäessään muut toimet pääosin tekemättä, Kiina joutui vetämään testauksen ja eristyksen lockdown-asentoon asti. Torjuntatyö on kuitenkin huomattavasti helpompaa, kun ei luota suojakeinoista vain yhteen. Esimerkiksi Lancet Regional Health – Europe:ssa julkaistut viimeisimmät laskelmat osoittavat mahdolliseksi sen, että jos kahdesti viikossa tehtävän sylkitestin lisäksi otetaan ainakin väliaikaisesti käyttöön mm. FFP-tasoiset hengityssuojaimet, epidemia voidaan päättää – inhimillisesti ja taloudellisesti halvemmalla, kuin mitä sen kanssa kärvistely tällä hetkellä maksaa. Tämä johtuu suojatoimien ns. epälineaarisesta kertautumisesta:
Ajatellaan, että Jesse käyttää FFP2-suojainta tiivistämättä sitä kunnolla kasvoilleen, ja sitä käyttämällä laskee tartunnan saamisen todennäköisyyttään ¼:aan alkuperäisestä. Hän tapaa muita ihmisiä huoneessa, jossa on toteutettu ilmahygieniatoimia, jotka vähentävät maskittomien tartunnan saamisen todennäköisyyttä ¼:aan alkuperäisestä. Mikä on Jessen suojakerroin? Se ei ole ⅛ lähtötilanteesta, vaan tartunnan todennäköisyys on 1/16 lähtötilanteeseen verrattuna. Jos tilassa olleet ihmiset ovat tehneet koronatestit, jotka maskien ja ilmahygienian tavoin pudottaisivat tartuntatodennäköisyyttä ¼:aan lähtötilanteesta (koska positiivisen tuloksen saaneet jäivät kotiin, mutta testit olivat epätarkkoja), Jessen todennäköisyys saada tartunta olisi 1/(4³) = 1/64 suojattomaan lähtötilanteeseen verrattuna.
[Huom. luvut on valikoitu selkeyden vuoksi; niiden ei ole tarkoitus kuvastaa kunkin toimenpiteen todellista vaikuttavuutta, joka voi tilanteesta riippuen olla suurempi tai pienempi.]
Edellä mainituissa Lancet-laskelmissa näkyy strategian erinomainen vakaus; se toimii, vaikka monet jättäisivät noudattamatta sitä, ja vaikka virus muuntuisi entistä tartuttavammaksi. Torjunta kannattaa, vaikka ei ole saavutettaisikaan koronaviruksen pysyvää paikallista eliminaatiota, jonka jatkuvuuteen tarvittaisiin kansainvälistä koordinaatiota. Tikkari- tai sylkitesti – vaikka hampaidenpesun yhteydessä – pari kertaa viikossa olisi pieni hinta eduista, joita saavutetaan alhaisemmilla tartuntaluvuilla niin taloudelle kuin terveydelle. Kaiken lisäksi vastaavan strategian logistiikkaa on jo pilotoitu Saksassa yli 3 kertaa Suomen kokoisella alueella. Jos testiin yhdistettäisiin influenssa ja RSV, olisimme jo aivan uudella tasolla tartuntatautien torjunnassa.
Kuva alla näyttää vielä kertaalleen, mistä tartuntojen torjunnassa on kyse. Julkisessa keskustelussa peräänkuulutettu sairaalapaikkojen ja krematorioiden lisääminen on varmasti tärkeää, vertautuen linnan sisimpiin suojarakenteisiin. Meidän pitäisi kuitenkin työskennellä sen eteen, että niitä tarvittaisiin entistä vähemmän.
Kuva 4: Suojatoimet käsitteellistettyinä linnan osiksi. Kirjoitushetkellä (syksy 2023) Suomessa laskusilta on vielä ala-asennossa. Muokattu Kashif Pirzadan alkuperäisversiosta.
Kaikkiin variantteihin purevia pan-koronarokotteita on jo olemassa ja nyt selvitetään, jos joku kustantaisi kalliit kokeet turvallisuuden varmistamiseksi. Niitäkin odotellessa – kun kerran vaihtoehtojakin on – olisi viisasta olla tekemättä peruuttamatonta tuhoa terveydelle ja taloudelle. Myös siinä tapauksessa, että pääkärsijät olisivatkin niitä bussin alle heitettyjä “riskiryhmäläisiä”.
“Hallituksen moraalinen testi on siinä, kuinka se kohtelee elämänsä alkutaipaleella olevia; lapsia. Niitä jotka ovat taipaleensa lopussa; vanhuksia. Niitä jotka ovat elämän varjoissa; sairaita, puutteenalaisia ja vammaisia”
– Hubert H. Humphrey, 1977
Lisälukemistoa:
Pandemian päättäminen testaamisen voimin: Philippe, et al. (2023). Mass testing to end the COVID-19 public health threat. The Lancet Regional Health – Europe.https://doi.org/10.1016/j.lanepe.2022.100574
Kansainvälinen asiantuntijakonsensus: Lazarus, et al. (2022). A multinational Delphi consensus to end the COVID-19 public health threat. Nature. https://doi.org/10.1038/s41586-022-05398-2
Aiempaa tieteellistä kirjallisuutta tartuntoja minimoivista strategioista:
Baker, M. G., Durrheim, D., Hsu, L. Y., & Wilson, N. (2023). COVID-19 and other pandemics require a coherent response strategy. The Lancet. https://doi.org/10.1016/S0140-6736(22)02489-8
Su, et al. (2022). The Advantages of the Zero-COVID-19 Strategy. International Journal of Environmental Research and Public Health. https://doi.org/10.3390/ijerph19148767
Back in 2020, our research group was delivering the last of five symposia included in a project called Behaviour Change Science and Policy (BeSP). I was particularly excited about this one because the topic was complexity, and the symposia series brought together researchers and policy makers interested in improving the society – without making things worse by assuming an overly narrow view of the world.
I had a particular interest in two speakers. Ken Resnicow had done inspiring conceptual work on the topic already back in 2006, and had been an influence on both me and my PhD supervisor (and BeSP project lead) Nelli Hankonen, in her early career. Sadly, the world hadn’t yet been ready for an extensive uptake of the ideas, and much of the methodological tools were inaccessible (or unsuitable) to social scientists. The other person of particular interest, Daniele Proverbio, on the other hand, was a doctoral researcher with training in physics and systems biology; I had met him by chance at the International Conference on Complex Systems, which I probably wouldn’t have attended, had it not been held online due to COVID. He was working on robust foundations and real-world applications of systems with so-called tipping points.
I started writing a paper with Ken, Daniele, Nelli and Gwen Marchand, who was also speaking at the symposium, as she had been working extensively on complexity in education. The paper started out as an introduction to complexity for behaviour change researchers, but as I took up a position in the newly founded behavioural science advisory group at the Finnish Prime Minister’s Office late 2020, the whole thing went to a back burner. It wasn’t just that, though. Being a scholar of motivation, I knew that being bored of your own words is a major warning sign, and things you prefer not to eat, you shouldn’t feed to others. So I didn’t touch the draft for over a year.
Meanwhile, I finished a manuscript which started out as a collection of notes from arguments about study design and analysis within our research group, when we were doing a workplace motivation self-management / self-organisation intervention. The manuscript demonstrated, how non-linearity, non-ergodicity and interdependence can be fatal for traditional methods of analysis. It was promptly rejected from Health Psychology Review, the flagship journal of the European Health Psychology Society – on the grounds that linear methods can solve all the issues, which was exactly the opposite of manuscript’s argument. That piece was later published in Behavioural Sciences, outlining the foundations of complex systems approaches in behaviour change science.
As the complexity fundamentals paper had now been written, I wasn’t too keen on continuing on our BeSP piece, before I was hit by a strange moment where everything I had dabbled with (and discussed with Daniele) for the previous year sort of came together. I re-wrote the entire paper in a very short time, partly around analysis I had started due to natural curiosity with no particular goal in mind.
This is non-linearity in action: instead of “productively” writing a little every day, you write nothing for a very long time, and then everything at once. And this is not a pathology – except in the minds of people who think everything in life should follow a pre-planned process of gradual fulfillment. I’ve spent decades trying to unlearn this, so I should know.
The paper turned out very non-boring to me, and I was particularly happy the aforementioned flagship journal (the one which rejected the earlier piece) accepted it with no requests for edits – despite being based on the same underlying ideas as the earlier one.
The theory underlying attractor landscapes and tipping points, points to two important issues in risk management. Firstly, large changes need not be the result of large events, but small pushes can suffice, when the system resides in a shallow attractor or on the top of a “hill” in the landscape. Secondly, the fact that earlier events have not caused large-scale behaviour change, does not imply that they continue not do so in the future. This is a mistake constantly made by Finnish doctors and epidemiologists throughout the pandemic, e.g. about people’s unwillingness to take up masks – we could stop COVID, for example, but don’t do so because people have been told this attractor is inescapable.
In a recent training for public servants, we experimented with conveying these ideas to non-scientists – lots of work to be done, but some did find it an enlightening escape from conventional linear thinking.
To sum up, some personal takeaways (your mileage may vary):
The quality of motivation you experience when working on something boring is information: there might be a better idea, one actually worth your time, which gets trampled as you muddle through something less attractive. Same applies to health behaviours.
Remain able to seize opportunities when they arise: steer clear of projects with deadlines, and milestones in particular. They coerce you to finish what you started, instead of dropping it for a time and starting anew much later.
The astute reader may have noticed, that I did not explain the damned attractors in this post at all. You’ll find all you need here:
... And Out Come the Systems | Käyttäytymisarkkitehtuuri 